tiistai 22. joulukuuta 2009

Blown away

Tulin juuri katsoneeksi Antonionin Blow-upin – joka klassikkojenkiertotaipumusteni takia on näihin asti ollut pimennossa. Toki olin nähnyt kyseisestä pätkästä inspiroituneen De Palman Blow Outin – jolla ei lopultakaan ollut erityisen paljon yhteistä tämän kanssa.

Jos olisin ryhtynyt Blow-uppia katsomaan jossain toisessa mielentilassa, tai ehkä koska tahansa aikaisemmin elämässäni, olisin todennäköisesti lopettanut kesken – mutta nyt näin hitaan ja hortoilevankin kehittelyn jotenkin hienona. Että maltettiin olla alleviivaamatta... oikeastaan mitään.

Juoni kehkeytyi siinä sivussa, kun seurattiin ylimielisen valokuvaajan arkea ja kuuskeetlukuista hengailua. Ja sitten kun tilanne alkoi kehiytyä, huomasi kerronnassa tiputellun vihjeitä salakähmäisesti pitkin matkaa. Ihan hollywoodilaiseen kaikkien ympyröiden sulkemiseen ei menty – mitä ei eurooppalaiselta ohjaajalta, varsinkaan tuohon aikaan, voi odottaakaan – ja loppu meni hyvinkin pitkälle hortoilun suolle, mutta tämän koin pikemminkin plussana kuin miinuksena.

Kuten sanottua, jossain toisessa mielentilassa olisi katsominen jäänyt kesken, mutta yön valvoneena, aamun vähitellen valjetessa... diggasin siitä, miten vähillä keinoilla, ja tavallaan sivurönsyissä rimpuillessa, homma pysyi kuitenkin kasassa. Lakonisuus, se on hieno ominaisuus tänä täsmätykittämisen aikana.
---
Ja tuossa katsoessa vasta tajusin, että olin jossain välissä kehittelemässä itse hyvinkin samansuuntaista tarina-aihiota – ilman murhamotiiveja, mutta kuitenkin... Jättänenkö toteuttamatta, kun joku CSIkin on aiheesta jo repinyt suunnilleen joka jaksossa jotain. "Hei, Horatio. Tarkensin valvontakameran kuvaan, ja huomasin että peilistä heijastuvien kasvojen silmän verkkokalvolta pystyin suurentamaan vielä selvän kuvan siitä, mitä nurkan takana tapahtui... ja sitten tietokonemallinnuksella selvitin mitä korttelin päässä tapahtui viisi minuuttia aikaisemmin."

2 kommenttia:

Rita kirjoitti...

"Kuuskeetluvulla" - :D Hah hah, mainiota!

Taisin nähdä Antonionin Blow-upin lukioaikana. Se teki vaikutuksen! Muistan ikuisesti kohtauksen jossa lehdet kahisivat hiljaisen puiston kaameudessa ja jännitys oli niin tiivistä että sitä olisi voinut leikata veitsellä.

kasbach kirjoitti...

Tässä pätkässä oli tosiaan venytetty aikaa tehokkaasti. Sekin kohta jossa päähenkilö paparazzinomaisesti seurasi kuhertelevaa paria juurikin siellä puistossa... siinä oli jotain nyrjähtänyttä, muutakin kuin päählön voyerismi, jotain niukin naukin tietoiselle tasolle nousevaa outoutta. Myöhemmin vasta selvisi miksi tilanne oli niin subliminaalisesti viritetty kenolleen. Juuri noista nyansseista tykkäsin.