torstai 29. heinäkuuta 2010

Alituinen kotiinpaluu, ja listaatiota

Voisi ruveta pitämään tilastoa siitä, kuinka pitkälle kotiovesta kunakin päivänä kerkiää, ennen kuin muistaa jotakin unohtamaansa. Ehkä siinä selviäisi myöskin tsygologiset syyt sille, miksi joka kerta jotain pitää palata hakemaan.

Onneksi kyse ei ole tarkistusneuroosista, eikä useinkaan tarvitse autoa kääntää puolessa matkassa takaisin, mutta siltikin: miksi on ihmisellä olevinaan niin kiire, ettei ehdi eteisessä funtsia vielä hetken?

Vai auttaisiko sekään? Ehkä henkkohtaiset muistiavaimet sijaitsevat juurikin ratin takana, tai keskellä pihaa? Missä mitäkin mieleen juolahtaa, ja miksi?

Jokatap, olen vaihteeksi vähän koittanut totuttaa itseäni GTD*:hen, elikäs siihen, että kirjoitan heti päähän pälkähtäessä alas kaikki tekemistä vaativat hommelit. Voin sitten tarkistella listalta mitä milloinkin olisi paikallaan muistaa. Väittävät, että kuormittaa aivoja vähemmän tämmöinen, kun ei jatkuvasti ole naputtava tunne takaraivossa.

Vaan vielä pitäisi tuohonkin jaksaa vähän organiseeratummin paneutua, listoitamiseen. Ehkä se auttaisi tähänkin kotiinpaluuonkelmaan?
---
* getting things done, jos etTe vielä tuota tiennyt/-neet... Kaikkeenhan on nykyään olemassa metodi, eikä tämä ole ollenkaan uusimmasta päästä.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Voi kun ne on niin zödei

Meillä ihmisillä on tapana inhimillistää kaikki mahdollinen. Niinpä esmes tämän Asimo-robotin esittelyssä ei näemmä keskitytä ollenkaan siihen, mitä hyötyä laitteesta olisi, vaan stailataan tuosta epäilyttävästä hiipparista symppistä velmuilijaa – "hihhih, sehän jopa tanssii, voe mahoton".

Joten rinnalle sopii äskettäin (Asimosta mitään vielä tietämättä) tekemäni pätkä, jossa zoologi Latvaroso pelastaa roomban naakelista ja esittelee touhukkaan robomopin...

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Kiveen hakattu eräpäivä

Puhelinyhtiöltä tuli laskua. Sen inspiroimana tartuin puhelimeen – laajakaistan laskutuspäivä kun on jostain ihmeen syystä aina kuun lopussa, vaikka yleensä aina valkkaan eräpäivät kuun alkuun.

Rimpauttamallahan homma hoituu – lasku kerrallaan. Jostain syystä en voi vaihtaa kuin yhden eräpäivän kerrallaan, en oletusarvoista päivää. Jostain syystä en myöskään ruvennut tivaamaan sen tarkemmin miksi näin (muka) on.

Tottahan tuo muutettavissa on, ei laskun eräpäivä voi olla ikuinen lakipykälä. Firman reskontra tuskin räjähtää yhden asiakkaan eräpäivän muuttamisesta. Teknisesti operaatio tuskin lienee mahdoton, työläskään, tai sitten joku on keksinyt harvinaisen typerän systeemin.

Mutta nämä helteet. En jaksanut muotoilla selkeää kysymyksenasettelua. Enkä jaksa soittaa uudestaankaan. Syssymmällä sitten taas, vissiin.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Arvokkuus-tietoisku

Njaahans. Näillä viideoklipeillä rupesin ilahduttamaan/piinaamaan facebookkamuja jostain lokakuulta lähtien, ja kun viimeisimmän pätkän sinne uppaaminen törmäsi teknisiin onkelmiin, rupesin lykkimään niitä tuubiin – mutta vanhimmasta lähtien tietysti. Ja sitten ajattelin, että pannaanpa tänne niitä ja. Jotenka:

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Elämän liukuhihnalla

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä – mutta ennen kuin pääsen kertomaan millaisia, pitää selvittää eräs määritelmällinen ödeema.

Jokainenhan tietää mikä on "liukuporras" – paitsi ehkä ne, jotka kerääntyvät kyseisen härvelin edustalle juoruamaan. Mutta mikä on se liukuva laite, jossa ei ole portaita? Joka siis kulkee tasaisena virtana kerroksesta toiseen. Liukuri? Liukkis? Liukero?

Hissivirma Koneen sivuilla puhutaan "liukukäytävästä", mutta sitä demonstroiva kuva on vaakatasossa kulkeva lentomatkustajia passivoiva vehkein, ja minä nyt jahtaan sitä mallia jossa päästään tasolta toiselle. Onko kukaan koskaan nimittänyt sitä miksikään?

Minä kutsun sitä nyt paremman puutteessa "liukuriksi". Siis, kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka jatkavat kävelyä liukurissa, ja niitä jotka jostain ihmeen syystä pysähtyvät niissä (– siinä se lattia hiljalleen mataa eteenpäin, ja näillä yksillä ei ilmeisesti ole mikään kiire mihinkään. Hyvin voi katsella tyhjin silmin ei-mihinkään ja odotella. "Joko ollaan perillä? Ihan kohta").

Tokihan näitä voi jakaa alaluokkiin. On ensinnäkin niitä, jotka ö) jäävät oikeaoppisesti seisomaan oikeaan laitaan jotta kävelyä jatkavat pääsevät kulkemaan, ja niitä jotka ä) tukkivat liikenteen seisoksimalla ihan miten sattuu.

Kävelijät sitten voidaan edellisten perusteella jakaa niihin, jotka å) kiltisti ja mukisematta jäävät seisomaan tupeksijoiden taakse vaikka mieli tekisi pysyä liikkeessä, z) hampaitaan kiristellen jäävät seisomaan, ehkäpä ihan tappituntumaan jotta "vihje" menisi perille, y) kohteliaasti pyytävät tilaa päästä jatkamaan liikettä, x) sanovat pahasti ja tunkevat läpi.

Tuota viimeistä lajia on sitten vielä vastassa ne, w) jotka suivaantuvat suivaantumisesta, eivätkä siksi anna tilaa. Sitten on tietysti ne, v) jotka kirjoittavat aiheesta yleisönosastoon (tai blogiin). Nämä saattavat olla kumpaa päälajia tahansa, ja mitä tahansa noista alaluokista. Tunteet joko 1) kuohuvat, tai sitten 0) eivät.

Epäilemättä joku tserlok houlms pystyy päättelemään ihmisten liukurikäyttäytymisestä koko heidän elämänsä – uransa ja perheen koon, syömiskäyttäytymisen vähintään. On se niin viksu.