sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Fokusta

IMG_1152.jpg

Tulin tuossa miettineeksi blogaamisen olemusta. Erityisesti tietystikin omaa rustailua, ja tätä nimenomaista alustaa. Sitten ajatukset hortoilivat tietystikin ylipäätään kaikkeen touhuamiseen, ja aloin miettiä miten... ömm... ylipäätään tähän summittaiseen törmäilyyn, jota elämäksi kutsumme, saisi jotain tolkkua.

Pitää olla järjestelmä, ei tule mitään muuten mistään. Funkkis-ihminen ilman funkkia on... malfunkkis-ihminen. Funkkis-apina?

Joten yrittäisinkö ensin keskittyä tähän alussa mainitsemaani ongelmakenttään? Kokeillaan.

Blogihan on parhaimmillaan silloin kun sillä on joku jatkuvuuden tuntu. Toistuvia teemoja – mielellään vain yksi, jota laajennellaan. Kasbachissahan ei ole tuollaisesta ollut tietoakaan. Jos joku on joskus sattunut paikalle ja todennut mielenkiintoisehkoksi, ruvennut seuraamaankin kenties, on seuraavalla käynnillään huomannut kerronnan hypänneen aivan muihin sfääreihin – toisinaan ihan älyvapailla kierroksilla. Vähänkö jaksaa semmoista pidempään katsella? Kyllä, perin vähän.

Mutta mikä olisi sellainen ongelmakenttä, jota koittaisin hahmottaa, järkeistää peräti? Millä saada jotain rotia tähän? Mikä on juuri minun aiheeni?

Aika hakematta tulee mieleen tämä hajapäisyys. Siis se, mitä tässä olen alkukappaleet koittanut polveilevaan tapaani saada jotenkin kasaan. Kun jatkuvasti aivot askartelevat kysymyksen "miten saada kaikkeen edes hiukan järjenhiventä" parissa, eikö se ole tietynlainen... asiantuntemuksen kenttä? Tilanne saattaa tietysti jonkun mielestä näyttää "sokea taluttaa näkevää" -kuviolta, mutta... seikkailu se on sekin! Kun on vuosi(kymmeni)en ajan pähkäillyt samoja ongelmia holtittomasti laajenevissa pärskeissä... onhan siinä täytynyt jotain oppiakin. Hä? Eikö?

En usko olevani ainoa, joka kamppailee sen kanssa, että jatkuvasti on projektit levällään, ja millään niistä ei ole juuri millään tasolla mitään tekemistä toistensa kanssa. Paraikaa jollain muullakin saattaa olla tilanne, jossa oma blogi on sekametelisoppaa, jossa yhteen teatteriin pitäisi tehdä musiikkeja ja videoinserttejä, toiseen rakentaa valot sekä äänet ja tehdä myöskin musiikit, ja kolmanteen pitäisi kasvattaa itsestään pitkästä aikaa näyttelijä. Ehkä on sketsityöpajaakin lievästi hankkeilla? Puhumattakaan niistä hahmottomina pysyvistä ikuisuusprojekteista ja siitä bändistä, jolle myös on syytä suoda huomiota.

Kun kaikki tekeminen käytännössä vaatii eri mielentilan, olisi syytä välttää hosumista ja ylipäätään sitä, että ajattelee niitä yhtä aikaa. Kullekin työvaiheelle pitäisi varata oma aikansa, eri päiviltä, pitää lomaa toisista duuneista samaan aikaan kun väkertää yhtä aluetta.

Ja paitsi että eri alojen duunit vaativat oman mielentilansa, myös saman alueen hommat saattavat jakaantua useampaan eri viritystä vaativaan työvaiheeseen. Kirjoittaminen on eri asia kuin ideointi. Kriittinen lukeminen taas eri asia kuin kirjoittaminen. Kaikille noille pitäisi pistää oma slottinsa, päivien päähän toisistaan, jotta asiat ehtivät hautua – mikä on ehkä olennaisin asia kaikessa sisällöntuotossa.

Itsekurilla ei pötkitä pitkälle. Mutta sillä saattaisi päästä alkuun. Rakentaisi itselleen lukujärjestyksen ja pitäytyisi siinä. Maanantaina vaikka musantekoa, tiistaina kirjoittamista, keskiviikkona valoja, torstaina kehollis-ilmaisullista pähkäilyä, perjantaina videomatskujen väkläämistä. Viikonloppuna yleisempää koordinointia. Vaikkapa esimerkiksi, noin karkeana jaotteluna.

Tokikaan stagnaatioon ei ole varaa: kun enskari lähestyy, lisääntyvät treenit. Kun keikkaa pukkaa, lisääntyvät treenit toisella rintamalla. Siltikin olisi syytä olla olemassa tietynlainen raami – ei olosuhteiden heiteltävänä kannata lillua. Stressitasot nousevat sitä enemmän mitä vähemmän on kontrollia.

Koska tehollinen peliaika on periaatteessa kolmisen tuntia silloin kun pitää tosissaan keskittyä, jää päivään useita tunteja tehdä vähemmän keskittymistä vaativia duuneja. Voi kuntoilemalla pitää vireystilaa yllä. Voi tehdä taustatutkimusta. Käydä kaupassa. Hoitaa arjen rutiineja.

Pitikö tässä kirjoituksessa keskittyä nimenomaan blogaamiseen? Miten tehdä tästä tolkullista? Ideointisessiot erikseen, kirjoittaminen omana savottanaan. Ehkäpä käsittelisi, luontonsa vastaisesti, yhtä asiaa kerrallaan? Tiivistäisi rönsyilyn sijaan? Pitäisi saada tuo ulospäin hohkaava koheesio johonkin tolkkuun.

Mitä minä haluan näillä jorinoillani kertoa? Tarinoita? Jotain sanomaa kenties välittää? Vai onko tämä ihan vaan lämpimikseen höpöttelyä? En ole koskaan tainnut mitään linjanvetoa harrastaa asian suhteen...

En oikein osaa nähdä itseäni kertomassa ihmisille mitä pitäisi ajatella tai tehdä, kun en kumpaakaan näemmä itsekään hallitse. Selkeyttä saadaan aikaan siis millä? Jos kietoisin kaikki jatkossa teeman "miten itse otan itseäni niskasta kiinni" ympärille? Olisiko siinä teema? Onko sille joku nimi? "Itsensä kehittäminen"? Eikö tuollaisista yleensä kerro ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi täydellistyneitä ja valaistuneita – sardonisesti hymyillen, vihreää teetä siemaillessa? Ei niinkään tämmöiset keskeneräiset latvarosot, jotka kompastelevat, törmäilevät, änkyttävät, hyppivät johtopäätöksiin ja puhuvat itsensä pussiin fysiikan lakeja taivuttavalla tarkkuudella.

Vai rupeaisiko suosiolla kirjoittamaan kyselyblogia? Luonnostaan puolet lauseista tuntuu tulevan kysymysmerkillä varustettuna.

"Itsekasvatusblogi – vitsalla vai beetakaroteenilla (ja olenko todellakin aasi, vai voisiko olla muitakin vaihtoehtoja)"? "Ajukopan korjausopas – kantapääopisto"? Mikä on "opas"-sanan vastakohta? Jotenkin sellainen osuisi tarkemmin maaliinsa.

...Pahoin pelkään että tällä istumalla ei synny valmista päätöstä. Painanko minä "julkaise" -nappia? Jos painan, löytääkö palaava lukija jonkin ajan kuluttua teeman syvenevän?

tiistai 18. tammikuuta 2011

Livementalismia

Jihuu! Derren Brownin viimeisin liveshöy on vuodettu tuubiin. Jälleen äimistyttävää mielten hallintaa, josta on jokseenkin hankala sanoa, miten mikäkin temppu on tehty:

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kadonneen palotarkastajan arvoitus


Kuten elävästi muistamme, piti palotarkastajan tulla eilen syynäämään taloa. Niin olin univajeissani puunannut pöytähopeat ja keittänyt tuoretta (!) kahvia, vaan jätkä teki oharit. Ei näkynyt missään tarkastajaa (mutta ehkä niillä on tapana tulla salaa ja pysytellä pois näkyvistä, en minä tiedä).

Tai ehkä se oli loukkaantunut jostain. Ei halunnut nähdä naamaani koska olin, vaikkapa, näyttänyt kaupoilla käydessäni pilkalliselta väärässä paikassa. En minä tiedä.

Aika vähän olen soitellut perään, että: "Voisitko nyt kuitenkin tulla tekemään mitä nyt sitten ikinä teetkin, kun et varmaan silloin soittaessani laittanut puhelinnumeroani muistiin siltä varalta että tulisi vaikka joku este tai eksyisit. Tai unohtaisit kun et tullut laittaneeksi kalenteriin. Tai loukkaannuit jostain. Anteex, emmä tahallaan."

Ehkä hän kävikin naapurin ovella – sellaista voi sattua kun täällä haja-alueella ei aina ole tarkkaan merkattuja rappukäytäviä ja niiden aulan seinällä asukkaiden nimiä. Ja sitten naapuri ei ehkä ollut kotona. Harja vain oven edessä odottamassa.

"Paskiainen," sadatteli palotarkastaja konditionaalissa, eikä kostoksi ajatellutkaan soittaa ja kysyä mahtoiko olla oikeassa paikassa. Häneltä oli päivä pilalla. "Ei voi kansalaisiin luottaa yhtään, turhaan juoksuttavat täällä korvessa. Nyt kyllä vedän punakynällä tämän tyypin puhelinluettelosta ja raportoin arsonistiksi."

No, oma moka. Kuitenkin on.

Baman ja Piderman

Parhaat ireat on yksinkertaisia – muistan elävästi törmänneeni näiden tyyppien kolleegoihin joskus asuttamani rivitalon pihalla. Totisia olivat silloin, ei vissiin ollut mitään sen suurempaa meneillään juuri.

---
Ai, mutta sellainen varoitus: nuo soittimen suosituslistalla olevat Mondon muut kuin B&P-animaatiot on sitten silmittömän väkivaltaisia. Eivät jonkun mielestä yhtään hauskoja ehkä. Voisivat lokeroida selkeästi omille kanavilleen tuotteensa kun Ba- ja Pidermanit eivät splatteroi vaan lähinnä surrealistisoivat.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Savuna ilmaan


Elämä on yhtä pitkää katumusharjoitusta – ja joskus yhdelle kauppareissulle kiteytyy aika monta (9) syntiä.

Tiesin ennen puolta yötä hyvinkin, etten tulisi nukkumaan seuraavana yönä lain – joten ajattelin tehdä jotain... jotain.

Olin juuri polttelemassa (synti nro 1) viidettä askia loppuunsa – vaikka erinäisiä kuukausia sitten lopetin polttamisen ties monennenko kerran –, joten ajattelin hilpaista kaupoille monta päivää kotona käkittyäni.

Kaupathan eivät enää tokikaan olleet auki, mutta koskapa heräilin vasta iltapäivällä (synti nro 2), en ennättänyt asioimaan ajoissa. Joten lähintä ABCtä jahtaamaan... Sellainenhan löytyy niinkin läheltä kuin 35 kilometrin päästä. Samalla voisi vähän täydentää jääkaappiakin.

Auto käyntiin (synti nro 3) ja liikkeelle. Lunta huiskittiin matalapaineisilla lapioilla vaakasuoraan, ja mietin mahtaisiko auto jäädä kiinni johonkin. Varauduin siihenkin, että bensa loppuisi kesken, koskapa mittari siihen suuntaan viittilöitsihe. Villapaita mukaan varalämmikkeeksi, ja seikkailumieltä.

Rapiat 15 kilometriä köröteltyäni tajusin lompakon jääneen kotiin. Kirosanoja (synti nro 4), ja käännös takaisin. Samaiset 15 kilometriä myöhemmin olin jälleen kotona, ja bensavalo korvensi verkkokalvoja. Lompakon lisäksi otin mukaan siis myös sen vajaan kanisterillisen ruohonleikkurille hankkimaani bensaa – joka tokikin oli varmasti väljähtynyttä, mutta seikkailumielellä tuostakin selvittäisiin, jos biili päättäisi jättää johonkin pellonlaitaan.

Ei jättänyt, hukkaan meni seikkailumieli sen suhteen. Pääsin tankkaamaan elämäni kalleinta bensaa (ensimmäinen 98-oktaaninen tähän tankkiin) – tosin viitisen kilometriä väärään suuntaan ajettuani. Matka oli siis pidentynyt vielä kymmenellä kilometrillä, mutta päätin suorittaa missioni loppuun (synti nro 5).

Joku penttihilkuri, jonka mielestä keli oli aivan liian vaarallinen ajettavaksi normaalisti, kerkisi kiilata eteeni. Kärsivällisyyden karistua (synti nro 6) ampaisin ohi ja jätin mokoman hissuttelijan. Sen kummemmitta kommelluksitta sain itseni vihdoin perille.

ABC:llä sitten tilasin mukaan pitsan (synti nro 7) – ja vähän myöhemmin sen ensin unohtamani röökiaskin – ja suorin myös joitain elintarvikkeita muassani takaisin. Laskeskelin, että bensan hinnoissa oli tullut kohtuuttoman kalliiksi tämä reissu – mutta siinä vaiheessa en vielä ollut laskenut mukaan seuraavaa menoerää.

Kymmenisen kilometriä ennen kotiovea takanani alkoivat vilkkua valot. Ylinopeuttako? Todennäköisesti. Kiilasin kiltisti tien sivuun.

Puhallutus – ei syntiä siinä (joskin sähkötoiminen sivuikkuna hetken mietti jäävänsä ala-asentoon, rankaistakseen muuten vain). Olin kuulemma ohittanut stopmerkin pysähtymättä (synti nro 8). Joku avulias oli käräyttänyt siitä, etten ollut lyönyt liinoja kiinni selvästikin tyhjälle tielle tullessani. Toivottavasti se joku oli toinen poliisipartio eikä mikään vigilanttipelle; jonkun auton olin nähnyt risteyksen viereisellä pihalla.

Joten kotiini pääsin kymmentä päiväsakkoa köyhempänä, mikä kärväytti kuun budjetin lopullisesti. Pizza oli kylmä, joten laitoin sen uuniin ja tulin tähän kirjoittamaan (synti nro 9). Tavoilleni uskollisesti paistoin lätyn korpuksi.
---
synti nro 1: Röökaamisen aloittaminen vain siksi, että sattuu olemaan vähän tylsä elämänvaihe menossa, on aika huono idea – jopa huonompi kuin aloittaminen muuten vain. Aloittaminen myös lievästi hyytyneen kuntoiluinnostuksen... öh, pontimeksi? on vielä vähän huonompi idea.

synti nro 2: Kunnon ihminen ei päästä vuorokausirytmiään pieleen vaikka mikä olisi. Vaan minulla ei kyllä ole kontrollia tämän asian suhteen, minkäänmoista.

synti nro 3: Autolla ei saa ajaa, ei varsinkaan sataa kilometriä tupakkia hakemaan. Pakkoko on asua maalla, muka?

synti nro 4: Kiroilu kielii sanavaraston kapeudesta. Hyvin olisin voinut analysoida freudilaisittain unohtamiseni alitajuisia motiiveja ja kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Zeniläisittäin olisin voinut hyväksyä karmani.

synti nro 5: Aina peräänantamattomuus ei ole hyväksi. Ei varsinkaan röökinhakureissulla.

synti nro 6: Zeniläisyys myös hitaampien perässä kasvattaa ihmistä. Ei saa olla kärsimätön, eikä varsinkaan solvata kanssaliikkujia – edes spoonerismeilla.

synti nro 7: Pizza ei varsin sovellu vähähiilariseen ruokavalioon, edes se kuitupohjainen, jollaisen tilasin. Sitä paitsi tuollainen on törsäystä. Olen kuitenkin viimeaikoina onnistunut duunaamaan niin käsittämättömän epäonnistuneita safkoja, ja pupeltanut salaattiakin kyllästymispisteen ohi, että välillä voi vähän synnitellä – kunhan ei jää tavaksi.

synti nro 8: Suomessa ei jätetä pysähtymättä. Piste. Vaikka selvästikään ketään muuta ei ole liikenteessä.

synti nro 9: Uunia pitää väijyä. Varsinkaan kirjoittamaan ei lähdetä kun sinne jotain laittaa.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Karaoke!

Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, allekirjoittanut tykkää laulamisesta. Karaokessa ei ole kuitenkaan tullut käytyä kuin ihan pari kertaa mielenhäiriössä. Syitä on monia:

Ensinnäkään en kuuntele radiota, joten kaikkinainen hittien ulkoaopettelu sen aivopesun kautta on poisrajattuna. Toisekseen en muutenkaan kuuntele musiikkia – olen joskus hankkinut yliannostuksen luukuttamalla rokkia jatkuvasti kaikkialla luureista tai auton kaiuttimista, ja monesti vähän marginaalisempaa matskua. En siis tunnista tyrkyllä olevia kappaleita, ja joudun enimmäkseen turvautumaan niihin oletettavasti päntiännään soiviin ikivihreisiin, joita kukaan ei enää jaksaisi kuulla.

Kolmannekseen useimpien biisien ääniala on jotain muuta kuin mitä saisi olla, ja tiskillä biisiä tilatessa olisi hyvä tietää mihin transponoidaan. Duh?

Eli oikeastaan hoilaamaan lähtiessä pitäisi tietää mitä tekee, ihan vain kanssadokaajien korvia säästääkseen. Kaikille tämä ei välttämättä ole kovinkaan validi pointti, mutta itseä hävettää jos huomaa ettei yhtään muista miten kappale oikeastaan menee, tai jos muistaa, huomaa ettei ääniala riitä korkeimpiin kohtiin. Tai sitten sävel kulkee liian matalalta.

Mutta laulaminen siis on kivaa, joten rupesin onkimaan, josko netistä löytyisi jotain tähän tarpeeseen. Karaokelevyjä ja -laitteistoa kun ei kuitenkaan viitsi hommata kun oletettavasti enin osa biiseistä on sellaisia joita ei halua laulaa, ja suurin osa karaokepätäköistä mennee levyjen santsaamiseen – ja taisin vahingossa tehdä sellaisen uudenvuodenlupauksen, että lakkaan vähäksi aikaa törsäämästä rahaa kaikenlaiseen mitä mieleen sattuu pälkähtämään.

Netistä kuitenkin löytyy yksi tantere: Karaokeparty.com. Jipii! Paitsi että sinne pitää tietysti rekisteröityä jos laulaa haluaa, vaikka sivusto muuta väittää. Ja suurin osa biiseistä on varattu kuukausimaksullisille "tähdille".

Ja sitten kun sinne menin, huomasin että se elintärkeä transponointi puuttuu. Lähetin ylläpidolle tiedustelua, josko sellaista olisi joskus odotettavissa, tai josko en vain tampiona huomaa että se jo on. Saas nähdä milloin vastaus kolahtaa sähköiseen postilooraan.

Olen onnistunut löytämään kymmenisen kappaletta, joihin oma ääniala jotenkin soveltuu (ja jotka muistan siis joskus kuulleenikin), mutta sitten tajusin, että tälle areenalle on tietystikin otettu kilpailumentaliteetti käyttöön – eli laulusuoritukset siis arvostellaan.

Kone siellä kuuntelee, että mitenkä hyvin pysyt äänessä, ja miten orjallisesti seurailet alkuperäistä melodiaa. Kaikenlainen värittäminen, ninq vaikka vibrato, laskee tulosta, ja vaihtoehtoisten harmonioiden laulaminen on "ihan väärin".

Huvikseni testasin miten hyvin pärjää jos laulaa mahdollisimman sävyttömästi, kansakoulutyyliin suoraa nuottia ilman minkäänsortin eläytymistä. Pisteitä ropisee! Saatana.

Jos jossain haluaisi pistelaskun loistavan poissaolollaan, niin laulussa. Kun Baddingin Paratiisin hoilasin, ja tulokseksi tuli "täydellisen nuottikorvaton suoritus", tai jotain vastaavaa solvausta, meinasin tempaista konetta pataan (mutta sehän olisi ollut lapsellista, ja ehkä tullut vähän kalliiksi, enkä käteenikään mitään leikkauksia kaivannut, joten jätin toteuttamatta vaistojani).

Ja kun ohjelma haukkuu amatööriksi, ja samaan aikaan kertoo suorituksen olevan päivän viidenneksi paras, jossain mättää. Ainakin sieluun sattuu. Viidenneksi paras niistä viidestä jotka sen on tänään laulaneet, vai viidenneksi paras niistä viidestäsadasta jotka tänään on äänensä avanneet? Joka tapauksessa, signaalitiessä täytyy olla vikaa, tai algoritmit on suunnitellut itse Beelsebub.

Täytynee testata vielä autotunen läpi, tai vähintään kompressorin – tai sitten hampaat irvessä ja yhtään soveltamatta sulkea silmät laulaessa (mutta tekstien lukeminen siinä vähän vaikeutuu). Ei juuri luovuus kuki tuolla, pentele.

Huoh, tässä kuitenkin tämän päivän saldoa (tai vissiin tuo päivittyy sitä mukaa kun tulen sjunganneeksi), sikäli mikäli tuo koodi sattuu olemaan validia:
Käyttäjän yauzah pisteet osoitteessa Karaokeparty.com

Ehkä pisteet vähän kummenee sitten kun voi jättää tukilaulut pois, mutta tässä vaiheessa vielä opetellaan... Ja protestoidaan tuota himskatin pisteytyshommelia!
---
haamu hetkeä myöhemmin: No, eihän ne pisteet mihinkään näy, tietenkään. Ilmeisesti pitää olla areenalla kirjautuneena nähdäkseen mitään. Tsh. Onnetonta.

myöhempi haamu: Ai, mutta ainahan voi ottaa kuvakaappauxen:

haamu 040111klo1428: Jaha, että sitten se varsinainen tilastokin näkyy? No, kiva. Jääköön nyt tämä kuvakaappaus kuitenkin vertailukohdaksi – jos tuossa sitten jotain kehitystä sattuu syntymään...