sunnuntaina, tammikuuta 30, 2011

Fokusta

IMG_1152.jpg

Tulin tuossa miettineeksi blogaamisen olemusta. Erityisesti tietystikin omaa rustailua, ja tätä nimenomaista alustaa. Sitten ajatukset hortoilivat tietystikin ylipäätään kaikkeen touhuamiseen, ja aloin miettiä miten... ömm... ylipäätään tähän summittaiseen törmäilyyn, jota elämäksi kutsumme, saisi jotain tolkkua.

Pitää olla järjestelmä, ei tule mitään muuten mistään. Funkkis-ihminen ilman funkkia on... malfunkkis-ihminen. Funkkis-apina?

Joten yrittäisinkö ensin keskittyä tähän alussa mainitsemaani ongelmakenttään? Kokeillaan.

Blogihan on parhaimmillaan silloin kun sillä on joku jatkuvuuden tuntu. Toistuvia teemoja – mielellään vain yksi, jota laajennellaan. Kasbachissahan ei ole tuollaisesta ollut tietoakaan. Jos joku on joskus sattunut paikalle ja todennut mielenkiintoisehkoksi, ruvennut seuraamaankin kenties, on seuraavalla käynnillään huomannut kerronnan hypänneen aivan muihin sfääreihin – toisinaan ihan älyvapailla kierroksilla. Vähänkö jaksaa semmoista pidempään katsella? Kyllä, perin vähän.

Mutta mikä olisi sellainen ongelmakenttä, jota koittaisin hahmottaa, järkeistää peräti? Millä saada jotain rotia tähän? Mikä on juuri minun aiheeni?

Aika hakematta tulee mieleen tämä hajapäisyys. Siis se, mitä tässä olen alkukappaleet koittanut polveilevaan tapaani saada jotenkin kasaan. Kun jatkuvasti aivot askartelevat kysymyksen "miten saada kaikkeen edes hiukan järjenhiventä" parissa, eikö se ole tietynlainen... asiantuntemuksen kenttä? Tilanne saattaa tietysti jonkun mielestä näyttää "sokea taluttaa näkevää" -kuviolta, mutta... seikkailu se on sekin! Kun on vuosi(kymmeni)en ajan pähkäillyt samoja ongelmia holtittomasti laajenevissa pärskeissä... onhan siinä täytynyt jotain oppiakin. Hä? Eikö?

En usko olevani ainoa, joka kamppailee sen kanssa, että jatkuvasti on projektit levällään, ja millään niistä ei ole juuri millään tasolla mitään tekemistä toistensa kanssa. Paraikaa jollain muullakin saattaa olla tilanne, jossa oma blogi on sekametelisoppaa, jossa yhteen teatteriin pitäisi tehdä musiikkeja ja videoinserttejä, toiseen rakentaa valot sekä äänet ja tehdä myöskin musiikit, ja kolmanteen pitäisi kasvattaa itsestään pitkästä aikaa näyttelijä. Ehkä on sketsityöpajaakin lievästi hankkeilla? Puhumattakaan niistä hahmottomina pysyvistä ikuisuusprojekteista ja siitä bändistä, jolle myös on syytä suoda huomiota.

Kun kaikki tekeminen käytännössä vaatii eri mielentilan, olisi syytä välttää hosumista ja ylipäätään sitä, että ajattelee niitä yhtä aikaa. Kullekin työvaiheelle pitäisi varata oma aikansa, eri päiviltä, pitää lomaa toisista duuneista samaan aikaan kun väkertää yhtä aluetta.

Ja paitsi että eri alojen duunit vaativat oman mielentilansa, myös saman alueen hommat saattavat jakaantua useampaan eri viritystä vaativaan työvaiheeseen. Kirjoittaminen on eri asia kuin ideointi. Kriittinen lukeminen taas eri asia kuin kirjoittaminen. Kaikille noille pitäisi pistää oma slottinsa, päivien päähän toisistaan, jotta asiat ehtivät hautua – mikä on ehkä olennaisin asia kaikessa sisällöntuotossa.

Itsekurilla ei pötkitä pitkälle. Mutta sillä saattaisi päästä alkuun. Rakentaisi itselleen lukujärjestyksen ja pitäytyisi siinä. Maanantaina vaikka musantekoa, tiistaina kirjoittamista, keskiviikkona valoja, torstaina kehollis-ilmaisullista pähkäilyä, perjantaina videomatskujen väkläämistä. Viikonloppuna yleisempää koordinointia. Vaikkapa esimerkiksi, noin karkeana jaotteluna.

Tokikaan stagnaatioon ei ole varaa: kun enskari lähestyy, lisääntyvät treenit. Kun keikkaa pukkaa, lisääntyvät treenit toisella rintamalla. Siltikin olisi syytä olla olemassa tietynlainen raami – ei olosuhteiden heiteltävänä kannata lillua. Stressitasot nousevat sitä enemmän mitä vähemmän on kontrollia.

Koska tehollinen peliaika on periaatteessa kolmisen tuntia silloin kun pitää tosissaan keskittyä, jää päivään useita tunteja tehdä vähemmän keskittymistä vaativia duuneja. Voi kuntoilemalla pitää vireystilaa yllä. Voi tehdä taustatutkimusta. Käydä kaupassa. Hoitaa arjen rutiineja.

Pitikö tässä kirjoituksessa keskittyä nimenomaan blogaamiseen? Miten tehdä tästä tolkullista? Ideointisessiot erikseen, kirjoittaminen omana savottanaan. Ehkäpä käsittelisi, luontonsa vastaisesti, yhtä asiaa kerrallaan? Tiivistäisi rönsyilyn sijaan? Pitäisi saada tuo ulospäin hohkaava koheesio johonkin tolkkuun.

Mitä minä haluan näillä jorinoillani kertoa? Tarinoita? Jotain sanomaa kenties välittää? Vai onko tämä ihan vaan lämpimikseen höpöttelyä? En ole koskaan tainnut mitään linjanvetoa harrastaa asian suhteen...

En oikein osaa nähdä itseäni kertomassa ihmisille mitä pitäisi ajatella tai tehdä, kun en kumpaakaan näemmä itsekään hallitse. Selkeyttä saadaan aikaan siis millä? Jos kietoisin kaikki jatkossa teeman "miten itse otan itseäni niskasta kiinni" ympärille? Olisiko siinä teema? Onko sille joku nimi? "Itsensä kehittäminen"? Eikö tuollaisista yleensä kerro ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi täydellistyneitä ja valaistuneita – sardonisesti hymyillen, vihreää teetä siemaillessa? Ei niinkään tämmöiset keskeneräiset latvarosot, jotka kompastelevat, törmäilevät, änkyttävät, hyppivät johtopäätöksiin ja puhuvat itsensä pussiin fysiikan lakeja taivuttavalla tarkkuudella.

Vai rupeaisiko suosiolla kirjoittamaan kyselyblogia? Luonnostaan puolet lauseista tuntuu tulevan kysymysmerkillä varustettuna.

"Itsekasvatusblogi – vitsalla vai beetakaroteenilla (ja olenko todellakin aasi, vai voisiko olla muitakin vaihtoehtoja)"? "Ajukopan korjausopas – kantapääopisto"? Mikä on "opas"-sanan vastakohta? Jotenkin sellainen osuisi tarkemmin maaliinsa.

...Pahoin pelkään että tällä istumalla ei synny valmista päätöstä. Painanko minä "julkaise" -nappia? Jos painan, löytääkö palaava lukija jonkin ajan kuluttua teeman syvenevän?

Ei kommentteja: