keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Naparetkeilyä

Eskapismiin taipuvaisena ihmisenä tulee miettineeksi vaikkapa semmoista, että mahtaako monikin muu olla yhtälailla eskapisti. Epäilemättä on luvuttomia ihmisiä, jotka turruttavat arkeaan netin ja töllön parissa, hukuttavat itsensä iskusävelmiin ja järisyttäviin elämyksiin, mutta voisiko olla, että jokainen etsiskelee kuumeisesti omaa sisäistä sankariaan? Odottelee sitä käännekohtaa elämässä, kun on pakko lähteä huikealle odysseialle lunastamaan paikkansa, sen johon on destinoitu.

Mitä tässä kohtaa tarkoitan eskapismilla? En vain pakoa arjesta, en kalenterista puuttuvien tunteiden jahtaamista. Tarkoitan toiveikkuutta oman elämän tarkoituksellisuudesta, merkityksellisyydestä. Kaipuuta gnosikseen, ymmärrykseen... kaikesta.
Sisäisen palon riivaamana blogataan asioista, joista muiden tulee tietää. Feisbuukissa manifestoidaan narratiivia kaikesta mikä liikkuu/liikuttaa. Puhelimessa raportoidaan merkityksellisiä asioita, jotka satunnaiselle ohikulkijalle ovat täysin merkityksettömiä. Kaveripiirissä kerrotaan, miten asiat todella ovat.
Elokuvat, ja tarinat ylipäätään, ruokkivat ajattelua, jonka mukaan maailmassa täytyy olla jotain enemmän, jotain piilotettua, jotain joka aukenee vain valituille. Kuulostaako patologiselta? Meitä kaikkia kuitenkin pommitetaan noilla ajatuksilla jatkuvasti: sankaritarinoita, konflikteja, kriisejä, selviytyjiä. Tarinankerronnan tärkein elementti on samaistuminen – ja tämä pätee myös uutisointiin.

Moniko hellittelee ajatuksissaan mietteitä selän takana kuiskivista selkäänpuukottajista? Siitä, miten joku henkilö lähipiirissä ihan selvästi on ottanut missiokseen tehdä naparetkeilijän elämästä helvettiä. Ympäristö tuntuu jääräpäisesti kieltäytyvän tajuamasta miten loistava tyyppi olet, miten paljon paremmin asioita pitäisi hoitaa. Kaikki muut tuntuvat kulkevan sumussa, laput silmillä, päivästä toiseen järjettömästi ympärilleen sohien. Oma elämä on suurta draamaa, toisten slapstickiä.
Vain sinä tiedät, mikä valtava potentiaali sisälläsi kytee – et vain ihan saa tolkkua siitä, mistä tuo generaattorin humina oikein kumajaa. Haet elämäntaito-oppaista ja joukkopsykooseista vastauksia vastusten voittamiseksi, ja aina välillä tuntuu, että se vastaus on ihan kielen päällä.
Kerrot läheisillesi mitä virheitä he ovat milloinkin tehneet, kasvatat vajaampia. On itsestään selvää, että olet oikeassa. Mutta missä kohtaa se oikeassa oleminen kiteytyy missioksi? Milloin todella tiedät, ja voit varmuudella seistä sanojesi takana, ilman selittelyä, vailla turhautumista, niin että pakeillesi jonotetaan ratkaisuja hakemaan?

Minä luulen, että kukaan ei ole immuuni tälle nälälle. Tietoisesti tai tiedostamatta eksistenssin mysteerejä pallotellaan luisen squashkentän seiniin kun uni ei tule simmuun, kun maailma kieltäytyy toimimasta ennakko-odotusten mukaisesti. Kun missään ei edelleenkään tunnu olevan mitään järkeä.

Olen ollut huomaavinani, että on olemassa ihmisiä, jotka mielestään ovat ymmärtäneet mistä tässä maailmassa perimmältään on kyse... Ehkä sellainen olotila on tosi jees. Tai sitten edessä on melkoista turbulenssia joku (muiden mielestä ihan) kaunis päivä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei.

Teatteri Jurkka haluaa kutsua mm. teatterista bloggaavia ihmisiä katsomaan Jean Genet'n kirjoittamaa näytelmää Piiat torstaina 18.2. klo 19. Hinta bloggaajalle ja hänen avecilleen on 15 euroa, mutta jos olet oikeutettu sitä edullisempaan lippuun, niin semmoisenkin tietysti voit ostaa.

Lippuvarauksen voit tehdä joko s-postista teatteri@jurkka.fi tai puhelimitse (09) 135 6166


t. Teatteri Jurkan väki
www.jurkka.fi

kasbach kirjoitti...

Hmm – synkronistinen kutsu... seikkailuun? Mitä kohtalon ovia mahtaisi avautua jos päättäisin lähteä katsomaan?

Tämän täytyy olla seurausta jostain aiemmasta Jussi Jurkka -imitaatiosta... Ja kumuloituma siitä, että teatteriryhmäni on joskus versioinut samaisen näytelmän – tosin ennen itseni liittymistä porukkaan.

Hmm. Mystillistä.