tiistai 8. kesäkuuta 2010

Korjaamisen sijaan "eheytystä"?

Kun tuossa aamusella piti käydä sumpit siemaisemassa lähimmällä huoltamolla – oli nimittäin Fortumilla jotain verkkohommia, eikä sitten omassa tuvassa toiminut keitin – panin merkille, jotta siellä on joskus ollut oletettavasti myös... khm... huoltamo. Siis semmoinen autojenkorjaushalli, jollaisia ei nykyhuoltamoissa ole kun karkkien myyminen on niin paljon... tehokkaampaa? Hyödyll...?

Ja siinä unia silmistä juodessani (häh?) pelmahti mieleen ajatus, että mitähän jos perustaisi itse autojenhuoltolaitoksen siihen jääneeseen tyhjiöön. Ajatus nosti hymynkareen kasvoille – ehkä siksi, että vihaan autojen korjaamista. Niitä hetkiä kun sormet kohmeessa on kurotellut jotain epäergonomisesti sijoitettua rakkineenosaa ja kiroillut, että eikö tätä voisi joku muu tehdä...

Mutta autokorjaamoissa on vähän samaa vikaa kuin terveydenhuollon tilassa nykyään. Ei keskitytä asiakkaaseen kokonaisuutena, holistisesti. Meikäläisen holistisessa huoltamossa keskusteltaisiin ensin asiakkaan kanssa auton hajoamiseen johtaneista psykologisista seikoista. Miten auton ja kuskin taipaleet aikanaan yhtyivät? Mitä on yhdessä koettu ja jaettu? Ehkä kuunneltaisiin auton joutokäyntiä.

Sitten nukuttaisiin yön yli ja jutskattaisiin uudestaan, jos vaikka jotain freesiä olisi tullut mieleen. Otettaisiin selvää mitä negatiivisia turbulensseja biili on joutunut läpikäymään. Onko kremppaa jossain muualla kuin akuutissa kohdassa (yleensä aina on)?

Sitten kirjoitettaisiin lähete johonkin spesialistikorjaamolle, jossa olisi ihan työkaluja ja mitäkaikkea. Tehtäisiin ensin rauha ratin ja penkin väliin, ja sitten kirjoitettaisiin mahdollisimman selkeä diagnoosi rasvamonttuun tulkittavaksi – siis ei liian spesifiä, sellainen olisi korjaajien varpaille tallaamista, mutta kun ihmiset tuntuvat puhuvan eri kieltä monesti, asiakas ja asiakko, niin tultaisiin ikään kuin tulkiksi siihen väliin.

Selkeästi vain kerrottaisiin mikä tuntuisi toimivan eri tavalla kuin autoissa noin yleensä. "Ei tykkää liikkua niin rivakasti kuin nuorempana." "Haluaa toisinaan kulkea eri suuntaan kuin kuski." "Hermostunut, ei jaksa keskittyä pitkiä aikoja." "Nilkuttaa, vaikertaa. Ajoittaista köhää, varsinkin kosteilla ilmoilla." "Ei tunnu aina olevan ihan läsnä." Simppeliä, ytimekästä. Tuosta on helppo ammattilaisten jatkaa!

Eli tärkeintä tämmöisessä korjaamossa olisi, että siellä olisi mukava tunnelma. Ymmärrettäisiin autoa, ja asiakasta. Yhtään ei tarvitsisi kenenkään/minkään pingottaa sinne tullessaan. Kiva paikka olisi. Kahvia saisi. Ja teetä, keittää nimittäin – jos nyt ihan välttämättä.

Valkoiset haalarit olisi minulla. Automaattiovi, jonka takana olisi kamerallinen ovikello, jolle voisi asiakas kertoa asiansa. Maagisesti avautuisivat ovet, ja minä istuisin lepotuolissa tahrattomassa rasvamontussa. Viittoisin asiakkaan alas diagnosoitavaksi, divaanille pötkölleen. Sanoisin, että kutsutaan se auto sitten myöhemmin sisään. Ovi sulkeutuisi itsestään samalla kun potilas laskeutuisi metalliset portaat, vähän kuin hautaan...

...Miten niin "pikemminkin pelottavaa". Mukavaa siellä olisi! Oikein leppoisa tunnelma. Heti kun olisi päässyt kuolemanpelostansa asiakas eroon. Muutaman kymmenen käynnin jälkeen.

Ei kommentteja: