torstaina, marraskuuta 04, 2010

Yöjuoksulla

Olipa jännittävää. Olen tässä alkanut tunnustella josko päreiset (kaik nivelet vinks vonks) takajalat olisivat saaneet jo sen verran lihaskuntoa, että kestäisi harkita juoksemista peräti. Kertaalleen kävinkin tuossa lähitietämillä jolkottelemassa, mutta noille teille on juuri lanattu uudet hiekat, joten pohja on turhan pehmeä – eikä noita suuntia erityisen monia ole (hyvin ei-inspiroivaa on tuossa lähimaastossa juoksennella).

Mietin josko täältäkin agraarimaisemasta voisi joku pururata olla löydettävissä. Ja katso, vaivalloisen nettietsivätyön jälkeen onnistuin jäljittämään tuosta viiden kilometrin päästä yhden. Valaistus kello 22 saakka, retostelivat, ja kun kello nyki iltaseitsemää, oli valo tarpeenkin.

Brum, hurautin paikalle. Pilkkopimeää. Jotain valonvälkettä olin jostain havaitsevinani, mutta tarkemmin tutkaillessa sitä ei enää ollut. Varmaankin ufon tulin nähneeksi.

Lähtöalueella selvästikin oli lamppuja, mutta eivät ne päällä olleet – eikä valoa juuri tuoneet nekään lappuset, jotka väittivät tilannetta päinvastaiseksi. En itse asiassa olisi nähnyt näitäkään yksityiskohtia, jos en kaikkeen-aina-varautuvana oveluksena olisi ottanut otsalamppua megeen. Klips lippikseen ja sitten putkinäöllä tutkimaan maastoa.

Ensin en löytänyt edes koko rataa. Lähdin tallaamaan jotain kärrypolkua, jolla oli sen verran roinaa (oksia, kaatuneita taimia) että siinä ei juoksemista voinut harkitakaan. Oliko tämä todella näin retuperällä?

Palailin takaisin lähtöpisteeseen ja hortoilin lähtöaluetta laajemmin. Vihdoin löysin uran, joka etäisesti muistutti pururataa, joten lähdin lönköttelemään sitä pitkin. 

Pelkän otsalampun varassa oli kyllä sen verran dangeröösin oloista juoksennella, että enimmän matkaa kävelin. Eipä sikäli, tuskin olisin jaksanutkaan koko reittiä – jos nyt sitten olin reitillä. Kyllä kai, ainakin vartavasten päällystetty hillitön ylämäki viittasi kuntoilutarkoitusperiin.

Aika monen mutkan ja risteymän jälkeen alkoi vähitellen hiipiä mieleen epäilys omasta suuntavaistosta. Ehkä olin jo eksyttänyt itseni metsään loppuiäksi? Koskaan en pääsisi tästä pimeydestä, autoni vain löytyisi parkkipaikalta joskus.

Saavuin lopulta jonkin harjun laelle. Alhaalla paloi yksinäinen valo. En ollut lainkaan varma josko kyseessä oli lähtöpaikan mökin tuikku, mutta kun sinne portaat meni, lähdin tuohon suuntaan.

Oli se. Sillä välin kun olin samoillut metsässä, oli syttynyt yksi lamppu. Mökin takamaastosta olin hahmottavinani mahdollisesti auton, joka kuitenkin oli eri parkkipaikalla kuin omani. Ehkä tällä radalla on kuitenkin käyttäjiä? Ihmisiä jotka osaavat laittaa ainakin yhden lampun palamaan siksi aikaa että ryntäilevät pilkkopimeässä?

Tai sitten mökissä asustaa tonttu, joka sammuttaa valot aina kun joku penteleen kuntoilija ilmaantuu paikalle häiritsemään. Kiinnittelee keskelle metsää lappuja joissa lukee: "Täällä on runsaasti valoa, et vain näe sitä". Kokee virittämiään ansoja, grillailee lenkkeilijöitä iltapalaksi. Hyräilee hiljaa itsensä uneen. Hihittelee unissaan.

Ei kommentteja: