sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Pelottaa

Viime aikoina on tullut urakalla katsottua kauhuleffoja. En tiedä miksi. Ehkä kyllästyin perinteisiin tarinoihin, joissa koitetaan olla aina niin perin uskottavia ja perinpohjaisia premissien rakenteluissa.

Erityisesti kaukoidästä tuodut pätkät ovat olleet suosiossa, kun niiden juonenkuljetuksesta ei juuri koskaan voi etukäteen veikkailla mihin tarina on menossa – vaikkakin yksi vakiokonsepti on tietystikin traagisesti kuolleen, monesti lapsen, haamun vaino. Mutta formatoinnista ollaan vielä kaukana.

Länsimaisissa pätkissä tuntuu sitten olevan lajityypit sen verran lukkoonlyötyjä, että koskaan ei kyetä katsomaan sinne toiselle puolelle, ja viemään tarinaa seuraavalle tasolle. Kuolema tuntuu olevan maailman pahin kohtalo, vaikka sen aiheuttaja tulisikin rajan takaa – mikä siis antaisi vähän vihjettä siitä, että kuolema on vain siirtymä toiseen todellisuuteen, ja jos siellä voi olla helvetillistä, niin toki siellä voisi olla jotain rauhaisampaakin. Kaikesta huomaa, että länsimaissa ei vain olla totuttu käsittelemään henkisyyttä.

Mutta sen verran alkavat subgenret olla jo tuttuja, että juuri eivät pääse hetkauttelemaan pätkät. Zombipätkissä tuntuu olevan aina sama asetelma. Samoin slashereissä. Ja esimerkiksi se Paranormal Activity, jota kovasti on hehkutettu... Ihan kivahan se oli, vaan kun ei aasialaiseen tapaan kyetä viemään tarinaa pidemmälle, niin käteen jää keskeneräinen pätkä – joka epäilemättä toimii paremmin sätkivässä katsomossa kuin kodin rauhassa, vaikka kotirauhan riivauksesta juttu kertookin.

Henkkohtaiseksi ykköspätkäksi on noussut suggestiivisella tavalla häiritsevä ruotsalainen Kellari, joka ainakin meikäläisen primaalipelkoja onnistui kutittelemaan melko lailla lakkaamattomalla syötöllä – sangen yksinkertaisin keinoin, niin kuin parhaimmistolla on tapana.

Vaikka alkuun katsoin, että mahtaako tämä olla joku taidekoulupläjäys (minkä ei tietenkään pitäisi olla automaattisesti miinusta...), niin sen verran syvälle tuntemattoman pelkoon kaivauduttiin, että tätä voi suositella kenelle tahansa katsottavaksi keskellä yötä yksin – paitsi heikkohermoisille ei voi; aika monta iltaa onnistuivat erinäiset kuvat tunkeutumaan tajuntaan vielä pitkään. Ja plussaa on sekin, että splatterilla ei mässäillä, eikä sadismilla, toisin kuin mitä nykyään on tapana. Ennemmin ollaan jossain vaikeasti määriteltävissä hulluuden syövereissä.

Näissä suositteluissa on tietysti aina se huono puoli, että odotukset nousevat tarpeettoman korkealle, ja sitten varsinaisesta katsomiskokemuksesta tulee lässähdys. Mikä nyt sitten kenellekin toimii. Eniveis, Anttilan alelaareista tämän löysin.

2 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Kaikkkien aikojen suosikkini kauhun alalla on Roman Polanskin Vampyyrintappajat. Olen nähnyt sen 14 kertaa :)

kasbach kirjoitti...

Polanski toki kauhukuvaston hallitsee – vaan farssiluonteensa vuoksi tuo pätkä ei taida ihan pelottelusta mennä...

Paitsi vekarana olisin varmaan pelännyt sitäkin, kun jopa Irina Milanin "Paholaisnainen" oli liian pelottavaa katsottavaa (Syksyn Sävelessäköhän tuo oli).