keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Perätuuppareita, sokuria – ja vapautettuja föönejä

Ei hyvin pyyhi, kautta Teutateksen. Joka päivälle on tarjolla jottain jäynää, ja Renu on jälleen joko sivu-, tai pääosissa. Kuten kaikki hyvin tietävät:
The boy's name Renault \r(e)-nau-lt\ is a variant of Reginald (Latin) and Reynold, and the meaning of Renault is "ruler's advisor".
Autoni pitää siis tapanaan neuvoa kantapään kautta elämän tosiasioita (ja meikä ilmeisesti rulaa?). Olenkin oppinut vaikkapa sen, että vastikään vaihdettu osa saattaa hajota hetikohta uudestaan – kertauksen vuoksi ainakin kolmen komponentin kohdalla olen nyt tämän päähäni huomannut taottavan. Mutta miten tuo kallisarvoinen tiedonmuru on sovellettavissa eksistenssin tulkintaan? Vai onko niin tarkoituskaan?

...Vaan tässä uhkaa kerronta karata vaihteeksi sivupoluille – nimittäin sitten viimekertoman on tuota eksemplaariksi ottamaani tapahtunut vain kerran. Kun kesän lopulla laitatin biilin sellaiseen kuntoon, ettei se enää koskaan mitenkään voi hajota (kop kop), sen sisäiset demonit uupuneina kutsuivat ulkoiset voimat avuksi.

Jos sopii, aloitan vähän kauempaa, jotta kliimaksi iskisi Taraniksen lailla, eli vaikeammin arvattavana hetkenä – kuten se teki. Olin matkalla bänditreeneihin, kun kymmenisen kilometriä ennen määränpäätä kiinnitin huomiota autoon, joka käyttäytyi hieman ailahtelevaisen oloisesti: lähti jälkijättöisesti valoista, leikkasi keskiviivaa ajaessaan, arpoi ajonopeuttaan.

Onko tuo kännissä? kysyin ääneen rattini takana. Täytyy pitää varansa ettei mokoma yhtäkkiä sätkäise kyljestä sisään tai muuta, jatkoin (pääni sisällä ettei joku muu autoilija alkaisi aprikoida, josko minä taas olisin kylähullu – mitä saatan vaikka olla, mutten tunnusta).

Silmä kovana pidin siis focusta tuossa autoilijassa, joka lopultakaan ei körannut niin levottomasti että olisin katsonut asiakseni kilauttaa kaverille [poliisi on kaikkien kaveri, vai miten se meni]. Vaara katosi horisonttiin, ja jatkoin (petollisen) huojentuneena loppumatkan. No, melkein koko loppumatkan. Siirrymme entistäkin subjektiivisempaan kerrontaan ja vaihdamme modusta*:
Matkaa on enää jokunen sata metriä, kun edessäni olevista kahdesta koslasta etummainen päättää kääntyä ex tempore kerrostalon pihalle. Seuraa kolme lukkojarrutusta: sen kääntyjän, sitä seuranneen ja minun.
Samanaikaisesti näen taustapeilistä sekunnin verran tulevaisuuteen: tuo ei ehdi pysähtyä. Käsijarru päälle ketjukolarin estämiseksi. Tömps. Penkki paiskautuu selkääni vasten – mikä taas katalysoi ilmoille kohtuullisen voimallisen kirosanan. Tilanteen aiheuttanut pässi – se äkkiäkääntyilijä – on kadonnut jo johonkin. Suojatiellä pari todistajaa, jotain sentään. Ei isompia vaurioita, enkä edes kuristanut ketään, joten leikkaamme eteenpäin.

Törmäys siis sunnuntaina. Maanantaina taasen kuulin sokeri- ja kolesteroliarvojen olevan koholla – jesh, kerkisin ennen keski-ikää tähän junaan! Alle nelikymppisenä ("Uraa!") kalorilaskurit tanassa päin sepelvaltimörköjä.

...Mutta hetkinen, eihän Rellu tähän voi liittyä? Voi se.

Tiistaina menin diabeteshoitajalle, ja terveyskeskuksen pihalla havaitsin, että auto kieltäytyi sammumasta. Avain oli kädessäni, mutta tämä vain jatkoi joutokäyntiään; vastikään vaihdettu virtalukko siis hajosi.

Kyllä, kaikesta huolimatta olin yllättynyt. Niitä lukemattomia, täysin ennakoimattomia tapoja, joilla auto voi sielunsa särkyneisyyttä ilmentää!

Tänään ajattelin käydä hakemassa armaan neuvonantajani korjaamolta, mutta paikalle päästessäni pulju olikin jo laitettu kiinni, etuajassa. Toivottavasti yllärit laimenevat tähän tahtiin – huomenna kun jo pitäisi mielellään ihan normipäivää ihminen. Ja ajatteli lopettaa sauhuttelun samalla vaihteeksi, ja juuri silloin ei kaipaa minkäänmoista kipinää mihinkään.

Ai juu, tämä: perjantain ja lauantain välisenä unideprivaattisena yönä napsahti päässä. Luin uutisen, että TeleFinland ryhtyy kytkykauppaamaan iFöönejä. Pitivät siinä todennäköisenä, ettei samaisia laitteita muille operaattoreille olisi tulossa, joten kun netin äärellä satuin olemaan, tilasin.

Eilen sitten – kuumeisen joulunodotuksen poltteessa – huomasin, että Elisa, ja Saunalahti, jossa tämänhetkinen liittymäni on, ryhtyy myymään kyseisiä vempeleitä ilman kytkyä. Todennäköisesti voin syyttää tästä Applea, joka tykkää jekkuilla tiedonpanttaamisella.

En minä edes tarvitse sitä. Edellisestä liittymästä on vielä toista vuotta sopimusta jäljellä, joten kohta minulla on kaksi puhelinta, ja liittymää, vaikken juuri koskaan edes soita kellekään.

En ole vielä keksinyt, miten Renault tämän onnistui junailemaan.


...Niin, tosiaan. Ja verenpaine on koholla. Mistähän tuo voisi johtua?
---
*modusta? Huomaanpa jälleen käyttäväni sanaa, jonka merkityksestä on vain harmaata utuisempi aavistus – niin on kielioppitrivia karannut luisesta karsinastaan. No, kerrankos sitä...

maanantai 27. syyskuuta 2010

Rokkia kameran takana ja edessä


Koskapa Multsareitten kuukauden sisään ilmaantuva sinkku on nimeltään "Korsossa taas", piti siihen duunattavaan videoon hakea autenttisuutta kyseisestä mestasta. Puolentoista tunnin yöunien jälkeen pääsin siis aamuvarhaisella köröttämään ensmäistä kertaa uutta moottortietä (uutta sikäli, että edellisestä länsivenäjänvisiitistä on jo ehtinyt vierähtää jokunen tovi...).

Välittömistä natiiveista sain ensikosketuksen möreä-ääniseen alan mieheen, joka ohikulkiessani kehaisi ponnekkaalla volyymilla lätsävalintaani. Kiitin kohteliaisuudesta peukkua näyttämällä ja jatkoin matkaani. Mainiota sakkia nämä paikalliset! Ja selvästikin ymmärtävät tyylikkään pukeutumisen päälle... Olin hakenut kostyymikseni asun, jota en noin arkioloissa oman persoonani verhona juuri kuluta, mutta joka kuitenkin henkkohtaisesta garderoobista sattui löytymään.

Jostain syystä – ehkä teatteritaustastani johtuen – lankesi viideon päählön rooli allekirjoittaneelle, nimittäintsen. Jostain toisesta syystä oli Korson notkelmaan sitten tuoksi lauantaiaamuksi polliisi keksinyt organisoida puhallusratsian, jonka kaikkien rokkarisääntöjen vastaisesti läpäisin puhtaalla lukemalla.

Ja vaikka videon illemmalla Turussa otetuista kohtauksista voisi joku muuta kuvitella, olisin niidenkin ottamisen aikaan läpäissyt kyseisen exhalaatiotestin yhtä lailla notkeasti. Oletettavasti on hieman dekadentimman laidan struktuurimontaasia odotettavissa, jahka matskut yhteen juotetaan (pun!).

Pitkän päivän jälkeen oli rokkilegendaa sikäli tarjolla, että kotiin ajellessani oli melkoinen taistelu pysytellä hereillä. Puolitoista tuntia yöunta kokopäiväisen duunijakson alle ei ole erityisen suositeltavaa, mutta tässä on se hyvä puoli, että vuorokausirytmini näyttäisi oienneen ainakin joksikin aikaa melko kivasti.

Noista sinkkuvideoista mainittakoon vielä sen verran, että dogmaksi on ainakin alustavasti asetettu ei-hinkkaaminen – tarkoitus on siis kukin visuaalipläjäys purkittaa vuorokaudessa (mitä nyt ihan ehdottomasti vaadittavia ymppäyksiä voi sitten tehdä jälkikäteen)... Vaan sehän luontuu kun alan kouluttautuneita professionaaleja löytyy riveistä neljä. Heleppo homma!

Sekin on aika kätsyä, että kotistuudio alkaa olla siinä kuosissa, ettei omien osuuksien purkittamiseksi ainakaan vielä tarvinnut käydä studiostudiossa muuta kuin hengaamassa. Taustalaulut ja kiipparikuviot on hoituneet juurikin näiltä sijoilta jossa paraikaa istun – olen nimennyt paikan Hemby Noise Seduction Synstemiksi. Kyllä tekniikka on hianoa! Ei ennevvanhaan ollut näin hienoa se.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Lauteille

Ikinä ei ole tekniikka-ajo jänskättänyt yhtä paljon kuin eilen. Kävin paikkaamassa yhden esityksen, johon varsinaisista ajajista ei kumpikaan päässyt paikalle. Ilman ainuttakaan läpimenoa, varustettuna hatarilla muistikuvilla esityksen kulusta, tekstiä otsa kurtussa tavaten.

Odotettavissa oli lievästi onnahteleva suoritus, josta kuivin jaloin selviäisi vain prosessoriaivoinen zenmunkki – vaan onneksi en friikannut kesken kaiken, vaikka sellainenkin olisi helposti päässyt tapahtumaan ilman teräxistä hermojenhallintaa (jollaisesta olen kuullut yleviä tarinoita, ja jollaisen psyykkasin muka omaavani). Selvittiin – ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Elämässä on hyvä olla haasteita (väittävät).

Sitten suuntasin studioon, jossa Multsarit – jonka kiipparisti-taustalaulajaksi allekirjoittanut jostain kumman syystä on vastikään kutsuttu* – aloittelee urakkaansa: joka kuukausi sinkku pihalle (alkaen lokakuun lopulta), ryyditettynä oheen pykätyllä videolla.

En vielä päässyt tositoimiin, kunhan imin rokenrollin esanssia taas kehooni: tsekataan niitä tasoja, mikitellään, kerrotaan tasokkaita kaskuja. Tiivistetään olevaisuudesta olennainen narulle. Odotettavissa loistavia biisejä.

Ja äimistyttäviä keikkoja. Reenikämpillä on rimpuiltu settiä kuosiinsa, allekirjoittanutkin päässyt taas jyvälle musisoinnin flowsta. Päheetä!

Ynnä teatterin puolelle on videoinserttejä tekeillä. Hiukan taas ohjaamisen makuun siis päässyt on tää, ja kuvaamisen/editoinnin – green screen uutena kokemuksena tuomassa suunnitteluun oman mausteensa. Musiikitkin pitäisi duunata tuohon pläjäykseen.

Vielä kun saisi (taas) tämän vuorokausirytmin kohdilleen. Vaikka päivän uuvuttamana painuinkin höyhensaarille jo iltayhdeksältä, veikkaan ettei taikaiskuinen oikeentuminen päässyt tapahtumaan, koskapa heräsin jo puoli kolmelta yöllä.

Kompastelevaa unirytmiä syytän siitäkin, että jälleen ratkesin röökaamaan kesän lopulla. Vai pitäisikö tuosta syyttää itseä? Subliimia itsetuhoviettiä? Hinkua vaaralliseen elämään? Laskut on todella jo menneet sekaisin, joten en osaa enää sanoa monettako kertaa lopetan, jahka niin teen. En ihan vielä, mutta.
---
*Edellisellä levyllähän kävin jo vierailemassa, sjungailemassa taustoja pariin tsibaleeseen, ja tuohon Houtskäriin – joka yläoikealle ilmestyneestä soittimesta löytyy raidalta neljä – jollottelin myöskin liidit. Hiano piisi, tuokin.