sunnuntaina, marraskuuta 07, 2010

Kuntoilu on nöyryyttävää

...ainakin aloittaessa. Tämän meneillään olevan kuurin alkajaisiksi (n. kuukausi sitten) veikkailin, notta montakohan punnerrusta mahtaisi mennä pitkän tauon jälkeen. "Jäädään varmaan alle kahdenkymmenen, mutta yli kymmenen kuitenkin pitäisi hujahtaa tosta vaan," veikkailin. Miten minusta aina joskus löytyy perusteeton optimisti?

Asettelin kämmenet huolellisesti lattiaan – sekä jalat, huom. ("Hmm, vatsani on paljon lähempänä lattiaa kuin rintakehä, kappas!" kerkisin vielä panna merkille) – ja aloin puuskutella: lopputulemana huikeat kolme (3) punnerrusta, fuskaamalla (eli siis kaikkea muuta kuin puhtain suorituksin). Kolme! Mitä helvettiä? Fuskaamalla! Mitä helvettiä?
Repäisin ihokkaani samalla kun maahan ilmaantuva railo valmistautui nielaisemaan hyödyttömän kroppani. "Ach! Donnerwetter! Minulla on ollut lihaksia, joskus, jossain päin kroppaa, aivan varmasti on – mikä pirullinen salaliitto ne on anastanut?" tivasin perustellusti habaa haeskellessani. Olisin itkenyt itseni uneen, mutta mies ei itke. Hammasta puree mies, läpi harmaan kiven (gnh?).
Muutamaa päivää myöhemmin uskaltauduin kokeilemaan leuanvetoa. No, ensin piti tietystikin ruuvata tuo tanko johonnii giini. Ja sitä ennen piti jäljittää mihin sen olin lojumaan pari vuotta sitten jättänyt (– autotallin lattialle tietynki). 

Laitettuani sen toisen kerran vinoon lykkäsin kolmannen kiinnittämisen hamaan tulevaisuuteen ja kävin toimeen. Toivottavasti en kovin lujaa löisi kasvojani oven yläkarmiin, toivoin – tottahan nimittäin koukistajat olisivat vähän tomerammassa kunnossa kuin ojentajat?

Leuanveto on aina ollut allekirjoittaneen akilleenkantapää (jos haluaa käyttää mahdollisimman ontuvaa vertausta), mutta oletin nyt sentään muutaman nousevan.

Olin väärässä. Yhtään puhdasta leukaa ei ollut lähimainkaan suoriutumassa. Edelleenkään en ole viitsinyt edes testata, josko ihan eksaktista alkupisteestä suoritettava rykäisy onnistuisi – mutta olen kuitenkin kyseistä liikettä päivittäin reenannut. Kyllä se joskus vielä menee ihan puhtaasti(kin peräti).

Ja eilen sitten, kun tajusin käydä siellä lenkkipolulla ihan päivänvalolla – nippa nappa kerkisin –, realisoitui jälleen, että juokseminenkaan ei oikein suju.

Parisensataa metriä jolkoteltua on pakahtumisen ehkäisemiseksi pakko panna kävellen. Hyvin ehtii katsella maisemia samalla kun tasailee hengitystä seuraavaa pinkomista varten. Menevät – joskus ilmiselvinä manifestoituneet – pitkänmatkanjuoksijan geenit ihan hukkaan.

Mutta siis en todellakaan jaksa tehdä oikeaoppisesti niin, että juoksisin vain sellaista vauhtia jossa pystyy puhumaan. Pitäisi ottaa teltta ja makuupussi mukaan, kun kävellen nimittäin olisi perillä ainakin vuorokautta aikaisemmin.

Alkuvaiheessa on siis oltava erityisen nöyrä ihmisen. Onnetonta räpeltämistä on sekin, mikä joskus on sujunut vallan mallikkaasti. Ei lutviudu kunnonkohotus kuin pyörälläajo (jos siis haluaa edelleen jatkaa klonksuvien metaforien parissa). 
Vaan kerran vielä koittaa se hetki kun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa, viel lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja nousee leuka, jaksaa kiertää koko pururadan, punnerruxia tehdään käsinseisonnassa ja kesärenkaat vaihdetaan ilman (paitaa ja) tunkkia.
...Nöyryys on ohimenevä mielenhäiriö. Heti kun olen löytänyt kadonneen haban, alan epäilemättä kuvitella itsestäni lukemattomia omnipotentteja aspekteja. Sen kunniaksi pururadan varteen rakennetusta näkötornista napattu panoraama:

Ei kommentteja: