maanantai 7. kesäkuuta 2010

Hitsarienkin lapsista tulee suutarien lapsia

Suutareilla taitaa kakaroita riittää, mutta otetaanpa taas esimerkiksi tämä Jatta-Elli Kuriton, jonka isä sattuu olemaan henkeen ja vereen metallimiehiä: jos jotain voi ajatella korjattavan, tehtäköön se hitsaamalla. Mutta ennen kaikkea korjataan niin kauan kuin jokin korjattavissa on, ennen kuin sännätään hankkimaan uutta. Se kun on niin mielenkiintoistakin, kaikenlainen räplääminen.

Tässä on Jattikseen verrattuna iso ero. Jos Jattikselta hajoaa jotain, hän ei millään jaksa avata värkkiä ja katsoa josko jotain olisi tehtävissä. Tietäähän sen katsomattakin että kaikki on korjattavissa! Mutta esimerkiksi juotokset, vaikkapa, on myös mahdollista sössiä uskomattomiksi tinapatsaiksi, ja puretuista laitteista yleensä jää jotain ylimääräistä lattialle lojumaan. Ja viimeinen ruuvi ei koskaan aukea. Tai mene kiinni. Tai juuri siihen kohtaan ei millään ylety. Tai tuli aloitettua homma juuri ihan väärästä päästä. Näitä variaatioita riittää, ja ne on kaikki kantapäitse todettu.

Niinpä Jatta-Elli oli ernä pnä rautakaupassa, kannettuaan vaihtoehtokaupoista ulos kaikenlaista muuta kuin ovikelloja, ja valikoivasta sokeudestä kärsivänä tallusteli palvelutiskille kysymään josko olisi langattomia ovikelloja (piuhat on niin viime-vuosituhantisia, ja ärsyttäviä).

Myyjä sitten johdatteli sellaisten pakeille, johon Jatta-Elli saattoi todeta: "Kappas, tässähän minä juuri äsken seisoskelin silmä kovana, enkä taaskaan mitään nähnyt".

"Mimmottakos operaatiota olis mielessä?" arvuutteli myyjä. "No," niittasi naulankantaan Jatta-Elli: "ovikello ei soi, paitsi välillä vähän."

"Jaha, jaha," aprikoitsihe myyjä. "Oletko tsekannut että paristossa on virtaa? Siinä nimittäin löytyy semmoinen kun kantta vähän raottaa, ja sen takia se saattaa vähän pätkiä."

"En ole!" kiekaisi Jatta-Elli reippaana. "Enkä aiokaan tarkistaa. Ihan paskat soundit on siinä, haluan uuden. Huono on nappikin, semmoinen pikkuinen ja ihan väärän mallinen. Siinä on piuhoja, ja jos jotain on mahdollista langattomaksi saattaa, se on kansalaisvelvollisuus."

Ovikelloja on siis kaksi vierekkäin, joten mahdollisella soittelijalla onkin arvelemista, jotta kumpi noista mahtaa olla semmoinen toimiva, kun kumpikaan ei ulos asti kuulu. Onnistuipa Jattis vielä siinä lähetintä asennellessa lukitsemaan itsensä ulos talostaankin, tumpelo.

Ja toisin kuin isänsä, joka olisi huolella – tietystikin poistanut sen edellisen kellon (tai tietystikin ihan vaan vaihtanut sen pariston ja jättänyt uuden värkin hommaamatta) ja sitten – ruuvannut vehkeen giini, käytti Jattis tottahan tokikin sitä kaksipuolista tarraa joka mukana oli, ja joka joskus talvella sitten irtoaa ja ovikello löytyy keväällä sulamispurojen kuohuista. Mutta toisaalta, tyhjänpanttinahan se siinä on, joka tapauksessa. Että tota.

Ei kommentteja: