keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Tää niinku verottais tästä arbitraarista hommelista vaikka ninq viistointastes osaa

Minä en oikein hahmota tätä, joten voi olla että seuraa hahmotonta sepustelua. Eipä olisi ensimmäinen kerta.

Kovasti keskustellaan siitä, miten verotuloja pitäisi ohjailla, vai pitäisikö niitä, ja mistä leikata ja mistä ei, ja kaikki tuo vaikuttaa meikäläisen silmään hiekkalaatikkoleikiltä. Jokaisen veron kieppeiltä löytyy joku eturyhmä, jonka mielestä juuri heitä sorsitaan jos kosketaan mihinkään – mutta heidän mielestään muilta voi kyllä kyniä ihan huoletta koska se jos mikä on oikein.

Koko verotussysteemistä on tehty niin monimutkainen, että siinä ei lopulta ole mitään tolkkua. Jatkuvasti puuttuu rahaa ja toimenpiteet laahaavat perässä. Ainoat, jotka hyötyvät tästä järjestelmästä, ovat niitä, jotka jaksavat nähdä sen vaivan että kiertävät paperilla halvimpien muotojen kautta. Toiset todella tykkäävät sellaisesta touhusta, toisin kuin useimmat.

Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että missään nimessä ei tasaveroa. Ja tasaverolla eivät edes tarkoita samaa kuin allekirjoittanut: otetaan kaikesta transaktiosta sama prosentti – myyt auton, talon, osakkeen tai parsan, kaikesta sama prosentti. Palkoista sama prosentti, matkakorvauksista samoin, lomakorvauksista, apurahoista. Kaikesta sama prosentti.

Jos huomataan budjetin olevan reippaasti ylijäämäinen, lasketaan prosentin verran yleistä veroa – mutta sen sijaan että palautettaisiin veroja takaisin, käytetään se johonkin hyödylliseen, niin kuin vaikka terveyskuluihin, infrastruktuurin ylläpitoon. Pyrittäisiinkin siihen, että varastossa olisi mitä käyttää ilman että tarvitsee kirjanpidollisesti kikkailla sitä lisää parin vuoden viiveellä.

Liian yksinkertaista? Onhan se tietysti. Aivan liijjan iso muutos, pelottaisi moinen. Jatketaan hiekkalaatikkoleikkejä: "Otetaan 13% vaikka kaikesta semmoisesta joka sanoo pläk pläk, mutta vain 7% jos se on anilliininpunainen. Tämähän suosii rakenteellisesti köyhiä tehtaanomistajia joilla on eriparisukat eikä kovinkaan paljon kurjista hangessa nukkuvien elinajanodotetta."

perjantai 24. joulukuuta 2010

Möllötystä ja nillitystä

On tietystikin naurettavaa ahdistua niinkin triviaalista asiasta kuin joulu. Ja itse olen vieläpä aina tolkuttanut, että omiin tunnetiloihin voi vaikuttaa – ihan itse voi päättää miten suhtautuu asioihin. Mutta kerronpa nyt – tai koitan vajavaisella ymmärrykselläni hahmottaa – mikä tässä oikein risoo.

Käsittääkseni en ihan yksin ole tuntemuksineni, mutta veikkaan että vähän vähemmän henkilökohtaiselta kannalta kuin moni. Minä en kaipaa kenenkään seuraan, en itkeskele kenenkään perään, en ahdistu yksinäisyydestä enkä voivottele joulun tunnelman perään (kaappikello tikittää, kynttilät palelevat ja vekarat odottelevat naapurista vuokrattua pukkia pelottelemaan).

Henkilökohtaisesti ahdistun joukkopsykooseista.

"Johan pomppasi," hymähtää joku siellä takarivissä ja kääntää kanavaa. Joukkopsykoosilla tarkoitan sitä, miten vaikkapa juuri nyt koko kansa on ohjelmoitu tekemään yhtä ja samaa – kaappikello tikittää, kynttilät palelevat ja vekarat odottelevat naapurista vuokrattua pukkia pelottelemaan... Eikä kellään tule mieleen että voisi tehdä jotain ihan muuta.

"Mutta tämähän on juurikin ihanteellinen päivä viettää läheisten ja perheen parissa, mieli on lämmin hellä." Vuodessa on kuitenkin kolme ja puolisataa muuta päivää jolloin voisi tehdä samoin. Miksi juuri tänään, ja miksi kaikki (paitsi ne jotka ovat töissä, koska joidenkin pitää olla – ja me jotka vain mökötämme keskenämme)?

Valinnattomuus. Eipä tässä muuta voi tehdä kuin olla ja möllöttää, koskapa tänään on möllötyspäivä. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Ja sitten taas kuudes päivä. Ja sitten pääsiäisenä. Vuodesta toiseen. Möllötyspäiviä.

Ja minua rassaa se, että väki kuin lampaat möllöttävät – ja rasittuneen huvittuneesti ihmettelevät miten joku ei halua niin tehdä, tai että siis haluaa itse valita milloin möllöttää, ja miten.

Mutta meidät jo pieninä opetetaan istumaan riveissä, kulkemaan jonoissa, tekemään samat asiat samoilla tavoilla, uskomaan fantisoidut tapahtumat tosiksi. Puhumisen vapaus otetaan pois: jos on asiaa, viittaa – sinulle annetaan lupa puhua, jos annetaan. Ja sitten on syytä puhua siitä mistä muutkin, samaan sävyyn. Homogeenisesti. Pastöroidusti.

Ja tätä ei pääse karkuun. Pitää vain odottaa, että aika kuluu. Taas. On tokikin liioiteltua puhua totalitarismista, mutta.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Jo viikon päästä tämä on (melkein) ohi

Pimeyden kliimaksi
keinovaloa
helisevää rakkautta, pehmeiksi paketoituja alasimia
hampaat paljastettuna koko kansalla

massojen kiihottunut mania, koneisto kerää kierroksia
vaikka sentään, vihdoin
vähän yskii, ehkä jo elin-
aikanani kuolee

tietoisesti hidastan hengitystä
ja vaikka samoin aika
näen tulevaisuuteen
vähemmän kuristuneena.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Lyhintä reittiä


Oli siellä sittenkin pienoinen ylläri. Kuten armas Lukija elävästi muistaa, lähetin poskieni sisäpinnoista dna-näytteet analysoitavaksi esi-isieni reitin löytämiseksi.

Oletin tulleeni sieltä iänikuisesta Volgan mutkasta – eli käyneeni Altailla kääntymässä kolmannen muuttoaallon mukana* – niin kuin enin osa suomalaisista. Itse asiassa naamaani katsoessa olen ollut näkevinäni saamelaisia piirteitä – mikä on toki mahdollista, kun Genographic päättää vaellusaikataulunsa jonnekin 15000 vuoden päähän. Eli loppuaikana on saattanut vähän sekaantumista tapahtua.

Joka tapauksessa meikämannen reitti onkin tapahtunut toisen muuttoaallon mukana Keski-Euroopan kautta (– ensimmäinen aaltohan ei tullut tänne päinkään, vaan rykäisi suoraan Australiaan). Matkan varrella on tullut veisteltyä ylikurvikkaita venuksia ja töhrittyä Altamiran seinät. Neandertaleja ollaan katsottu sukupuuttoon näivettymässä – ja sen verran intiimiltä etäisyydeltä, että ainakin allekirjoittaneen kallosta ja korvalehdistä on löydettävissä geneettistä jälkeä.

Britanniassa on käyty kääntymässä jään vähän väistyessä, mutta sitten paettu Espanjaan odottelemaan jään vetäytymistä, ja sitten valuttu vähitellen Ruotsiin. Eli meikäläinen on sekä druidien että viikinkien sukua. Aika lesoa – jos nyt lesona sitten haluaa pitää ryövärien verenperintöä (sana "viikinki" tarkoitti nimenomaan "niitä paskiaisia jotka aina tulevat sotkemaan paikat" ...mikä selittääkin kätevästi myös kämppäni jatkuvan entropian... ja kompulsiivisen shoppailun myös... ja sen että kotona ei malta pysyä vaikka mihinkään ei mitään asiaa olisikaan...).

Luovutan näytteet tuolla netissä jatkotutkimuksille, jotta saadaan vähän lisää selvyyttä notta missä mentiin ja milloin. On tämä kuitenkin aika jännää.

Ihan elävästi voin nyt muistaa itseni nävertämässä uutta keihäänkärkeä, kun tuli edellinen tehtyä vähän liian innovatiivisesti. Kyllä harmitti kun keihäs kimposi peurasta maahan ja riista karkasi ärtyneesti vilkaistuaan kakeliin. Muut vaan nauroivat ja osoittelivat sormella – eivät ole koskaan ymmärtäneet Taidetta, juntit.
---
*Nyt heitin tuon reitin – ja exoduksen järjestysnumeron – niin muistinvaraisesti, että pientä korjaamisen varaa saattaa löytyä. Hävettää tämmöinen leväperäisyys.
---
Haamu 151210klo1547:
Mitä mä sanoin siinä ensmäisessä kirjoituksessa – ja mitä sanoo tämä taulukko?
Englannista ja Suomesta löytyy vastaavuuksia, mutta kaikkein parhaiten natsaa tämä: "Unknown origin"... Ulkoavaruudesta ollaan, ihan selvästi... Mitään muuta selitystä tuolle ei voi olla olemassa...

maanantai 13. joulukuuta 2010

Kanavasmurffailua

Kyllä on ihmisen elämä niin vaikeaksi taas tehty. Kun kyllästyin odottamaan ilmaiskanavien panttaamia sarjoja, hommasin Canal+:n, vaikka viimevuosituhantisesta kokemuksestani tiesin, että tarjonta on lopultakin varsin suppea.

Mutta sitten taputtelin itseäni päähän, kun huomasin että Dexterin viidennen (V) kauden jaksot alkoivat. Pari kautta välistä tietystikin puuttui (ja luonnollisestikin erinäisiä spoilereita tulee uudempia kausia seuratessa vastaan), mutta parempi tämä kuin ei mitään.

Hetikohta alkoi Jimillä kolmas (III) kausi, joten jouduin jatkuvasti muistelemaan jaksoja katsellessa, notta missäs nyt mentiinkään. Vaan aivojumppa on aina jees, eiks jeh.

Sitten Canaalin Hits-kanava vaihdettiin ykskaks Series-kanavaksi mogulien päätöksellä. Ihan hyvä, oikeastaan, kun ne leffat tulevat kuitenkin tuolta Firstiltäkin. Pornoa ei nyt kyllä tule enää mistään sitten, mutta toisaalta juonikuviot tulivat jo aika tutuiksi tuossa lyhyessäkin ajassa (ei niin, että olisin katsonut, nehän tulevat keskellä yötäkin ja kaikkea).

Jokunen päivä sitten huomasin, että Dexterin neloskausikin (IV) oli lähtenyt uusintakierrokselle, neljä jaksoa peräkanaa viikon välein. Harmi vain että huomasin tämän vasta kyseisen kauden viidennen jakson kohdalla. Nyt en enää yhtään tiedä missä mennään: törmäilen spoilereihin jatkuvasti, ja kolme kautta sekoittuvat muusiksi keskenään – mutta ei saa valittaa. Kiittää pitää standardikanavien ohjelmakartoittajia, kele.

Housestakaan en tiedä, olenko nähnyt edellistä kautta vai hyppäsinkö kyytiin "tulevaisuudessa" (eli kaudella joka näytetään tusinakanavilla joskus maailmanlopun jälkeen tuhannen edellisten kausien uusintakierroksen jälkeen).

Ja tämäkin vielä: hommasin lisäksi TVkaistan, eli tämän nettiin tallentavan hommelin, koskapa kyllästyin siihen, että digiboksiin ei lopultakaan voi luottaa. Luulet nauhoittaneesi jonkun ainutkertaisen jakson jostain sarjasta, ja sitten huomaat että kovikselta ei löydy mitään. Seuraavaa jaksoa katsot kuin seuraavaa kautta: mitä helvettiä tässä välissä on tapahtunut?

Kaista on muuten ihan kiva, mutta mainosten yli hyppiminen on vielä hankalampaa kuin boksilla. Mainokset pitäisi kieltää lailla!

Että vaikeaksi on elämä mennyt. Eivät tienneet sota-ajan lapset elämisen hankaluudesta mitään.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Uudet kyynärpäät

Suomesta uhkaa tulla yhä enemmän yhteiskunta, jossa kyynärpäätaktiikka toimii, sanoo lahjakkuustutkija Kari Uusikylä.
Uusikylä on tietystikin huolissaan ihan olennaisesta asiasta, mutta minusta tuohon väitteeseen liittyy melkoinen perspektiiviharha. Ollaanko todella vasta menossa siihen suuntaan, jossa kyynärpäitä käytetään?

Eikö Kekkonen tehnyt niin? Nostettiinko hänet kaapin päälle ihan vain altruismilla? Ja lähempää: varmasti jokaisen henkilöhistoriasta löytyy vaihtelevalla menestyksellä etuilleita, niin kauas kuin muistia riittää.

Eikö häikäilemättömyys ole juurikin aina ollut pyrkyrien työkalu? Eikö olekin niin, että yhteishyvää ajatelleet ovat poikkeuksetta unohtuneet hiljaisina massaan? En nyt tarkoita niitä, jotka väittävät olevansa yhteisellä asialla, koska sehän on kiipijöiden yleinen sumuverho.

Jos jokin on muuttunut, niin muoto. Yhteiskunta toimii erilaisella mekaniikalla kuin ennen. Niin se on aina tehnyt, konsa vain muutos on pysyvää. Mutta muutosten alla vellovat perusvietit... muuttuvatko ne? Toivoisi, että voisi vastata myöntävästi, mutta ehkä se ottaa vähän enemmän aikaa kuin pari sukupolvea.

Nykyhetki näyttää aina synkemmältä kuin menneisyys. Tulevaisuus on aina dystopia, koska kohtuun ei yksinkertaisesti pääse, ja tuntematon pelottaa, koska tuntemattoman aristelu on koodattu kroppiimme.

Yhteiskunta muuttuu, pyrkyryys sen mukana (ja etunenässä). Etiikka on käytännön aisaparina aina ollut se, jossa on vähintään puolet ilmaa; joka antaa tarvittavan hydrauliikan päämäärien vipuvoimaiselle saavuttamiselle – koska lopputulos ratkaisee suhtautumisen keinoihin.

Työnantajat ovat aina maksimoineet voittonsa, ja parhaansa mukaan minimoineet työntekijöiden vapautta ja palkkaa. Sillä, onko johtajan palkka kymmen- vai tuhatkertainen, ei lopultakaan ole enää merkitystä, koska tietyn haamurajan ylitettyään luvut ovat vain lukuja.

Tämä ei tietenkään oikeuta mitään. Meillähän on sairaita käytänteitä roppakaupalla: vuokratyövoiman käyttö ja ihmisten jatkuvan tavoitettavuuden vaatimus, vaikkapa. Mutta ei tämä silti mitään uutta ole.

...Näytän olevan näinä päivinä sangen kyynisellä tuulella. Lienee tuon (aina uudestaan) päin näköä tulevan järkipuoli-hulabaloon ansiota.

Hiiri ja ihminen

Pah. Unirytmi kerkisikin melkein kaksi viikkoa olla jotenkuten normaali.

Heräsin tunnin nukuttuani (taas) hiiren kirkaisuun. Jälleen oli joku onnekas onnistunut laukaisemaan loukun kuolematta siihen.

Yritin kolinasta huolimatta saada unenpäästä uudestaan kiinni – hyvässä lykyssä katkoisi niskansa tempoillessaan (hiiri, ei allekirjoittanut). Vaan sitten kuulin jotain toissavuotista: loukku kolisi alakertaan.

Jokin ei nyt ihan natsannut, koskapa loukku oli narulla kiinni. Tarkastelemaan: tämänkertainen kamikazehiiri oli tehnyt houdinit ja purrut köyden poikki* vaikka pään piti olla paketissa. Joten tallustelin pöpperöissäni alas ja löysin hiiren loukkuineen portaiden alta – vain toinen etukoipi naakelissa. Tuijotti nappisilmillään värähtämättä kohti, leikki täytettyä.

Mitä tehdä tuollaiselle? Se ei tulisi kuolemaan ihan heti, tyyppihän oli ihan liikuntakykyinen ja safkaakin varmaan nurkista löytäisi, mitä nyt haarukkaa joutuisi käyttämään oikealla (etiketti vähän kärsisi).

Jos yrittäisin ottaa loukusta kiinni viedäkseni otuksen pihalle, saattaisi pentele puraista (ja tartuttaa jonkin eksoottisen hiiri-influenssan joka tappaisi jäykkäkouristuskuumeeseen minuutissa**) – kunhan olisi ensin vilistellyt pitkin lattioita karkuun. Pasifistina en mitään lyttäämiskuolemaakaan voinut harkita.

Vangitseminen hankalaa, tappaminen vielä hankalampaa. Oliko minulla nyt lemmikki?

Piti ottaa aikalisä ja duunailla kaikenmoista muuta. Ilmeisen pitkään, sillä kuusi tuntia myöhemmin voin vähitellen valmistautua ottamaan auringon horisontista vastaan.

Toisekseen jyrsijästä ei ole enää mitään havaintoa. On mennyt piiloon se. Löytynee joskus, jos.

Nukuttaisi, vaan eipä tässä kai enää.
---
*Etteikö Houdini olisi koskaan purrut kahleitaan poikki? Kuka tietää...
**Kerkisin siis nukkua vain tunnin, joten vaara-arvioiden mittasuhteet saattavat vähän heitellä.

---
Haamu 111210klo1434: Kunnon yöunet (keskellä päivää) otettuani löysin kyseisen pedon keittiön pöydän alta seuraamassa jokaista liikettäni. Ajatukset kirkastuneina totesin, ettei käsipuoli lemmikki kuitenkaan olisi pidemmän päälle hyvä idea.

Nykäisin rukkaset kätösiin ja kuskasin lievästi panikoivan otuksen vähän kauemmas talosta, kohtaan josta reilun oloisesti lähti se kipittämään juuri oikeaan suuntaan, eli vielä vähän loitommas. No, melkein oikeaan, varmaan autotallin takana kääntyi lurjus takaisin ja suunnittelee uutta invaasiota mustien silmiensä takana...

Onneksi on tuollainen yhdellä kädellä toimiva loukku, muuten olisi joutunut vielä peukkupainimaankin vapautusoperaation aikana. Varmasti olisi tuo pelvoittava siimahäntä tartuttanut jonkun zombiviruksen siinä.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Ilmastohömppää tumppaa tuhat

Global warming is the central tenet of this new belief system in much the same way that the Resurrection is the central tenet of Christianity

Niin. Vuodenvaihteessa tapahtuva hyödytön bensauudistus, jossa vaikkapa meikäläinen siirtyy käyttämään raskaampaa kun kevyempi rikkoo moottorin – mutta toisaalta kulutan sitä suhteessa vähemmän, koskapa siinä on enemmän potkua. 

Toisena ydinvoiman lisääminen tämän tekosyyn nojalla, ja siis radioaktiivisuuden lisääminen tolkuttoman pitkäksi ajaksi "koska on pakko, ja ennen kaikkea kiire". Ei ehdi panostaa oikeisiin päästöttömiin energiantuotantokeinoihin, muka. 

Nyt on siis yli tuhat tiedemiestä yhteen ääneen todennut, että ilmastonmuutos on, paitsi joutavaa höpötystä, myös järjetön määrä tuhlausta ilman tolkun hiventä. IPCCssähän oli 52 tieteilijää, joten "tiedeyhteisön yksimielisyys" on sekin melkoinen myytti. Mikä olikaan kivetty hyvillä aikomuksilla?

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kekä mä ole? Kusta mä tule?

Mä niin arvasin.

Tilasin National Geographicilta sen testin, jolla voi dna:n perusteella selvittää mitä reittiä oma geenistö on päätynyt perille. Yhtään hötkyilemättä odottelin tuloksia, ja kun sitten kaikessa rauhassa käyn taas tsekkaamassa että jokohan homma olisi selvä, tulee sivulla vastaan tämä viesti (klikkaamalla isommaksi):

Kahdesta kolmeen viikkoa! No, onpahan edes jonkinmoinen joulunodotus sitten tiedossa. Pessimisti odottaa tietystikin viestiä: "Sori, mutta olette skrapanneet poskianne väärin. Dna on  mennyt solmuun, joten joudumme levittelemään käsiämme."

Vaikka eipä tuossa lopputuloksessa liene paljon yllätyksiä odotettavissa. Tuskin sukulinja on käynyt kieppaamassa Australian ja Tulimaan kautta, Antarktiksen läpi Pellucidariin ja takaisin. Eiköhän sieltä aika standardi reitti ilmaannu.

Tai sitten tuo haploryhmän hahmottamisen vaikeus johtuu siitä, että olenkin oikeasti ulkoavaruudesta. Tätä pidän aika todennäköisenä; vähänkö tulee vanhemmille selittämistä kunhan lopulliset tulokset tulevat framille.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Burning inspector

Mitähän palotarkastaja tekee? Tuleeko suurennuslasin kanssa ovelle ("Olen nyt käynyt salaa lämpökameralla tämän läpi ja tarkkaillut pari viikkoa herra omistajan käyttäytymismalleja vakoilulaitteilla.") ja syynää talon läpi vaitonaisesti hymisten? Vilkuilee talonomistajaa merkittävin syrjäsilmäyksin tuijotettuaan jotain yksityiskohtaa piinallisen pitkään? Puistelee huokaillen päätään nurkkia kolutessaan? Kuivaa vaivihkaa kyyneleitään ja mutisee jotain runkorakenteille? Viisi tuntia kestäneen yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen julistaa tuomionsa: tämä on joko purettava, tai sitten restauroitava uudestaan kokonaan.

Toivottavasti kyseessä on vähän vähemmän melodramaattinen tapahtuma. Joka tapauksessa pirautin juuri äsken ja kutsuin käymään, kun oli sellaisen lapun jo viikkoja sitten postilooraan laittanut. Minulla on rapiat kuukausi aikaa lavastaa tästä talosta vastuullisen omistajan mesta.

Tai ehkä kyseessä on huomattavasti ylimalkaisempi tarkastus? "Onko tämä palanut viime aikoina maan tasalle? Ei? Läpäisty! Tässä undulaattipinssi. Pidämme veepeekoontalolla gaalaillallisen Teidän kunniaxenne." Kaiken juhlahumun katkaisee vain kosteustarkastajan lappu postilaatikossa. Sitten maatumistarkastajan. Sitten ilmanvirtaus- ja metallurgiatarkastajan. Kaikkia sitä saakin talonomistaja kestittää.

...Mistä tulikin mieleen: onko palotarkastajille tapana tarjota kakkukahvit? Mitä paremmat tarjoomukset, sen varmempi läpäisyvarmuus? Palotarkastaja; kyseinen nimike herättää melkein yhtä paljon pelkoa kuin teeveelupatarkastaja. Klup.  
PeL 34 §:n mukaan palotarkastuksen tarkoituksena on ehkäistä ihmisille, omaisuudelle tai ympäristölle tulipaloista tai muista onnettomuuksista aiheutuvaa vaaraa. Palotarkastuksessa on valvottava, että rakennus tai rakennelma, sen ympäristö ja muut olosuhteet tarkastuskohteessa ovat turvalliset ja että kiinteistön omistaja tai haltija on varautunut onnettomuuksien ehkäisyyn, vahinkojen torjuntaan ja väestönsuojeluun säädöksissä ja määräyksissä vaaditulla tavalla.

Palotarkastuksessa tarkastetaan kiinteistön väestönsuoja* ja sen laitteiden toimivuus, sekä annetaan tarvittaessa tulipalojen ja muiden onnettomuuksien torjuntaa koskevaa neuvontaa.

---
*Väestönsuoja! Mistä mää nyssemmosen rempasen? Jos väittäisin tota maakellaria semmosex? Muuten palotarkastaja lykkää lapion käteen olohuoneessa ja sanoo että "siitäpä rupiat kaivammaa, poeka".

tiistai 23. marraskuuta 2010

Zombiaatiossa jälleen


Hupskeikkaa. Minä en ymmärrä kuinka tässä aina käy näin. Viikon onnistuin jotenkin taistelemaan, mutta nyt ollaan jälleen tilanteessa, jossa eilinen, tänäpä ja huominen liukenevat toisiinsa. Onhan edellisestä vastaavanlaisesta vaiheesta jo peräti kaksi kuukautta.

Jos katsotaan tilannetta eksaktilla kellotaululla, heräsin eilen auringonlaskuun nukuttuani univajeen – joka oli syntynyt yrittäessäni taistella non24-taipumustani vastaan, ja siis heräillyt vajailla unilla – kiinni.

Sitten sainkin valvoa vuorokauden, koskapa odottelin puhelua – jonka todennäköisyys oli tietystikin vain noin 50%, mutten halunnut nukkua sen mahdollisen pirinän yli.

Jos ollaan ihan tarkkoja, otin jälleen väliaikaisesti uberman-aikataulun käyttöön siinä aamusella – enkä siis pyrkinyt väkisin pysymään hereillä, vaan taktisesti torkahdella. Kerkisin ottaa kaksi puolituntista pojotusta ennen kuin asiat selvisivät, ja pääsin vihdoin todella nukuttamaan itseäni – auringonlaskun aikaan, eli vuorokausi edellisestä tosiheräämisestä.

Jostain syystä unentarve lakkasi kuitenkin iltauutisten aikaan, ja edessä on jälleen uneton yö. Tietystikin huomenillalla, jolloin unetus taas käynee kimppuun, pitäisi pysyä skarppina. Jotenkin nämä unihäiriöiden kumuloitumat osuvat aina juuri niihin kohtiin joissa siitä on eniten haittaa.

Tämä sisäkellosekoilu ei varsinaisesti myöskään auta ravinto- ja kuntoiluaikataulun pitämistä, eikä siitäkään ole erityisesti iloa, että auringon näkee vain harhaisessa univajetilassa. Täytynee huomenna hommata melatoniinia, sikäli mikäli sitä luontaiskaupoista saa (netti-infot menevät vähän ristiin sen suhteen, onko kyseessä reseptitavara vai ei).

Joskin melatoniinilla taas ilmeisesti on jotain estrogenoivaa vaikutusta, mikä ei reenaamista silmälläpitäen ole kovinkaan optimaalista. Yhtäältä säännöllisyys ja riittävä lepo auttavat pitämään sooman ja myös tsyyken kasassa paremmin kuin holtiton hortoilu – olen kuullut väitettävän.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Telekursailua

Niin, ei minulla sitten omatunto antanut myöden ruveta puhelinmyyjäksi. Tein kyllä yhden firman sivulla hakemuksen, jota roikotin toista vuorokautta välisivulla kohtalokasta klikkausta odottelemassa.

Yhtäältä, palkkaisitteko Te hakijaa, joka kirjoittaa hakemukseensa tällaista:
Vihaan myymistä – en kehtaa omista palveluksistanikaan pyytää sitä mitä ansaitsisin.
tai
Minä en kehtaa myydä kellekään mitään mitä eivät ole varta vasten hankkimassa. Jos sitäkään.
tai

Olen hankkinut itselleni kaikki mahdolliset suoramyyntikiellot. Sitä ennen opin eläytymään telemarkkinoijan sielunmaisemaan ja tuikkaamaan puolen sekunnin taukoon ihan tyynenä: "Sä hukkaat nyt aikaas tässä - mä en tule ostamaan mitään puhelimessa". Laskettakoon tämä plussana? "Kas siinäpä järkähtämätön periaatteen mies, joka kykenee vastustamaan houkutuksia. Ehkä hän ymmärtää miten tuota asennetta voi käyttää käänteisesti, myynnin turbouttamiseen?"

tai

Ihmisten manipulointi on erittäin mielenkiintoista – ja myyntityöhän on juurikin sitä, kuten hyvin tiedätTe; silkkaa aivopesua, turha kursailla.

Miksi joku päätyy ostopäätökseen? Miksi minä teen niin, vaikka rationaalinen minäni protestoikin? Miten pääsen yli siitä ajatuksesta, että häiritsen myyntipuhelullani viattomia ihmisiä? Miten psyyke kestää korvaan lyötyjä luureja? Millaisia ovat satunnaisesti rimpautetut ihmiset? Onko minusta tähän? Pääsenkö puhelinfobiastani lopullisesti eroon?

Palkatkaa mut! Se on hyvä idea, se.

Joukossa oli myös ihan täyspäistäkin tekstiä, ja kyllähän minä itse ainakin itseni palkkaisin heti pelkästään noiden näyttöjen perusteella – mutta saatan jäädä vähemmistöön mielipiteineni.

Ennen kaikkea syynä siihen, että en lähettänyt hakemusta, on se, että.* Vaikka yhtäältä näkisin häirikkösoitteluni sosiopsykologisena, erinomaisen empiirisenä tutkimuksena, en kuitenkaan näe mitään syytä tukea tuollaista riistotyrkytyskoneistoa** omalla läsnäolollani.

Enhän minä halua olla myöskään – samaa kyistä peltoa kyntävässä – mainostoiminnassa mukana, vaikka kuvittelisin siinä olevani kohtuullisen pätevä (ja jonkin aikaa alalla olinkin). En näe mitään tarvetta olla lisäämässä tarpeettomien tarpeiden herättelyä, enkä varsinkaan psykoväkivaltaista sellaista.

Puhelintyrkytysostajiahan ovat lähinnä sellaiset ihmiset, jotka eivät osaa sanoa ei. Ihmiset, joiden mielestä on töykeää olla tilaamatta kun toinen kerran on nähnyt niinkin suuren vaivan että on törsännyt kallisarvoista aikaansa asiansa esittämiseen (vaikka ihan selvästi, jos yhtään kuuntelee, huomaa että teksti luetaan paperista***).

Mutta nyt minä sorruin oletusten tekemiseen. Ehkä edellinen kappale oli täysin väärässä, ja tilanne kaikkinensa päinvastainen: myyjä keksii lennosta argumenttinsa, ja ostajat nimenomaan haluavat aina näyttää olevansa kontrollissa ja loukata myyjää ostamalla, vaikka tämä ei sitä odotakaan?

...Minun piti kyllä tähän jatkoksi kertoa, miksi lehtimyynti on muutenkin turhaa, vaan jääköön toiseen kertaan...
---
*Odotusta herättävä paussi yllättävään kohtaan, eikös?
**Riistohan tapahtuu kahdessa suunnassa: myymisen hoitavien soittajien palkkojen polkemisessa ja "asiakkaiden" manipuloinnissa.
***...ellei sitten edistyksekkäästi näyttöruudulta!

torstai 18. marraskuuta 2010

"Hei, täällä henkilö-jonka-nimestä-tai-firmasta-et-saa-selvää, meillois tämmönen tosijees tarjous"

Outoa. Viime yönä, kun en vaihteeksi saanut unta, napsahti päässä. Selailin lisätienestit mielessä osa-aikaisia duuneja – ja melkein lähetin hakemuksen telemarkkinointiyritykseen! Mitä? Noinko lähellä on meillä jokaisella terroristiksi ryhtyminen?

Minä, joka olen hankkinut itselleni kaikki mahdolliset suoramyyntiestot, rupeaisin itse tuohon moraalittomaan hapatukseen? Näin (univajeessani?) asian jotenkin henkisen kasvun haasteena, ilmeisen kyynisen piittaamattomuuden lietsomana... sisäisen sankarin... manaamisena?

Jotkuthan tiettävästi luovuttavat heti parin päivän jälkeen. Toteavat, että heistä ei ole tyrkyttämään tuntemattomille ihmisille jotain, mitä he selvästikään eivät tarvitse – ja henkkohtaisesti en ole koskaan halunnut olla häiriöksi. Vaan minä mielennyrjähdyksessäni – en ole ollenkaan varma että se olisi vielä ohi – näin itsessäni röyhkeyshändikäpin, joka pitäisi taltuttaa.

Todellisuus, näin oletan, lienee sitä, että kymmenien soittojen jälkeen saldona on ehkä yksi myyty tilaus – joka sekin saattaa peruuntua kun "asiakas" huomaa joutuneensa manipuloiduksi. Lukemattomia enemmän tai vähemmän ärsyyntyneitä kontakteja, eikä tulosta lain. Palkka ei juokse, omatunto soimaa.

Ja jotenkin näen tuon nyt haasteena. Miten paljon isommaksi ihmiseksi voisin kasvaa kaikessa tuossa ristipaineessa! Paremmaksi ihmiseksi? Kö?

Tai paremmaksi näyttelijäksi? Perin mielenkiintoista interaktiota siinä saisi ihan livenä suorittaa – koskaan ei tietäisi mitä seuraavan luukun takana odottaisi. Läsnäoloa voisi harjoittaa. Voisi hoitaa omaa puhelinfobiaansa samalla, tehdä itsensä immuuniksi sosiaalisen ahdistuksen vaikutuksille. Onpas tämä nyt taas.

Onko tässä nyt seuraava pakkomielle tyrkyllä? Kun ravintoainemania on asettumassa uomiinsa, pitää kehittää jotain uutta haastetta? "Ihmisen täytyy tehdä juuri niitä asioita, jotka herättävät eniten inertiaa"?

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Eettistä kanaa?

Tässä proteiinin suurkuluttajaksi siirryttyä on kaupassa tullut syynättyä safkapaketteja tarkemmalla sihdillä kuin ikinä. Miten sitä ennen onkin tullut lähestulkoon juostua aina hyllyvälit kun nykyään saa aikaa kulumaan huomattavan paljon ihan vain ravintopitoisuuksien selvittämiseen?

Vaan samalla alkavat heräillä – hui – eettiset kysymyksetkin. Ja niitähän on sitten moneen lähtöön.

Koitin löytää jotain infoa nyt netitse aiheesta "eettinen kanankasvatus". Ainoa tuottaja, joka pikaisesta hausta päätellen omalla eettisyydellään ylpeilee, on Kariniemi – niin kuin kaupassakin panin merkille, pakkauksen etiketistä. Harmi vain että fileepaketista päätellen kyseinen firma on HK:n alainen, ja kyseistä kirjainyhdistelmää olen jostain syystä pyrkinyt väistelemään jo vuosia.

"Eettinen karjankasvatuskaan" ei hakuna erityisen paljon osumia tarjoa, joten moiselle ei liene vielä kovin paljon kysyntää? Onko meillä kaikilla tapana katsoa lähinnä hintalappua, ja paeta sitten paikalta ajattelematta yhtään missä oloissa mitäkin on tuotettu?

En siis henkkohtaisesti voi yhtään rehvastella valveutuneisuudella, mutta tässä on... herännyt kysymyksiä. Mihin kaikkeen sitä pitäisikään kiinnittää huomiota?

Esimerkiksi tuokin Kariniemi, vaikka ainakin sivullaan kaikki näyttää hyvältä (tokikaan julkilausumat eivät aina vastaa todellisuutta, mutta... ainakin siis näyttää... hyvähköltä?), on asiallisen oloiselta kysymys-/vastauspalstaltaan löydettävissä semmoinen pieni klappi, että kanoille syötetään geenimanipuloitua soijaa, koska sitä nyt vain saa varmimmin (ylipäätään soijassa on sellainen vika, että valtaosa siitä on GM-matskua – mitä ei sitten turhaan kerrota kun se nyt vain on niin yleistä).

Ja geenimanipulointikin on viime aikoina alkanut herättää levottomuutta henkkohtaisten ribsien sisällä. Aiemmin ajattelin, että kehitys on kehitystä, ja GM lähinnä jalostuksen seuraava aste – vaan mitä tarkemmin tuotakin katsoo, näyttää sitä selkeämmin siltä, että ensinnäkään ei ihan tiedetä mitä tehdään, ja pidetään siis koko Tellusta koekenttänä, ja toiseksi kyseinen toiminta vaikuttaa kovasti ahneuden maksimoinnilta.

Joten jos Kariniemi on suurten tuottajien eettistä parhaimmistoa, miksi he eivät saman tien siivoa tuota peikkoa nurkistaan? Ei sen luulisi mahdotonta olevan?

Toki tässä lienee vaihtoehtona, jos haluaa kuluttajana siirtyä eettisemmälle linjalle, ruveta metsästämään luomutiloja, ja hankkia safkansa suoraan niiltä. Kauhea vaiva semmoisessa. Ei nykyihminen ole tottunut näkemään vaivaa... Tjaa, Pajuniemellä on näemmä luomua. Ei kanaa, mutta sikanautaa. Täältä päätellen muilla alan tuuttaajilla on eläinten oloista enintäänkin merkityksetöntä jargonia tarjolla – suurimmalla osalla ei edes sitä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Ai niin, se marraskuun viideo

...siis se Multimediakonsulttien – jossa siis minäkin nykyään vaikututan korvia – kuukausittainen pläjäys, joka (tällä kertaa) rykäistiin kerralla purkkiin (vaikka – tai ehkä juuri siksi että – minä join nyt kahvia). No, kyllä siihen pari-kolme ottoa vaadittiin.

perjantai 12. marraskuuta 2010

"Multitouch"


Minkä tähden, Polar? Eikö kukaan teidän koekaniineista ole koskaan pitkällisen treenin jälkeen katsonut pulssimittaria ja antanut siihen asti niin terhakkaiden korvien valahtaa otsalle? Tiuskahtanut sitten nököhampaidensa välistä: "Pirkale, tää mittari taaskaan mitään päällä ollu!"?

Minkä tähden sitä yhtä ja samaa nappia pitää painaa kolme kertaa ennen kuin lukemat alkavat virrata muutenkin kuin livestriiminä? Laitehan on noin normisti tietynki kelloa näyttämässä [1], joten siitä pitää sitä isointa nappia niiden lähes hyödyttömien neljän muun hanikan keskeltä painaa.

Sitten löydät itsesi (kaikkien netissäkin vihaamasta) splash-ikkunasta, joka kertoo kivalla kuvalla, että "tämä tosiaan on pulssimittari!". Hajamielisempi kuntoilija alkaa tässä kohtaa jo rehkiä, mutta sitä ennen pitäisi [2] painaa uudestaan sitä samaa nappia – eikä mittaus ala sittenkään.

Ollaan nimittäin valikossa – jonka oletusvalintana sentään on "start", joten kun [3] vielä kerran painaa sitä yhtä ja samaa nappia, alkaa mittaus. Ja sitten vasta voi saada vähän jotain osviittaa treenin jälkeen että paljonko on kaloreita palellut ja mikä on keskimääräinen pulssi ollut, ja kuinka paljon on pumppaamo takonut kaikkein tiukimmassa irvistyksessä.

Mutta että kertapainallus ei riitä. Eikä varsinkaan semmoista ole, että ihan automaattisesti mittailisi koko ajan jos sattuu rintakehä olemaan vyötettynä.

Tämä malli nyt ei tietenkään mikään luksusversio ole, mutta ei se ole myöskään halvin, ja Polarin pitäisi käsittääkseni olla (jos ei nyt ihan kiistämättä paras, mene tiedä) ainakin markkinajohtaja, vaiko eikö?

Sekään ei ole kyllä ihan huippua, että aika ajoin kun vilkaisee näyttöä, huomaa olevansa kuollut. Tottahan moninainen punttiharjoittelu haastaa pulssimittaria – toisinaan saatetaan olla asennossa jossa lukemat ei ihan optimaalisesti tartu – mutta silti. Laite antaa tosiaan vain osviittaa, ei niinkään eksaktia infoa.

Mutta onneksi olen härpättimienhankkimishouru, joten en nojaa vain yhteen mittauslaitteeseen (enkä tosiaan vain omiin tuntemuksiin [kuka nyt niihin muka luottaakaan kolmannella vuosituhannella?]). Pitänee jossain välissä polkata noista iPhonen Appseista jottain...
---
...johon melkein liittyen: huomasin tuossa tuota kanikuvaa skannatessani, että tietsikalla (Apple, missä plug&play?) ei ole mitään käsitystä tuosta Epsonin skannerista. Edes Eppeliinin omassa ohjelmassa ei löydy kyseistä vimpainta. Joten downloadasin fööniin JotNot Pro -skannerin. 79 centtiä maksoi se, ja säästi sen verran hermoja, että taidan jatkossa(kin) käyttää Epsonia vain printterinä.

torstai 11. marraskuuta 2010

Punaisena palaa muuten vain

Kuten elävästi muistamme, laitoin tuon Renun kesällä sellaiseen kuntoon, ettei se enää koskaan hajoaisi... Joten eilisiltainen ei siis voi tarkoittaa laturin (ties monettako) hajoamista, vaan ihan vaan pientä jekkuilua ja jäynää.

40 kilometrin kohdalla latauksen merkkivalo vain posahti päälle täydessä kirkkaudessaan. Molempiin suuntiin sama juttu. Eihän se nyt sillä tavalla käyttäydy, latauksen katoaminen. Akun laittaminen virran päähän näytti täyttä laatikkoa.

Sekin, että kun keittelin tässä kahvia, ja unohdin laittaa kannun alle, ja tippalukko ei sitten varsin pitänyt nesteitä poissa lattialta... sehän vain ketun häntä kainalossa ehdottelee, että kun kohta vien autoa taas korjaamolle, siellä vain hyväntuulisesti todetaan, että ahhahaa, tämä on näitä tyypillisiä marrasjekkuja. "Mikään ei ole vialla, vaan tämä kertoo selvääkin selvemmin, että kiesi ei tosiaan aio koskaan hajota. Nämähän vastoin yleistä luuloa ovat tietoisia olentoja, jotka tykkäävät hassutella juuri silloin kun se aiheuttaa eniten sydäntentykytyksiä."

Phuii, melkein jo säikähdin. On se semmoinen veijari.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Pienellä hiilloksella


Vieressä olevasta kuvasta on aika helppo spotata, missä kohtaa siirryin vähähiilariseen ruokavalioon. Kilot lakkasivat sahaamasta holtittomasti eessuntaas, ja asettuivat pysyttelemään kilon marginaalissa. 

Tuostakin pitäisi painoindeksin mukaan pudottaa vielä kahdeksan kiloa, vähintään, mutta sitä määrää ei enää pelkästään lemmenkahvoista saa irrotettua. Ja kun lukema on reippaasti toista viikkoa samalla tasolla, epäilyttää josko alemmas paljonkaan enää mennään – vaan onpa tässä aika yllättäviä tuloksia saatu melko lyhyellä aikataululla, joten kaikki näyttäisi olevan mahdollista.

En tiedä miten marginaalista on yleinen tietämys vhh-ruokavaliosta, mutta koskapa itse törmäsin asiaan vasta äskettäin – ja oletan aina tietäväni keskimääräistä enemmän kaikesta, kuten me kaikki teemme (turha kursailla, mä näin) –, kuvittelisin että kovinkaan iso prosentti ei ole asiaa ainakaan kokeillut.

Tähän asti vaikutelmat ovat valtaosin postiivisen puolella – miinuspuolia ei itse asiassa tule mieleen. On energisempi olo, eikä nälkä rassaa vaikka syön paljon vähemmän kuin aiemmin. Hiukan vielä kummittelee se, että muistelen olleeni kaikkein pirteimmilläni silloin, kun vielä söin täysjyväsafkaa (mutta olin jo valkoiset jauhot ja perunat viskannut sivuun).

Dieettipäiväkirja olisi varmaan ollut aika kannatettava asia, voisi tarkistaa ovatko muistikuvat oikeat. Tuo kaavakuvahan on iPhonen iFitness-ohjelmasta, johon olen merkannut kaikki treenit heti ensimmäisestä päivästä lähtien.

Epäilemättä on niin, etten kilojen katoamisesta voi kiitellä pelkästään vhh-ruokavaliota – sen verran monta kokeilua tässä on päällekkäin menossa; lisäravinteet tuonevat oman potkunsa, ja treenaus epäilemättä omansa, ja ehkä kaikella tällä touhuamisella on vielä oma placebovaikutuksensakin. 

Mutta ei mennä vielä noihin muihin alueisiin ettei tästä tule mitään maratoonipostausta. Jatketaan myöhemmin analysointia...

Taipuu taipuu!

Perkeleellistä on löytää omasta tekstistään niitä virheitä joihin aina muiden sepustuksissa kiinnittää huomiota – ja vielä ihan jatkuvalla syötöllä nämä vääryydellä kirjoitetut vaihdokasilmaisut lyövät tunkkaisilla räteillä silmille.
Kirjoittamisen tärkein ominaisuushan on virheettömyys*, ja kämmäily anteeksiantamatonta.
Eilen näytän rustailleeni: "[...] toimittajat eivät ilmeisesti ehtineet seulomaan saati syventämään [...]" Nnjjeih noin! Tämä opetettiin jo alaluokilla: "eivät ehtineet seuloa saati syventää" / "eivät kerinneet seulomaan saati syventämään".

Toissapäivänä taas löperöt sormeni talloivat näppäimistöltä seuraavanlaisen konstruktion: "[...] joten en ala sitä referoimaan [...]" Ggakk! Minäkin, Brutuxein! Kaikkihan tätä mokaa viljelevät, mutta se ei tee moisesta oikeutettua! Jälleen, suoraan ala-asteen pulpetista luntattuna: "joten en ala sitä referoida" / "en rupea sitä referoimaan". Tämä on tärkeää! Ei saa tehdä virheitä! Missä ne nitrot taas on?
---
*Tiedonvälitys taas on ihan satunnainen sivutuote, joka yleisesti ottaen ei toimi.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Hanskoilla se hoituu

Pari päivää sitten uutisoitiin jostain myrkystä, joka imeytyy ihon läpi kassakuiteista. Missään vaiheessa ei pikaisten uutisrykäisyjen katsauksista meikäläisen tajuntaan tarttunut, mitä kyseinen aine tekee elimistöön päästyään – eikä sitä, että kyseistä ainetta on jo kassakuittien lisäksi ties missä materiaaleissa, ja saamme sitä ihan oraalisesti sisuksiimme päivittäin, tuttipulloista lähtien.

Suuresta tuntemattomuudesta siis pinkaisi tietoisuuteen irtoknoppi, jota toimittajat eivät ilmeisesti ehtineet seulomaan saati syventämään, ja seuraavana päivänä en sitten havainnut enää mitään mainintaa mediassa.

Kyseisestä bisfenolista satuin tuurilla törmäämään faktakeräymään tässä blogissa, jota ravintoaineintoiluni piiskaamana olen ihan vastikään ruvennut seuraamaan.

Ainetta siis on lykätty ties mihin tilpehööreihin, säilykepurkkeihin, juomapulloihin... ja nyt vasta havaitaan semmoinen pikku detalji, että kyseessä on ihon läpäisevä myrkky. Mitä tuosta aineesta lopulta siis tiedetään? Onko se vain otettu käyttöön kun on sattunut kätevästi olemaan käsillä? 

Bisfenoli sekoittaa mahdollisesti hormonitasapainoa, mikä ei ole ihan pikkuinen juttu – eikä tunnu aivan riittävältä toimenpiteeltä se, että kassatyöntekijöille suositellaan hanskoja. Jos olisin järkyttyvää sorttia, olisin varmaan purrut kynnet nauhoihin saakka jo. Vaan valitettavasti/onneksi olen jo tullut väsyneen tietoiseksi siitä, että ihmisiä, luontoa, mitä vain vaarannetaan tarpeettomasti niin pitkään kun se käy kaupaksi

, ja päätöksiä ylipäätään tehdään pers-edel-puuhun-metodilla, kuten biobensan suhteenkin saatamme vuodenvaihteessa totutella. Ei se luontoa säästä, vaan haaskaa, mutta kun nyt on päätetty niin näillä mennään.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Väärää kirkkautta


Nyt kun kaikki kansalaiset ovat pimeyttä piristämään ostamassa kirkasvalolamppuja, kannattaa muistaa että kaikki hyllyiltä löytyvä ei ole sitä mitä on olevinaan.

Itse lankesin juurikin kuvassa näkyvästä asetelmasta ostamaan tuon oikeanpuoleisen – jonka vein takaisin kun huomasin täältä millaisesta vedätyksestä oli kyse.

Kaupassa ei tokikaan myönnetty mitään tuottamuksellista harhaanjohtamista, mutta sain sitten vaivanpalkaksi tingittyä tuosta vasemmanpuoleisesta ihan oikeasta kirkasvalolampusta hintaa alas.

Tuolla linkkaamallani sivulla* kerrotaan mihin kaikkeen on syytä kiinnittää huomiota kun ostoksille lähtee, joten en ala sitä referoimaan – paistattelenpa vainen hankkimukseni artifisiaalissa loisteessa kuin... itsehillintää menestyksekkäästi opiskellut yökkö, joka siis hallitsee taipumuksensa lyödä päätään kaikkeen mikä kutsuvasti kimaltaa. 

Hallitse sinäkin nyt pahkimisviettisi – tsekkaa speksit kohdalleen ennen kuin ladot fyffet tiskiin! (Eri naseva kiteytys.)
---
*joka on jo parin vuoden takaa, mutta ongelma ei näytä kadonneen mihinkään – yllättävää kyllä; voisi kuvitella että viimeistään tänä valistuneisuuden vuonna olisi kaikenlainen hämyttely liikevoiton maksimoinniksi lakannut maailmasta. No, ensi vuonna viimeistään.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Kuntoilu on nöyryyttävää

...ainakin aloittaessa. Tämän meneillään olevan kuurin alkajaisiksi (n. kuukausi sitten) veikkailin, notta montakohan punnerrusta mahtaisi mennä pitkän tauon jälkeen. "Jäädään varmaan alle kahdenkymmenen, mutta yli kymmenen kuitenkin pitäisi hujahtaa tosta vaan," veikkailin. Miten minusta aina joskus löytyy perusteeton optimisti?

Asettelin kämmenet huolellisesti lattiaan – sekä jalat, huom. ("Hmm, vatsani on paljon lähempänä lattiaa kuin rintakehä, kappas!" kerkisin vielä panna merkille) – ja aloin puuskutella: lopputulemana huikeat kolme (3) punnerrusta, fuskaamalla (eli siis kaikkea muuta kuin puhtain suorituksin). Kolme! Mitä helvettiä? Fuskaamalla! Mitä helvettiä?
Repäisin ihokkaani samalla kun maahan ilmaantuva railo valmistautui nielaisemaan hyödyttömän kroppani. "Ach! Donnerwetter! Minulla on ollut lihaksia, joskus, jossain päin kroppaa, aivan varmasti on – mikä pirullinen salaliitto ne on anastanut?" tivasin perustellusti habaa haeskellessani. Olisin itkenyt itseni uneen, mutta mies ei itke. Hammasta puree mies, läpi harmaan kiven (gnh?).
Muutamaa päivää myöhemmin uskaltauduin kokeilemaan leuanvetoa. No, ensin piti tietystikin ruuvata tuo tanko johonnii giini. Ja sitä ennen piti jäljittää mihin sen olin lojumaan pari vuotta sitten jättänyt (– autotallin lattialle tietynki). 

Laitettuani sen toisen kerran vinoon lykkäsin kolmannen kiinnittämisen hamaan tulevaisuuteen ja kävin toimeen. Toivottavasti en kovin lujaa löisi kasvojani oven yläkarmiin, toivoin – tottahan nimittäin koukistajat olisivat vähän tomerammassa kunnossa kuin ojentajat?

Leuanveto on aina ollut allekirjoittaneen akilleenkantapää (jos haluaa käyttää mahdollisimman ontuvaa vertausta), mutta oletin nyt sentään muutaman nousevan.

Olin väärässä. Yhtään puhdasta leukaa ei ollut lähimainkaan suoriutumassa. Edelleenkään en ole viitsinyt edes testata, josko ihan eksaktista alkupisteestä suoritettava rykäisy onnistuisi – mutta olen kuitenkin kyseistä liikettä päivittäin reenannut. Kyllä se joskus vielä menee ihan puhtaasti(kin peräti).

Ja eilen sitten, kun tajusin käydä siellä lenkkipolulla ihan päivänvalolla – nippa nappa kerkisin –, realisoitui jälleen, että juokseminenkaan ei oikein suju.

Parisensataa metriä jolkoteltua on pakahtumisen ehkäisemiseksi pakko panna kävellen. Hyvin ehtii katsella maisemia samalla kun tasailee hengitystä seuraavaa pinkomista varten. Menevät – joskus ilmiselvinä manifestoituneet – pitkänmatkanjuoksijan geenit ihan hukkaan.

Mutta siis en todellakaan jaksa tehdä oikeaoppisesti niin, että juoksisin vain sellaista vauhtia jossa pystyy puhumaan. Pitäisi ottaa teltta ja makuupussi mukaan, kun kävellen nimittäin olisi perillä ainakin vuorokautta aikaisemmin.

Alkuvaiheessa on siis oltava erityisen nöyrä ihmisen. Onnetonta räpeltämistä on sekin, mikä joskus on sujunut vallan mallikkaasti. Ei lutviudu kunnonkohotus kuin pyörälläajo (jos siis haluaa edelleen jatkaa klonksuvien metaforien parissa). 
Vaan kerran vielä koittaa se hetki kun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa, viel lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja nousee leuka, jaksaa kiertää koko pururadan, punnerruxia tehdään käsinseisonnassa ja kesärenkaat vaihdetaan ilman (paitaa ja) tunkkia.
...Nöyryys on ohimenevä mielenhäiriö. Heti kun olen löytänyt kadonneen haban, alan epäilemättä kuvitella itsestäni lukemattomia omnipotentteja aspekteja. Sen kunniaksi pururadan varteen rakennetusta näkötornista napattu panoraama:

lauantai 6. marraskuuta 2010

(Edes) joskus näin

Hah! Siitäs saivat. En edes harkinnut käyväni tänään kaupassa, ja vasta nyt tajusin, etten sinne olisi päässytkään jos olisin moista haikaillut.

En siis löytänyt itseäni – toisin kuin yleensä – repimässä ripaa raivoisasti, riutumassa rutkasta ravitsemusvajeesta. Hajotkaa siihen, kirkonväki! Teidän saatanallinen suunnitelmanne meni tällä kertaa myttyyn.

Joten – kun kukaan ei siis enää mene tuohon halpaan – voisitteko nyt vihdoin jo paiskata vesiliskoa näillä pellepäivillänne? Tai rajoittaa ne edes omien palvontapaikkojenne sisälle? ...Ai ette vai? Kyl mää ole ningauhian hämmästyny. Kummottos teette lainkan voi simmottis tehrä?

Pahinta talviaikaan siirtymisessä

...on ylivoimaisesti digiboksin ajastusten holahtaminen keturalleen. Jos vaikkapa pitää tapanaan pitää ajastusta viikko eteenpäin aktivoituna, huomaa pitkin seuraavaa viikkoa, että boksi onkin narutellut halutun ohjelman jälkeistä slottia, ja kaikki elintärkeät sarjat ovatkin nyt tilassa, jossa seuraavaa osaa katsoessa ei yhtään tiedä missä mennään. Sietämätöntä!

Kenet tässä nyt voi haastaa oikeuteen? Jonkunhan täytyy olla vastuussa? Vaadin tsiljoona dukaattia henkisestä kivusta ja särystä sekä todellisuusorientaation vehkeilyllisestä ynnä pahantahtoisesta horjuttamisesta.

Saattaisin vaatia vain diljoonaa taaleria, jos tämä kaikki ei johtuisi täysin turhasta ja vahingollisesta puolivuosittaisesta operaatiosta, joka elävästi muistuttaa sitä tarinaa siitä hölmöläisten peitonjatkamisesta.

Ja nyt pirkale sentään tajusin, että kesäaikahan on se ylimääräinen härpätin, ja talviaika normiaikaa. Joka tapauksessa: miksei kukaan tee mitään? Mihin tämä maailma on menossa? Eikö kukaan ajattele tulevia sukupolvia? Joku päivä vielä syttyy sisällissota, jonka syitä penkoessa paljastuu, että kriittinen massa vain kyllästyi digiboksien vääriin ajastuksiin.

Älä osta Energeticsiä


...ainakaan tätä selkä-/vatsapenkkiä (Multitrainer 180). Olen nyt onnistunut rikkomaan jo kaksi ihan vaan normaalilla treenillä.

Edellisestä tapauksestahan raportoin vielä Vuodatuksen puolella*. Silloin penkki oli sen verran tuore, että sain uuden ihan vain edellisen takaisin kärräämällä, mutta nyt lienee ikää laitteella sen verran ettei vaihto enää onstu – varsinkin kun kuitista ei ole mitään hajua. Laite kestää siis hyvin ja pitkään silloin kun ei treenaa (vinkki?).

Olen pannut merkille, että noita näyttäisi edelleen olevan myynnissä, ja sama kohta hajoaa joka kerralla – yhtä myyjääkin olen jo asiasta ehtinyt informoida. Tätä versiota en ihan irtipoikki viitsinyt rikkoa, kun en halunnut testata josko se tällä kertaa rojauttaisi päistikkaa naamalleen ja antaisi vielä käsipainoille vauhtia rikkoa parketin (viksusti olen tuon laittanut siihen ainoaan huoneeseen jossa on nimenomaan parketti). Enkä justiinsa nyt halua lähteä etsiskelemään korvaavaa penkkiä, kun tällä vielä pahaenteisen rutinan säestämänä voi tehdä kaikenlaista muuta, kunhan malttaa olla selkää reenaamati.
---
*Kappas, Vuodatusta on taas "paranneltu" niin, että muotoilut näyttäisivät olevan aika lailla persiillään kun näin linkkauksen kautta menee. Silviisii. Kummasti kaikki näytti ihan hyvältä vielä kun tekstin haki tuolla alustan puolella... Enkä näemmä pääse enää kirjautumaan sisäänkään. Juuri noin pitää uudistuksia tehdä, poijaat! Rivakasti ja asiakkaita miettimättä!

perjantai 5. marraskuuta 2010

Päivän pirtelö



...muodostuu karambolasta, banaanista, kiwistä sekä avocadosta. Tuo ylenpalttinen viherrys taas tulee spirulinasta.

Ei tällä ehkä houkuttelevimman smoothien prenikkaa saa – tuli tungettua noita hedelmiä sen verran monta että nestettä (vodaa, pluraus soijamaitoa) piti ahtamalla ahtaa sekaan, ja sittenkin teos jäi puuron asteelle. Eipä haittaa, hyvvee on.

Tässä viime aikoina tietoa tuulastaessa on tullut – jos nyt pysytään tämän pirtelön aineksissa – pari knoppia: banaanissa on enemmän hiilareita kuin monessa muussa hedelmässä, joten sitä jätän jatkossa vähemmälle.

Soijan suhteen taas on sellainen väittämä ilmassa, että yli 40 grammaa päivässä sekaantuu kilpirauhasen toimintaan, joten vaikka kyseinen papu olisi proteiinin ja monen muun lähteenä ihanteellinen, sitä ei kandee jatkuvasti mussuttaa. On myös tolkutettu, että soija laskisi testosteronitasoja, joten punttitreenejä ajatellenkaan se ei ihan paikallaan ole.

Nämä soijaväitteet ovat kovasti kiistanalaisia, niin kuin monen moni asia ravintotieteen parissa tuntuisi olevan. Täysin vastakkaisia näkemyksiä löytyy lähes kaikista ravintoaineista, joten tässä aktiivisempana tantereen seuraajana ei läheskään aina tiedä mihin pitäisi uskoa. Palailen noihin poteroihin vähitellen...

torstai 4. marraskuuta 2010

Yöjuoksulla

Olipa jännittävää. Olen tässä alkanut tunnustella josko päreiset (kaik nivelet vinks vonks) takajalat olisivat saaneet jo sen verran lihaskuntoa, että kestäisi harkita juoksemista peräti. Kertaalleen kävinkin tuossa lähitietämillä jolkottelemassa, mutta noille teille on juuri lanattu uudet hiekat, joten pohja on turhan pehmeä – eikä noita suuntia erityisen monia ole (hyvin ei-inspiroivaa on tuossa lähimaastossa juoksennella).

Mietin josko täältäkin agraarimaisemasta voisi joku pururata olla löydettävissä. Ja katso, vaivalloisen nettietsivätyön jälkeen onnistuin jäljittämään tuosta viiden kilometrin päästä yhden. Valaistus kello 22 saakka, retostelivat, ja kun kello nyki iltaseitsemää, oli valo tarpeenkin.

Brum, hurautin paikalle. Pilkkopimeää. Jotain valonvälkettä olin jostain havaitsevinani, mutta tarkemmin tutkaillessa sitä ei enää ollut. Varmaankin ufon tulin nähneeksi.

Lähtöalueella selvästikin oli lamppuja, mutta eivät ne päällä olleet – eikä valoa juuri tuoneet nekään lappuset, jotka väittivät tilannetta päinvastaiseksi. En itse asiassa olisi nähnyt näitäkään yksityiskohtia, jos en kaikkeen-aina-varautuvana oveluksena olisi ottanut otsalamppua megeen. Klips lippikseen ja sitten putkinäöllä tutkimaan maastoa.

Ensin en löytänyt edes koko rataa. Lähdin tallaamaan jotain kärrypolkua, jolla oli sen verran roinaa (oksia, kaatuneita taimia) että siinä ei juoksemista voinut harkitakaan. Oliko tämä todella näin retuperällä?

Palailin takaisin lähtöpisteeseen ja hortoilin lähtöaluetta laajemmin. Vihdoin löysin uran, joka etäisesti muistutti pururataa, joten lähdin lönköttelemään sitä pitkin. 

Pelkän otsalampun varassa oli kyllä sen verran dangeröösin oloista juoksennella, että enimmän matkaa kävelin. Eipä sikäli, tuskin olisin jaksanutkaan koko reittiä – jos nyt sitten olin reitillä. Kyllä kai, ainakin vartavasten päällystetty hillitön ylämäki viittasi kuntoilutarkoitusperiin.

Aika monen mutkan ja risteymän jälkeen alkoi vähitellen hiipiä mieleen epäilys omasta suuntavaistosta. Ehkä olin jo eksyttänyt itseni metsään loppuiäksi? Koskaan en pääsisi tästä pimeydestä, autoni vain löytyisi parkkipaikalta joskus.

Saavuin lopulta jonkin harjun laelle. Alhaalla paloi yksinäinen valo. En ollut lainkaan varma josko kyseessä oli lähtöpaikan mökin tuikku, mutta kun sinne portaat meni, lähdin tuohon suuntaan.

Oli se. Sillä välin kun olin samoillut metsässä, oli syttynyt yksi lamppu. Mökin takamaastosta olin hahmottavinani mahdollisesti auton, joka kuitenkin oli eri parkkipaikalla kuin omani. Ehkä tällä radalla on kuitenkin käyttäjiä? Ihmisiä jotka osaavat laittaa ainakin yhden lampun palamaan siksi aikaa että ryntäilevät pilkkopimeässä?

Tai sitten mökissä asustaa tonttu, joka sammuttaa valot aina kun joku penteleen kuntoilija ilmaantuu paikalle häiritsemään. Kiinnittelee keskelle metsää lappuja joissa lukee: "Täällä on runsaasti valoa, et vain näe sitä". Kokee virittämiään ansoja, grillailee lenkkeilijöitä iltapalaksi. Hyräilee hiljaa itsensä uneen. Hihittelee unissaan.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Syöminen on vaikeaa - eli holahdus holismin hurmaan

Ihmisellä täytyy olla pakkomielteitä. Täytyy, sanon. Ei tule kukaan toimeen ilman intohimoista suhtautumista... milloin nyt mihinkin. Erityisesti allekirjoittaneella pätee tuo milloin-mihinkin-mentaliteetti, kun taas normaalit ihmiset ovat ehkä vähän vähemmän villiintyvää sakkia. 

Tällä kertaa on vuorossa ravintohommelit ja kuntoilu, jälkimmäinen jälleen kerran, edeltäväinen ensimmäistä kertaa koskaan. Kuten kansa elävästi muistaa, törmäsin vastikään siihen tiiliseinään, jossa luki, että verensokeri- ja kolesteroliarvot ovat koholla, samoin verenpaine. Ilkeä graffiti päin naamaa.

Asialle oli oletettavasti tehtävä jotain. Eikä vain pikkuisen jotain pientä, kun siis kokijana on Teidän Todella.

Alkuverryttelynähän heitin päivittäisen ruokavalion tukijalaksi muodostuneet pitsat mäkeen. Lopetin tupakoinnin (taas kerran). Einekset nakkasin jorpakkoon. Siirryin tiukasti hitaiden hiilareiden pariin. Aloitin päivittäisen treenaamisen.

Sittemmin olen siirtynyt vähän kokeellisemmille vesille, kun eihän tuo vielä mihinkään riitä silloin kun vauhtiin on päästy. Olen pyrkinyt kohti mahdollisimman vähähiilihydraattista safkaa – en siis pupella mitään viljatuotteita, en perunaa, en riisiä. Välttelen sokeria. Maidon nakkasin myös mäjellen. Ketoosissa elelen ties monettako päivää.

Lisäravinteita olen alkanut käyttää, enkä ihan vain yhtä tai kahta, vaan reipasta koktailia. Kaikki tämä on sellaista, johon lekurit toppuuttelisivat kovasti paljon, jos pääsisivät ääneen, vaan minäpä laittaisin sormet korviin ja sanoisin äiäiäiäiäiäiäiäiä. 

Ei vaan, en minä niin tekisi, koskapa olen infoholisti. Olen tässä prosessin edetessä kaivanut tietoa jokaisen kiven alta, ja havainnut mielipiteiden menevän kovasti paljon ristiin riskeistä ja hyödyistä. Palailen näihin jatkossa yksityiskohtaisemmin. Koska asiaa on kertynyt siilollinen, täytyy paloitella pienempiin osioihin ja vastustaa kiusausta kertoa kaikki yhdessä postauksessa.

Minun kroppa, testikani. Kuukaudessa ei ole tokikaan mitään valmista vielä syntynyt, ei tiettyä ruokavaliota eikä syvällistä tietämystä juuri mistään. Erinäisiä kiloja on pudonnut ja energia lisääntynyt. Suunta siis näyttää hyvältä, vaikka tältä pohjalta ei vielä kannatakaan johtopäätöksiin juuri hyppiä. Jokatap, tästä uhkaa nyt tulla ravintoarvo(polemiikki)blogi.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Korso on lähiö - katso video!

Allekirjoittanuthan on lainannut videolle paitsi kasvonsa (ja vatsansa, huhhei – tuo on muuten reilua kuukautta myöhemmin huomattavasti vähemmän pompöösi, mutta huikeasta kunto- ynnä ruokavaliokuurista lisää toiste), myös tuolla äänipuolella virtuoottiset kosketinsoitto- ja taustalaulutaitonsa.

Tsibale ilmaantuu nettimyyntiin, jahka virtuaalinen postipate on kuljettanut paketit perille. Ja seuraavaa kappalettahan ollaan jo kovasti sorvaamassa, ja sitä seuraavaa, ja videoita noiden kylkeen tosiaan on tarkoitus ympätä kaikkien. Eipä vähä!

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Kivintä talvessa

Nyt kun koko Suomi malttamattomana odottelee hangen maahan lankeamista ja pakkasta ja lumienkeleitä ja valliherraa ja lumipesuja, on paikallaan pistää tänne galluppi, jonka tuuttasin feisbuukin puolelle jo viime vuonna. Mikä on talvessa kivintä?

perjantai 15. lokakuuta 2010

Pitoa, hähhiä ja ainiijjoota

Onneksi olen oppinut pitämään arvaukseni ihmisten toiminnan motiiveista päänsisäisinä. Harmi että omien aivottomuuksieni kertomista en. No, taas mennään:

Eilen siis varasin tälle päivälle renkaanvaihtoajan, kun havaitsin omaavani liian vähän käsi(tyskyky. Sovitusti puolilta päivin – itselleni uskollisena kymmenen minuuttia etuajassa – karautin rengasliikkeen pihaan.

Paikka näytti perin kuolleelta, vaikka sesonki käsitykseni mukaan on juurikin menossa. Ovi oli lukossa, ei autoja pihalla, ei valoa sisällä, vain vaiteliaita rengaspinoja notkumassa. "Sitä nukutaan vähän pitkään," oletin. "No, eiköhän sieltä kohta tulla," annoin optimisti-itseni höpistä, ja nappasin joutessani tuon syksyisen kuvan.

Yhdeksää yli soitin. Sitä ennen olin tarkistanut vielä soittaneeni eilen juurikin tähän liikkeeseen enkä johonkin toiseen. Tyyppi vastasi puhelimeen, ja minä – sen sijaan että olisin ruvennut vaahtoamaan

Kuulo 2.0

Rupesin kyborgisoimaan itseäni. Olen vuosikaudet taistellut sen kanssa, etten oikealla korvalla kuule yhtään hiljaisempaa puhetta, joten hommasin kuulokojeen. Huimaa! Kuulen stereona!

Itse asiassa kuulokoje löytyi korvan takaa jo viime vuosituhannen puolella, mutta sitten se varastettiin kaiken muun elämän muassa. Ja aloitekykyinvalidina ei välttämättä tule tartuttua kauhean hanakasti toimeen – joten reilut kymmenen vuotta meni siinä, että kääntelin vasenta poskea aina sinne missä kuiskittiin.

Saapa sitten nähdä miten korva tottuu. Muistan elävästi, että korvanlehti väsyy laitteen kantamiseen – ja mielellään kannattaisi ruveta tosikoksi: hymyily vasta rasittaakin. Vaikka laite on nykyään puolet pienempi, havaitsin kyllä ensimmäisen päivän aikana rasitusvammat; ei tuota kirkkaasta äänentoistostaan huolimatta huvikseen pidä.

Saapa nähdä* myös, miten bänditreeneissä laite futaa. Siinähän on kätevästi korvatulppa jo toiselle korvalle, ja laitteessa paitsi kompressori, myöskin limitteri – jopa erityisesti musiikinkuunteluun vaadittava ohjelma löytyy napin painalluksella!

Kyllä tekniikka on sitten parasta. Milloinkahan pääsen korjaamaan puuttuvan hajuaistini silmien välistä upotettavalla neuropinnillä? Tottahan sellainen on jo kehitteillä, eikös? Onhan? Eikö ole? Miksei muka?
---
*Miten niin nähdä? Auditiivisesta elämyksestähän on kyse. Lienenkö pikemminkin visuaalinen hlö kuitenkin?

torstai 14. lokakuuta 2010

Nastaa, jippoja

Uskottava se on: meikäläisen talvirenkaita ei ole tarkoitettu siviilien vaihdettaviksi. Niitä ei vain kerta kaikkiaan saa tähdättyä kohdilleen – vanteen suunnittelija on nimittäin päättänyt että näköyhteyttä pulttiin/reikiin ei ole eikä rengasta voi myöskään lepuuttaa akselin päässä sokkoetsinnän aikana.

Viime vuonnahan jouduin pitkällisen ähertämisen jälkeen luovuttamaan samalla lailla kuin nytkin, mutta kun rengasliikkeessä vaihdettiin suit sait ilman ongelmia, ajattelin etten vain ollut hiffannut jotain pikkujuttua. No, en oivaltanut sitä edelleenkään. Tunnen itseni aika tolloksi (mutta siihen olen saanut paljon koulutusta; ei tunnu missään pieni nolostelu).
Minulla tuppaa olemaan yksittäisiä pikkujuttuja, joita en vain kerta kaikkiaan saa tajuttua. Niin kuin vaikkapa bensa-asemalla. Rapiat parikymmentä vuotta sitten isoveli kortin saatuani näytti, miten bensaletkusta voi linksauttaa sen pienen hanikan niin, ettei tarvitse pitää pistoolista kiinni tankatessa. Sen jälkeen en ole onnistunut kertaakaan tempussa. Juuri tuo on juuri minulle mahdoton jippo.
Joten vien renkaat huomenna puoliltapäivin ihan ammattilaisen vaihdettavaksi. ...Joten lunta tulee sen jälkeen vasta ensi vuonna ainakin näillä leveysasteilla.

Murinae, morituri

Viime yönä kello 3.33 heräsin kimeään kirkaisuun, jota seurasi holtitonta kolinaa. Hetken aikaa sänkyynsä pudonneella oli kohtuullisen hyytävät fiilikset. Miksi juuri klo 3.33, ja mitä tämä meteli ylipäätään on?

Sitten tajuntaan vähitellen tunkeutuivat muistikuvat kahden vuoden takaa. Silloinkin nuo nurkissajuoksijat tulivat, kuolemaan hitaasti, kimpoilemaan vauhdikkaasti keskellä yötä. Yksi pureskeli ensin loukkua paikoillaan pitäneen kuparisydämisen johdon moneen osaan, riuhtoi itsensä loukku kaulan ympärillä portaiden välistä alakerran lattialle, raahautui olohuoneeseen. Toinen onnistui delaamaan jo pudotuksessa. Kolmas vei pyytimen jonnekin rakennuksen uumeniin.

Viime vuonna oli helpompaa. Kuolivat nopeasti, olivat pienempiä, ylipäätään niitä oli vain kaksi koko syksynä – mutta nyt näyttää olevan taas vuorossa nuo rotevammat, jotka työntävät päänsä loukkuun ja sinkoilevat ympäriinsä sillä säteellä, jonka naru antaa. Väsyttävät itsensä hengiltä, vuorokaudessa.

Hommasin ultraääntä avuksi, jos vaikka Manilow-efekti pitäisi ne pihalla. Tunkekoot siellä päätään mihin hinkuavat. Hyppikööt niin paljon että sydän pakahtuu.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Kunto kohisee, laitteet väijyvät

Seuraa annos ruumiinkulttuuria. Kolme pointtia: 1) Kuten elävästi muistamme (vaikka siitä en suoranaisesti kertonutkaan), kävin vastikään labrakokeissa selvittämässä josko löytyisi jotakin jatkuvaa päiväväsymystä selittävää.

2) Hormonaalinen tilanne oli yllättäen ihan viitearvojen sisällä, mutta sokeri ja kolesteroli koholla. Labiilinahan nuo uhat tietysti olivat jo kummitelleet, ettei leukani varsin lattialle pudonnut.

3) Resepti oli siis juuri jotain muuta kuin mitä hain: ei resepti, vaan itsensä aktivointia – eli nimenomaan sitä johon kaipaisin jotain buustia. Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua paradoksaalisuutta? Sitä ironiaa, jota kaikki jatkuvasti kaikkialla näkevät?

Olematonta aloitekykyä saan siis buustattua luomusti sillä, että koitan olla aloitteellinen (tai kuolen, hetikohta*). Mutta asiaintolan inspiroimana näytän tehneen juuri jotakin sellaista! Tämä mielenhäiriö on syytä käyttää hyväksi.

Ensinnäkin lopetin sen tupakoinnin taas vaihteeksi – mikä tosin oli odotettavissa koska hyvänsä joka tapauksessa. Ruokavaliota kevensin – mikä oli sikäli helppo homma, että jätin vain päivittäisen pitsan syömättä.

Rehuvoittoisessa safkassa on tosin se vika, ainakin näin alkuun, että jatkuvasti tuntuisi olevan nälkä. Ja toisaalta murkinat pitääkin syödä nopeasti notteivät mene pahoiksi [evil]. Yhtäältä sitten ei ole jatkuvasti raskassoutuinen olo. Hektinen: eikös tuo ollut vähän ningo tavoitteena?

Olipas tämä helppoa! Pari päivää vihannesta-eipitsaa-dieetillä, ja heti helpottaa. Vai revinkö hiukan ennenaikaisia johtopäätöksiä? Eikähän minua varsin vegaaniksi komennettu.

Asiaan: kuntoilua piti kanssa lisätä. Sellainenhan on mahdotonta ilman elektronisia kilkkeitä, joten tilailin AppStoresta kaikenlaisia piiskaamisseurantasoftia. Yksi saa aikaan sen, että kuuden viikon päästä teen sata punnerrusta tuosta vain, toinen sen, että teen vatsalihaksia saman ajan jälkeen 200, ja kolmas jalkakyykkyihin loihtii... en muista minkä määrän.

Sitten olisi vielä leuanvetoon olemassa applikaatio, mutta sitä ennen pitäisi rekkitanko saada johonkin laitettua. Muutaman vuoden olen tuohon odotellut inspiraatiota.

Tuollaisella iFitness-palikalla seuraan tilanteen kehittymistä, kroppani morfaantumista höyhenenkevyeksi lihaskimpuksi. Tai siis.

Ja yöllä unta taas odotellessa tuli mieleen tsekata josko Nokialaiseen olisi tarjolla jotakin. No, löytyi, ja ilmaiseksi: Sports Tracker, joka siis seuraa gps:llä lenkkeilyä. Niinpä äsken hilpaisin pyörällä huitaisemaan tuon pienimmän ympäristöstä löytyvän ympyrälenkin.

7 km näyttäisi olevan tuo rinkula, enimmäkseen hiekkatietä, mutta osan matkaa valtatien laidassa. Pulssi (kyllä, Polarin sykemittarikin on jossain välissä tullut hommattua, tietty) näytti kipuavan maksimissaan päälle kahdensadan, mikä pikaisen googletuksen perusteella ei ihan ihanteellinen aerobiseen harjoitukseen ole. Mutta tämä nyt oli lähinnä sitä varten, että selviäisi miten kumossa kunto tällä haavaa makaa, ja millaiselta tuo reitti käytännössä tuntuu.

Moista ruumiinkulttuurin ylläpitoa vastaan löytyi toki monia argumentteja. a) Ensinnäkin pyörän vaihteet on ihan miten sattuu, ja roiskesuoja hinkkaa eturengasta. Kuka tuon korjaisi? Pitäisi ensin kohottaa kuntoa jotta jaksaisi korjata pyörää jotta voisi kohottaa kuntoa.

b) Toisekseen tuo reitti käy hetikohta tylsäksi. Missä kaikki katukahvilat ja muut määränpäät? Lähdet kotoa ja päädyt kotiin. Tai sitten pyöräilet moninkertaisen matkan ja tilaat lopulta ambulanssin jostain ojanpenkalta.

Mutta jos plussia haetaan: täällä entisessä merenpohjassa ei kovin kummoisia mäkiä ole. Tuon saattaisi joku kyllä rastittaa miinuspuolelle, mutta juuri nyt, juuri minä, en.
---
*Noo, pientä melodraamaa sallittakoon tässä kohtaa...

perjantai 1. lokakuuta 2010

Käytettävyyttä, applikaatioita ja unen valvontaa


...Tästä tulee vähän pidempi juttu kuin mitä oli alunperin tarkoitus. Jutun juoni menee jotakuinkin tätä rataa: 1) Eilen tuli postissa iPhone. 2) Hommasin siihen mm. Sleep Cycle -nimisen unenvalvonta-applikaation. 3) Koitin siirtää ensimmäisen yön tulokset tänne. 4) iPhonelle se ei sopinut. 5) Nappasin Nokialla edes jonkinmoisen kuvan diagrammista, jota en muuten koneelle saanut.

Käsittelen kunkin kohdan numeroituna seuraavassa: 1) Fööni siis tuli (tilattua), vaikka sille ei varsin mitään käyttöä ole, sikäli että tuo Nokia(n ei-kosketusnäyttöluuri) ajaa puhelimen virkaa sen vähän mitä nyt yleensä sellaista tarvitsen. Olen tämän aiemminkin todennut, mutta selvästikin olen Applen kohderiistaa suggeroitavimmasta päästä.

2) Kun varsinaisen luurin hommia kyseiselle laitteelle sangen vähän on tiedossa, voikin keskittyä AppStoren antiin – ja onpas siellä muuten tarjontaa. Kaikenlaisia kilkkeitä hirvestävä määrä. Elämä hallintaan appseilla! Hinnatkin on monesti alle euron, joten noita on (pettävän) heleppo tilailla.

Itse hommailin alkajaisiksi pari unenvalvonta-applikaatiota. Toinen (Sleep Talk) on sellainen, joka nauhoittaa jos satut pitämään unissasi meteliä (kuten – väittävät jotkut – allekirjoittanut tekee, ei erityisen verbaalisesti, mutta sitäkin äänekkäämmin), ja tuo aiemmin mainittu siis monitoroi unen syvyyttä.

Valitettavasti nämä eivät näemmä yht'aikaisesti näytä futaavan, joten aamulla tarkasteltavana oli vain nukkujan kääntyilyä seurannut diagrammi. Kuten tuosta kuvasta havaitaan, näyttää pientä kalibroitavaa olevan vielä edessä, tai sitten allekirjoittanut nukkuu melkoista ikiunta – ja päätellen siitä, että elävästi muistan kahdelta käyneeni... toimittamassa tärkeitä asioita... mihin vehkein ei ole millään lailla reagoinut... Ehkä kävin astraalipissalla?

3) Sittenpä ajattelin tehdä juuri sitä, mitä tässä edelliset kappaleet olen tehnyt, eli raportoida sydäntä lähellä sijaitsevista asioista. Kuten hämärästi saatamme tuosta kuvasta taasen arvata, siinä on nappi, jolla voi lähettää sähköpostina yön diagrammin.

4) ...paitsi että mitään postia ei tunnu perille tulevan, vaikka avasin triaalitilin MobileMehen. Myöskään bluetooth-yhteys ei onnistu MacBookiin tai iMaciin. Näillä näkymin siis kaikki, mitä iPhoneen päätyy, myös pysyy siellä.

Reilun viidentoista vuoden Applekäyttäjäkokemuksella en ole yhtään yllättynyt, että helpolla käytettävyydellään ylpeilevä yhtiö onnistuu jälleen kusaisemaan koivillensa. ...Enkä muuten ole sitten siitäkään yhtään yllättynyt, jos kukaan muu ei ole tähän ongelmaan törmännyt – minulla tuntuu olevan tietty karma.

5) Mutta siis tarvittiin Nokian apua edes jonkinmoisen kuvan saaamiseksi. Siinä kun vaikkapa bluetooth tuntuu Mäkkien kanssa toimivan niin kuin pitää. Skarpissa on tietysti vähän toivomisen varaa juuri tuossa kuvassa, mutta.
---
haamu klo1526: Njahans, MobileMe-ongelma oli kuin olikin mallia typo – joten erinäisiä tunteja myöhemmin sain vihroon postit kulkemaan (mutta bluetooth sitkeästi pysyy solmussa). Eniveis, tarkistellaanpa tätä nyt:

Went to bed / woke up: 0.13 / 8.16
Total time: 8h 02m
Analysis made by Sleep Cycle.
My sleep graph for the entire night:

Siinä on nimittäin melekosen sitkasta unta ollut, jos tuohon on luottaminen...

Niin, tuossahan siis on semmoinen herätysfunktio, että kun se seuraa unen vaiheita, se etsii herätykselle keveimmän unen hetken, ja pistää sitten herätyksen käyntiin. No, minä en herätykseen asti malttanut makoilla, eikähän tuo kyllä tuolla infolla mitään kevyestä unesta tiedä – mutta jatkamme harjoituksia...

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Perätuuppareita, sokuria – ja vapautettuja föönejä

Ei hyvin pyyhi, kautta Teutateksen. Joka päivälle on tarjolla jottain jäynää, ja Renu on jälleen joko sivu-, tai pääosissa. Kuten kaikki hyvin tietävät:
The boy's name Renault \r(e)-nau-lt\ is a variant of Reginald (Latin) and Reynold, and the meaning of Renault is "ruler's advisor".
Autoni pitää siis tapanaan neuvoa kantapään kautta elämän tosiasioita (ja meikä ilmeisesti rulaa?). Olenkin oppinut vaikkapa sen, että vastikään vaihdettu osa saattaa hajota hetikohta uudestaan – kertauksen vuoksi ainakin kolmen komponentin kohdalla olen nyt tämän päähäni huomannut taottavan. Mutta miten tuo kallisarvoinen tiedonmuru on sovellettavissa eksistenssin tulkintaan? Vai onko niin tarkoituskaan?

...Vaan tässä uhkaa kerronta karata vaihteeksi sivupoluille – nimittäin sitten viimekertoman on tuota eksemplaariksi ottamaani tapahtunut vain kerran. Kun kesän lopulla laitatin biilin sellaiseen kuntoon, ettei se enää koskaan mitenkään voi hajota (kop kop), sen sisäiset demonit uupuneina kutsuivat ulkoiset voimat avuksi.

Jos sopii, aloitan vähän kauempaa, jotta kliimaksi iskisi Taraniksen lailla, eli vaikeammin arvattavana hetkenä – kuten se teki. Olin matkalla bänditreeneihin, kun kymmenisen kilometriä ennen määränpäätä kiinnitin huomiota autoon, joka käyttäytyi hieman ailahtelevaisen oloisesti: lähti jälkijättöisesti valoista, leikkasi keskiviivaa ajaessaan, arpoi ajonopeuttaan.

Onko tuo kännissä? kysyin ääneen rattini takana. Täytyy pitää varansa ettei mokoma yhtäkkiä sätkäise kyljestä sisään tai muuta, jatkoin (pääni sisällä ettei joku muu autoilija alkaisi aprikoida, josko minä taas olisin kylähullu – mitä saatan vaikka olla, mutten tunnusta).

Silmä kovana pidin siis focusta tuossa autoilijassa, joka lopultakaan ei körannut niin levottomasti että olisin katsonut asiakseni kilauttaa kaverille [poliisi on kaikkien kaveri, vai miten se meni]. Vaara katosi horisonttiin, ja jatkoin (petollisen) huojentuneena loppumatkan. No, melkein koko loppumatkan. Siirrymme entistäkin subjektiivisempaan kerrontaan ja vaihdamme modusta*:
Matkaa on enää jokunen sata metriä, kun edessäni olevista kahdesta koslasta etummainen päättää kääntyä ex tempore kerrostalon pihalle. Seuraa kolme lukkojarrutusta: sen kääntyjän, sitä seuranneen ja minun.
Samanaikaisesti näen taustapeilistä sekunnin verran tulevaisuuteen: tuo ei ehdi pysähtyä. Käsijarru päälle ketjukolarin estämiseksi. Tömps. Penkki paiskautuu selkääni vasten – mikä taas katalysoi ilmoille kohtuullisen voimallisen kirosanan. Tilanteen aiheuttanut pässi – se äkkiäkääntyilijä – on kadonnut jo johonkin. Suojatiellä pari todistajaa, jotain sentään. Ei isompia vaurioita, enkä edes kuristanut ketään, joten leikkaamme eteenpäin.

Törmäys siis sunnuntaina. Maanantaina taasen kuulin sokeri- ja kolesteroliarvojen olevan koholla – jesh, kerkisin ennen keski-ikää tähän junaan! Alle nelikymppisenä ("Uraa!") kalorilaskurit tanassa päin sepelvaltimörköjä.

...Mutta hetkinen, eihän Rellu tähän voi liittyä? Voi se.

Tiistaina menin diabeteshoitajalle, ja terveyskeskuksen pihalla havaitsin, että auto kieltäytyi sammumasta. Avain oli kädessäni, mutta tämä vain jatkoi joutokäyntiään; vastikään vaihdettu virtalukko siis hajosi.

Kyllä, kaikesta huolimatta olin yllättynyt. Niitä lukemattomia, täysin ennakoimattomia tapoja, joilla auto voi sielunsa särkyneisyyttä ilmentää!

Tänään ajattelin käydä hakemassa armaan neuvonantajani korjaamolta, mutta paikalle päästessäni pulju olikin jo laitettu kiinni, etuajassa. Toivottavasti yllärit laimenevat tähän tahtiin – huomenna kun jo pitäisi mielellään ihan normipäivää ihminen. Ja ajatteli lopettaa sauhuttelun samalla vaihteeksi, ja juuri silloin ei kaipaa minkäänmoista kipinää mihinkään.

Ai juu, tämä: perjantain ja lauantain välisenä unideprivaattisena yönä napsahti päässä. Luin uutisen, että TeleFinland ryhtyy kytkykauppaamaan iFöönejä. Pitivät siinä todennäköisenä, ettei samaisia laitteita muille operaattoreille olisi tulossa, joten kun netin äärellä satuin olemaan, tilasin.

Eilen sitten – kuumeisen joulunodotuksen poltteessa – huomasin, että Elisa, ja Saunalahti, jossa tämänhetkinen liittymäni on, ryhtyy myymään kyseisiä vempeleitä ilman kytkyä. Todennäköisesti voin syyttää tästä Applea, joka tykkää jekkuilla tiedonpanttaamisella.

En minä edes tarvitse sitä. Edellisestä liittymästä on vielä toista vuotta sopimusta jäljellä, joten kohta minulla on kaksi puhelinta, ja liittymää, vaikken juuri koskaan edes soita kellekään.

En ole vielä keksinyt, miten Renault tämän onnistui junailemaan.


...Niin, tosiaan. Ja verenpaine on koholla. Mistähän tuo voisi johtua?
---
*modusta? Huomaanpa jälleen käyttäväni sanaa, jonka merkityksestä on vain harmaata utuisempi aavistus – niin on kielioppitrivia karannut luisesta karsinastaan. No, kerrankos sitä...

maanantai 27. syyskuuta 2010

Rokkia kameran takana ja edessä


Koskapa Multsareitten kuukauden sisään ilmaantuva sinkku on nimeltään "Korsossa taas", piti siihen duunattavaan videoon hakea autenttisuutta kyseisestä mestasta. Puolentoista tunnin yöunien jälkeen pääsin siis aamuvarhaisella köröttämään ensmäistä kertaa uutta moottortietä (uutta sikäli, että edellisestä länsivenäjänvisiitistä on jo ehtinyt vierähtää jokunen tovi...).

Välittömistä natiiveista sain ensikosketuksen möreä-ääniseen alan mieheen, joka ohikulkiessani kehaisi ponnekkaalla volyymilla lätsävalintaani. Kiitin kohteliaisuudesta peukkua näyttämällä ja jatkoin matkaani. Mainiota sakkia nämä paikalliset! Ja selvästikin ymmärtävät tyylikkään pukeutumisen päälle... Olin hakenut kostyymikseni asun, jota en noin arkioloissa oman persoonani verhona juuri kuluta, mutta joka kuitenkin henkkohtaisesta garderoobista sattui löytymään.

Jostain syystä – ehkä teatteritaustastani johtuen – lankesi viideon päählön rooli allekirjoittaneelle, nimittäintsen. Jostain toisesta syystä oli Korson notkelmaan sitten tuoksi lauantaiaamuksi polliisi keksinyt organisoida puhallusratsian, jonka kaikkien rokkarisääntöjen vastaisesti läpäisin puhtaalla lukemalla.

Ja vaikka videon illemmalla Turussa otetuista kohtauksista voisi joku muuta kuvitella, olisin niidenkin ottamisen aikaan läpäissyt kyseisen exhalaatiotestin yhtä lailla notkeasti. Oletettavasti on hieman dekadentimman laidan struktuurimontaasia odotettavissa, jahka matskut yhteen juotetaan (pun!).

Pitkän päivän jälkeen oli rokkilegendaa sikäli tarjolla, että kotiin ajellessani oli melkoinen taistelu pysytellä hereillä. Puolitoista tuntia yöunta kokopäiväisen duunijakson alle ei ole erityisen suositeltavaa, mutta tässä on se hyvä puoli, että vuorokausirytmini näyttäisi oienneen ainakin joksikin aikaa melko kivasti.

Noista sinkkuvideoista mainittakoon vielä sen verran, että dogmaksi on ainakin alustavasti asetettu ei-hinkkaaminen – tarkoitus on siis kukin visuaalipläjäys purkittaa vuorokaudessa (mitä nyt ihan ehdottomasti vaadittavia ymppäyksiä voi sitten tehdä jälkikäteen)... Vaan sehän luontuu kun alan kouluttautuneita professionaaleja löytyy riveistä neljä. Heleppo homma!

Sekin on aika kätsyä, että kotistuudio alkaa olla siinä kuosissa, ettei omien osuuksien purkittamiseksi ainakaan vielä tarvinnut käydä studiostudiossa muuta kuin hengaamassa. Taustalaulut ja kiipparikuviot on hoituneet juurikin näiltä sijoilta jossa paraikaa istun – olen nimennyt paikan Hemby Noise Seduction Synstemiksi. Kyllä tekniikka on hianoa! Ei ennevvanhaan ollut näin hienoa se.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Lauteille

Ikinä ei ole tekniikka-ajo jänskättänyt yhtä paljon kuin eilen. Kävin paikkaamassa yhden esityksen, johon varsinaisista ajajista ei kumpikaan päässyt paikalle. Ilman ainuttakaan läpimenoa, varustettuna hatarilla muistikuvilla esityksen kulusta, tekstiä otsa kurtussa tavaten.

Odotettavissa oli lievästi onnahteleva suoritus, josta kuivin jaloin selviäisi vain prosessoriaivoinen zenmunkki – vaan onneksi en friikannut kesken kaiken, vaikka sellainenkin olisi helposti päässyt tapahtumaan ilman teräxistä hermojenhallintaa (jollaisesta olen kuullut yleviä tarinoita, ja jollaisen psyykkasin muka omaavani). Selvittiin – ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Elämässä on hyvä olla haasteita (väittävät).

Sitten suuntasin studioon, jossa Multsarit – jonka kiipparisti-taustalaulajaksi allekirjoittanut jostain kumman syystä on vastikään kutsuttu* – aloittelee urakkaansa: joka kuukausi sinkku pihalle (alkaen lokakuun lopulta), ryyditettynä oheen pykätyllä videolla.

En vielä päässyt tositoimiin, kunhan imin rokenrollin esanssia taas kehooni: tsekataan niitä tasoja, mikitellään, kerrotaan tasokkaita kaskuja. Tiivistetään olevaisuudesta olennainen narulle. Odotettavissa loistavia biisejä.

Ja äimistyttäviä keikkoja. Reenikämpillä on rimpuiltu settiä kuosiinsa, allekirjoittanutkin päässyt taas jyvälle musisoinnin flowsta. Päheetä!

Ynnä teatterin puolelle on videoinserttejä tekeillä. Hiukan taas ohjaamisen makuun siis päässyt on tää, ja kuvaamisen/editoinnin – green screen uutena kokemuksena tuomassa suunnitteluun oman mausteensa. Musiikitkin pitäisi duunata tuohon pläjäykseen.

Vielä kun saisi (taas) tämän vuorokausirytmin kohdilleen. Vaikka päivän uuvuttamana painuinkin höyhensaarille jo iltayhdeksältä, veikkaan ettei taikaiskuinen oikeentuminen päässyt tapahtumaan, koskapa heräsin jo puoli kolmelta yöllä.

Kompastelevaa unirytmiä syytän siitäkin, että jälleen ratkesin röökaamaan kesän lopulla. Vai pitäisikö tuosta syyttää itseä? Subliimia itsetuhoviettiä? Hinkua vaaralliseen elämään? Laskut on todella jo menneet sekaisin, joten en osaa enää sanoa monettako kertaa lopetan, jahka niin teen. En ihan vielä, mutta.
---
*Edellisellä levyllähän kävin jo vierailemassa, sjungailemassa taustoja pariin tsibaleeseen, ja tuohon Houtskäriin – joka yläoikealle ilmestyneestä soittimesta löytyy raidalta neljä – jollottelin myöskin liidit. Hiano piisi, tuokin.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Uusintaensi-ilta: "On elämä lainaa vainen"

Nyt kun YouTubeen saa vihdoin peräti vartin pätkiä, uppasin tämän kirjastotrillerin uudestaan. On elämä lainaa vainen:

torstai 29. heinäkuuta 2010

Alituinen kotiinpaluu, ja listaatiota

Voisi ruveta pitämään tilastoa siitä, kuinka pitkälle kotiovesta kunakin päivänä kerkiää, ennen kuin muistaa jotakin unohtamaansa. Ehkä siinä selviäisi myöskin tsygologiset syyt sille, miksi joka kerta jotain pitää palata hakemaan.

Onneksi kyse ei ole tarkistusneuroosista, eikä useinkaan tarvitse autoa kääntää puolessa matkassa takaisin, mutta siltikin: miksi on ihmisellä olevinaan niin kiire, ettei ehdi eteisessä funtsia vielä hetken?

Vai auttaisiko sekään? Ehkä henkkohtaiset muistiavaimet sijaitsevat juurikin ratin takana, tai keskellä pihaa? Missä mitäkin mieleen juolahtaa, ja miksi?

Jokatap, olen vaihteeksi vähän koittanut totuttaa itseäni GTD*:hen, elikäs siihen, että kirjoitan heti päähän pälkähtäessä alas kaikki tekemistä vaativat hommelit. Voin sitten tarkistella listalta mitä milloinkin olisi paikallaan muistaa. Väittävät, että kuormittaa aivoja vähemmän tämmöinen, kun ei jatkuvasti ole naputtava tunne takaraivossa.

Vaan vielä pitäisi tuohonkin jaksaa vähän organiseeratummin paneutua, listoitamiseen. Ehkä se auttaisi tähänkin kotiinpaluuonkelmaan?
---
* getting things done, jos etTe vielä tuota tiennyt/-neet... Kaikkeenhan on nykyään olemassa metodi, eikä tämä ole ollenkaan uusimmasta päästä.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Voi kun ne on niin zödei

Meillä ihmisillä on tapana inhimillistää kaikki mahdollinen. Niinpä esmes tämän Asimo-robotin esittelyssä ei näemmä keskitytä ollenkaan siihen, mitä hyötyä laitteesta olisi, vaan stailataan tuosta epäilyttävästä hiipparista symppistä velmuilijaa – "hihhih, sehän jopa tanssii, voe mahoton".

Joten rinnalle sopii äskettäin (Asimosta mitään vielä tietämättä) tekemäni pätkä, jossa zoologi Latvaroso pelastaa roomban naakelista ja esittelee touhukkaan robomopin...