torstai 24. joulukuuta 2009

kasbach–ensi-ilta: On elämä lainaa vainen

Tämä pätkä oli vuosi sitten kuvaussuunnitelman tasolla – kuvauspäivät oli juuri muistaakseni saatu sovittua, ja odottelin malttamattomana tositoimiin pääsemistä. Nyt sain vihdoin lykättyä sen YouTubeen, missä se piti 13 minuutin pituuden takia pätkäistä kahteen osaan. Tässä playlistinä:

Löytyy täältä...

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Kunnon ihmisenä

Jopas jopas. Vuorokausirytmi kellahti kohdilleen oltuaan aivan heitteillä vielä eilen. Vuorokauden valvomisen jälkeen painuin kymmeneltä [illalla, toisin kuin edellisenä iltana, jolloin juurikin heräilin noihin aikoihin] nukkumaan ja heräsin kuudelta [aamulla – kohh! sanoo kansa].

Juurikin tästä kunnon ihmisten rytmistä voisi pitää kiinni – jos siis pystyy. Jännittävää. En malta odottaa iltaa, jotta näen olenko väsynyt vai virkku. Tästä voisi lyödä vetoja vaikka; sitä en vielä tiedä kumpi nettoaisi pidemmällä aikavälillä, optimisti vai pessi-.

Hyvä että olen jo reilun viikon merkinnyt muistiin milloin on tullut oltua alfataajuuksilla ja milloin taas ei. Kun olen kymmenen vuotta tiiviisti seurannut tilannetta, pääsen varmaan jo vähän kärryille säännönmukaisuuksista. Voin hienosta taulukosta osoittaa, miten selkeästi auringonpilkut ovat sotkeneet...

paitsi että kun ne menevät periaatteessa 11 vuoden sykleissä ja sitten on erikseen maksimit ja minimit.... vaaditaan pidempi tarkasteluväli!

No, onhan tässä loppuelämä aikaa. Kuun vaiheista ja vaikutuksista saa ainakin vähän tolkkua. Ja vuodenajan. Ja muun aktiivisuuden sykleistä. Ja siitä että onko henkkohtainen vuorokausi tilastojen valossa todella pidempi kuin 24 tuntia. Erinomaisen mielenkiintoista [aaltoja tekee kansa]!

...Jokohan tässä saisi taas kuntotreenailutkin käyntiin? Ei tuossa tahdittomuuden maelströmissä oikein ollut potkua moiseen....

tiistai 22. joulukuuta 2009

Blown away

Tulin juuri katsoneeksi Antonionin Blow-upin – joka klassikkojenkiertotaipumusteni takia on näihin asti ollut pimennossa. Toki olin nähnyt kyseisestä pätkästä inspiroituneen De Palman Blow Outin – jolla ei lopultakaan ollut erityisen paljon yhteistä tämän kanssa.

Jos olisin ryhtynyt Blow-uppia katsomaan jossain toisessa mielentilassa, tai ehkä koska tahansa aikaisemmin elämässäni, olisin todennäköisesti lopettanut kesken – mutta nyt näin hitaan ja hortoilevankin kehittelyn jotenkin hienona. Että maltettiin olla alleviivaamatta... oikeastaan mitään.

Juoni kehkeytyi siinä sivussa, kun seurattiin ylimielisen valokuvaajan arkea ja kuuskeetlukuista hengailua. Ja sitten kun tilanne alkoi kehiytyä, huomasi kerronnassa tiputellun vihjeitä salakähmäisesti pitkin matkaa. Ihan hollywoodilaiseen kaikkien ympyröiden sulkemiseen ei menty – mitä ei eurooppalaiselta ohjaajalta, varsinkaan tuohon aikaan, voi odottaakaan – ja loppu meni hyvinkin pitkälle hortoilun suolle, mutta tämän koin pikemminkin plussana kuin miinuksena.

Kuten sanottua, jossain toisessa mielentilassa olisi katsominen jäänyt kesken, mutta yön valvoneena, aamun vähitellen valjetessa... diggasin siitä, miten vähillä keinoilla, ja tavallaan sivurönsyissä rimpuillessa, homma pysyi kuitenkin kasassa. Lakonisuus, se on hieno ominaisuus tänä täsmätykittämisen aikana.
---
Ja tuossa katsoessa vasta tajusin, että olin jossain välissä kehittelemässä itse hyvinkin samansuuntaista tarina-aihiota – ilman murhamotiiveja, mutta kuitenkin... Jättänenkö toteuttamatta, kun joku CSIkin on aiheesta jo repinyt suunnilleen joka jaksossa jotain. "Hei, Horatio. Tarkensin valvontakameran kuvaan, ja huomasin että peilistä heijastuvien kasvojen silmän verkkokalvolta pystyin suurentamaan vielä selvän kuvan siitä, mitä nurkan takana tapahtui... ja sitten tietokonemallinnuksella selvitin mitä korttelin päässä tapahtui viisi minuuttia aikaisemmin."

Konerasismia

Olemattomalla saksankielentaidollani (jota olen alkanut kohentaa seuraamalla kyseiskielistä blogia) onnistuin törmäämään videoon, joka sentään on englanniksi, ja jossa kerrotaan, että HPn koneen kasvojentunnistus ei kykene seuraamaan afrikkalaisperäisempiä ihmisiä.

MediaSmart? Hmm. Hakematta tulee mieleen se avuton HPn printteri, joka ei kyennyt tulostamaan kahta peräkkäistä paperia sotkematta jälkeä vinoon molemmissa – ja jonka palautin kauppaan saman tien. Jos noin simppelin laitteen suunnittelu ei onnistu, ei voi luottaa siihen että monimutkaisemmatkaan vehkeet toimisivat kunnolla...

maanantai 21. joulukuuta 2009

Pirullinen salaliitto?

Kävin Areenalla (en nyt jaksa kaivella linkkiä) katsomassa tuon Enbusken pläjäyksen salaliittoteorioista.
Siinä mm. sivuttiin Kekkosen vaihtoa klooniinsa vuonna -69 – aihe josta olen jossain välissä jotain muistaakseni tullut riipustaneeksi (en tuotakaan linkkiä jaksa jahdata – järkytys on vienyt voimat ehken, eikä minun siitä pitänyt puhua, vaan paljon akuutimmasta juonesta...).
Katsokaa allaolevan kuvakaappauksen vasemmasta alalaidasta montako kertaa pätkä oli katsottu tuossa vaiheessa. Hui. Mitä se merkitsee? Täytyyhän sen jotain merkitä? Kyllä nyt ihan selvästi joku vehkeilee jotain saatanallista juonittelua.

---
Kovasti teki mieleni ympätä otsikkoon kiekaisu: "Katso kuva!" kun olisi saanut tosi sensaatiomaisen otsikon lööppiaikamme keskimääräisellä substanssimäärällä, mutta en hennonut – moista saastetta on liikkeellä aivan liikaa muutenkin...

Aurinko manalassa

Tänään olisi järkevää viettää uuttavuotta, mutta valitettavasti kalenterintekijät eivät ole kysyneet minulta. Näemmä uusivuosi on ajoitettu tolkuttomaan kohtaansa erään nk. Jeesuksen ympärileikkaamisen kunniaksi. Parempaa syytä juhlimiselle olisikin vaikea keksiä.

Tänään joka tapauksessa Orionin vyö (joka tunnetaan myös nimellä Kolme kuningasta) on aamunkajeessa osoittanut kohdan, josta aurinko nousee vuoden alimmalle kohdalle. Toisenkin päivän kyseinen mollukka pysyttelee alamaissa, mutta nousee kolmantena päivänä kuolleista – minkä kunniaksi vietämme pääsiäistä kolme kuukautta myöhemmin.

Roomalaiset viettivät Sol Invictuksen päivää näihin aikoihin, ja Mithrallakin (ynnä ties kuinka monella muulla jumalolennolla) oli synttärit päivänä, joka nyrjähti kalenterijärjestelmää vaihtaessa hiukan ohi talvipäivänseisauksen.

Siinä vaiheessa oli jo tämä Jeesus kyynärpäineen vallannut tukevasti seimelleen tilan kaikkien muiden juhlien kuokkavieraana, joka rähjäsi muut jumalikot pihalle – oli heillä sama synttäri eli ei. Reilua. Mutta mitä muuta voi odottaa tyypiltä, joka asusteli lapsuutensa kylässä, jota ei ollut olemassa?

Roomalaisilla ylipäätään oli tapana tuoda kaikki alusmaidensa jumalat kotikonnuille, mikä antoi erinomaiset mahdollisuudet impata lopulta kaikki mahdollinen tähän ristinkulttiin sekavaksi vyyhdeksi, josta viimeinenkin tolkku katosi vuonna 325.

Mutta päivät alkavat pidentyä. Kesä tulee!

Räyhähenkiä

Ihan alkuun Jack Bauerilla on asiaa joulupukille:

Tulin joku aika sitten katsoneeksi Kieferin tähdittämän leffan Mirrors (nimi on jälleen osoittautunut ylivoimaiseksi suomentaa). Tuotantoyhtiönä näyttää olevan Fox siinä kuin 24:ssäkin, ja kokemus oli samalla tavalla puuduttava – poliittinen salakähmäily oli vain vaihdettu räyhähenkiin.

Peileissä tuntui asustavan jotain hyvin väkivaltaista – mikä tehtiin selväksi heti ensimmäisillä minuuteilla jokseenkin verisellä kohtauksella*. Yllättäin kukaan ei ottanut päähenkilöä tosissaan, ja enin osa ajasta hassattiin jostain syystä tämän asian alleviivamiseen – mikä on typerintä mitä kauhuleffassa voi tehdä.

Jos minä vaikkapa sattuisin törmäämään kummitukseen, en hetkeäkään kuvittelisi että minua pidettäisiin täyspäisenä jos siitä kertoisin. Joten miksi niin monta sarjaa/leffaa rampautetaan itsestäänselvän asian tolkuttamiseen? Päähenkilö saadaan kivasti naakeliin, mutta kauanko tuollaista jankkaamista jaksaa katsoa?

Myöskin tunnereaktioita oli ihan turhaan paisuteltu – vähemmästäkin tajuaa että synkältä tuntuu kun maailma kaatuu.

Toisin oli toimittu iäisyys sitten Poltergeistin kohdalla. Satuin samalla alelaarireissulla koppaamaan tämänkin pätkän – jonka näihin asti olin onnistunut itseltäni pimittämään – mukaan.

En itse asiassa yhtään tiennyt mitä odottaa, kun huomasin Spielbergin lykänneen ohjaamisen Tobe Hooperille, joka tunnetaan paremmin Texasin moottorisahamurhaajasta – jota sitäkään en ole nähnyt (enkä tiedä haluankokaan). Mutta kun tarina oli Steveniä, niin isommilta yllätyksiltä säästyttiin – mikä kertonee siitä, että Hooper ei kovin vapaasti saanut huseerata.

Uudessa talossaan vainotuksi joutunut pariskunta kävi kertaalleen naapurilta tiedustelemassa, josko jotain outoa olisi siellä huomattu, mutta tuon vaivaantuneen tuokion jälkeen tajusivat heti ottaa yhteyttä ihmisiin jotka samantien tiesivät mistä oli kyse, ja päästiin etenemään juonessa pään seinäänlyömisen sijaan.

Ei noista pätkistä kumpikaan ihan kärkikastiin kyllä noussut. Peilit nappasivat loppuratkaisullaan pisteitä, ja vanhemmat räyhähenget taas lakonisemmalla otteella, ja sillä ettei aika kovin pahasti ollut lopulta yli kävellyt.

Tuotesijoittelu Poltergeistissa taisi olla ennennäkemättömän sumeilematonta kun lastenhuone jostain syystä pullisteli Tähtien sota -krääsää...
---
*En sitten tiedä kuinka paljon teatteriversiota on kaunisteltu, mutta reittaamaton pätkä ei juuri mielikuvitukselle jättänyt tilaa...

torstai 17. joulukuuta 2009

Non-24

Suomenkielisestä Wikipediasta ei löydy infoa tästä, mutta toisella kotimaisella (l. englanniksi) löytyy. Huomaan kuuluvani siihen kahteen promilleen kansasta, jonka vuorokausirytmi on pidempi kuin 24 tuntia.

Juuri elelen aikaa, jolloin nukun päivät ja herään illalla – ja tilanne kääntyy koko ajan tunti-pari per päivä myöhemmäksi. Paraikaa on tilanne siis se, etten näe päivänvaloa lainkaan.

Tilanne ei ole millään lailla uusi; muistan jo kouluaamujen olleen tolkuttoman unisia ja iltojen mahdottomat uinahtaa. Sopivin vuorokausirytmi tuntui olevan armeijassa, koskapa se heitteli yhtä holtittomasti kuin sisäinen kello.

Välillä olen kyllä ihan saanut pidettyä tämän jotenkin holtillaan, mutta en yhtään tiedä miten se on tapahtunut – eikä sitä yleensä kestä erityisen pitkään.

Ympätty melatoniini auttaisi, ja kirkasvalohoito. Yhtäältä taidan nyt antaa sisäkellon sanella rytmit ihan suosiolla – hyvällä tuurilla nukun läpi jouluhösselien, kivuttomasti ja kivasti sivuutan tuon kuolleen ajankohdan.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Lisää unihäiriöistä

Tuon unifaasitestin jälkeen, kun unirytmi on edelleen täysin päälaellaan, rassaa aivoja josko löytyisi joku kiva jippo jolla voisi oikaista tilanteen – ja pitää sen reilassa.

Muistelen lukeneeni, että jetlaagin saisi oikaistua sillä, että lakkaa syömästä puoli vuorokautta ennen toivottua heräämisajankohtaa. Kroppa-automatiikka hoitaisi homman tuolla tempulla – mutta kun sisäänrakennettuna on se, ettei malta nukahtaa (kun maailma on niin tenhoisa paikka, vissiin)... Mikä eteen?

Olen sen kyllä huomannut, että kroppa nukahtaa kun vain malttaa olla korjailematta asentoaan. Kun sinnikkäästi makaa liikkumatta, nukahtaa väkisin. Hyvässä lykyssä holahtaa valveuneen, jossa pysyy hereillä kun aivot syöttävät surrealismia – mutta tuohon mellevään tilaan olen onnistunut hankkiutumaan harvemmin. Ja jos ei millään malta, niin ei malta.

Univaje on sinällään – vapaaehtoisesti hankittuna – jännä tila. Jotenkin siinä on irrallaan todellisuudesta, ja tuo unifaasitestikin oli yksi osoitus ilmiöstä. Siinä pitäisi vain olla tosiaan noin viikko niin, ettei tarvitsisi hankkiutua... mihinkään. Olisi myös toivottavaa asua kaupungissa, jolloin ei olisi riippuvainen autosta vaan voisi horrostella julkisissa välineissä tai ihan vaan kävellä kauppaan.

Pidäkkeenä on toki sekikin, että – kuten eilisestä dokumentista ilmeni – verensokeri heittää kuperkeikkaa univajeessa, ja kun henkkohtaisessa genetiikassa muutenkin kurkkii labiili diabetes, voisi fiksumpi ihminen varmistella että se ei pääse akuutiksi.

Tässä kun taas maailman toiseksi turhin juhla (pääsiäinen on tietysti ykkönen) on tulollaan, ei olisi juuri pidäkkeitä kokeilla vielä jotakin kunhan vain jääkaapin hommaisi täyteen. Pitäisi ensin saada itsensä virka-aikaan valveille, jotta voisi käydä hommaamassa laajakaistan lisäksi mokkulan – täällä kun netti pätkii jatkuvasti, ja joulu ilman (ihan varmasti kosahtavaa) nettiä on eksponentiaalinen helvetti.

Ja univajekokeilu päättyy tähän...

Unideprivaatio on vänkä juttu. Sen ajamana voi tulla mieleen ruveta testaamaan unirytmiä, jossa tulee nukkuneeksi vielä vähemmän kuin sekavalla rytmillä. Toisin sanoen: ei tule ajateltua ihan selkeästi.

Tämä kokeilu (jonka aloitin siis tällä jutulla vajaa vuorokausi sitten) on kyllä mielenkiintoinen tajuntasukellus, ja uskoisin pystyväni pitämään kiinni tuosta rytmistä – mutta sattumoisin juuri ensimmäisen polyfaasivuorokauteni lopulla tuli töllöstä Prismadokumentti, joka oli ytimekkäästi nimetty: "Väsymys tappaa". Synkronisiteetti jyllää jälleen passelisti.

Onnistuin näkemään ohjelmasta vain lopun, joten kävin Areenalla katsomassa jutun kokonaan. Kahlaamani polyfaasisivut tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä, että kahdeksan tunnin unentarve on myytti, ja jotkut ovat jatkaneet puoli vuotta ja pitempään tuntien itsensä erinomaisen valppaiksi ja energisiksi alkuvaikeuksista selvittyään. Mutta ehkä se tunne on vain univajeen aiheuttamaa euforiaa?

En tiedä, enkä lähde kuitenkaan tämän pidemmälle kokeilemaan. Kuten sanottua, testaisin tämän kyllä mielelläni, mutta jos vaikkapa lähipäivinä tulee asiaa autonrattiin... ei hyvä. Siihen vielä lisäksi univajeen aiheuttama rääkki kropalle – metabolismi menee huiskin haiskin ilman konservatiisempia unimetodeja. Joten tämä päättyy tähän.

Nyt vain pitäisi jotenkin ratkaista millä tuon penteleen vuorokausirytmin saisi ruuvattua järjellisille radoille. Ei minua nytkään isommin nukuta vaikka takana on pari perin vähäunista vuorokautta.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Uberman-seurantaa (lienee syytä harventaa...)

Menee vähän tweettailun puolelle tämä, mutta kirjoitanpa ainakin itselleni muistiin miten Ubermaniointi sujuu. Ja mitäpä muutakaan voi tehdä kun vuorokaudessa on yhtäkkiä kuusi tuntia lisää. Harvennan toki tästä aiheesta blogaamista jatkossa (jos sellaista siunaantuu enkä uuvahda heti kärkeen) ja koitan kehittää muuta jutunjuurta...

Kolmas mikroyö oli – kuten arvata saattaa – sikeämpi kuin edelliset kaksi, ja tulevana torkkuhetkenä lienen umpiunessa heti alusta. Unia kerkisin katsella aikaisempaa pidempään, vaikka nukahtaminen ei heti potkaissutkaan sisään (ei siinä kyllä montaa minuuttia vierähtänyt). Herääminen sujui kellonsoitosta jalkeille pomppaamalla, kahdessakymmenessä minuutissa kun ei ehdi kovin syvälle huppeloitua.

Olen nyt juuri vähän vähemmän väsynyt kuin edellisen periodin aikana, joten suunta tuntuu oikealta... mutta mitäpä tässä alkuvaiheessa vielä mistään tietää. Täytyy lueskella muiden käyttäjäkokemuksia lisää...

Kolmas vuorokausi

Viikkoja unirytmin kanssa taisteltuani ja vaivaiset pari tuntia viime yönä nukuttuani päätin ruveta kokeilemaan Ubermaniksi nimettyä polyfaasista unirytmiä – joka siis sisältää parinkymmenen minuutin torkut neljän tunnin välein. Nyt on käynnissä kolmas mikrovuorokausi, joita oikeaan vuorokauteen mahtuu kuusi kappaletta.

Kieltämättä väsyttää – ensimmäiset päivät on tiettävästi hankalimmat. Edellisten torkkujen aikana kerkisin niukin naukin unia vilkaisemaan, kun kello jo soi – elimistö on siis jo tottumassa siihen, että rem-tilaan on syytä loikata mahdollisimman pian kun silmät saa kiinni, ei ole aikaa odotella puoltatoista tuntia.

Rapiat tunti seuraavaan rykäisyyn; täytyy tunnustaa, että odotan innolla mahdollisuutta päästä hetkeksi oikaisemaan. Onnistunko sitten kömpimään höyhensaarilta takaisin programmia jatkamaan – se jää nähtäväksi.

Unitesti

Muistin kuin muistinkin ihan oikein pari kirjoitusta (ja tuntia) taaksepäin: kyse on polyfaasisesta nukkumisesta, ja muistelemani versio nimeltään (kuinkas muutenkaan kuin) Uberman.

Tässä järjestelmässä siis nukutaan parikymmentä minuuttia joka neljäs tunti – ja olo noin viikon jälkeen selittää systeemin nimen. Tuossa ajassa kroppa on sopeutunut uuteen aikatauluun, ja REM-tilaan napsahtaa heti kun silmänsä sulkee. Hereilläoloajan (n. 22 tuntia / vuorokausi) on eksperimantti* myöskin erinomaisen energinen, väittävät.

Olen nyt yhden faasin kulkenut, ja neljä tuntia edellisen heräämisen jälkeen en saanut unta – mutta otin pötköttelyn meditoinnin kannalta. Katsotaan kuinka puoli yhdeltätoista käy – tai uuvahdanko jo ennen sitä.

Polyfaasisia systeemejä on tietysti useampiakin, mutta kokeilen nyt tätä – vaikka inertiani hakkaa sikäli vastaan, että muistelen tajunnan aaltoilevan puolentoista tunnin sykleissä – muutenkin kuin unessa – ja neljän tunnin sykli tuntuisi jotenkin kulmikkaalta tuohon sirkadiseen rytmiin.


Vaan jaksanko todella ruveta tähän testiin? Tiettävästi ensimmäiset päivät aiheuttavat rasittavaa univajetta, ja univajeessa ei tahdonvoima ole yleensä vahvimmillaan – ja tässä touhussa olennaista on pitää rytmistä kiinni. Ei ylipitkiä unia, eikä myöskään väliin jääneitä torkkuja. Miten tuollaisesta voi kukaan (varsinkaan tällainen huithapeli) pitää kiinni?
---
*Ettei ole olemassa tuollaista sanaa? Nyt on.
---
Diagnoosi itselle: sirkadinen unirytmihäiriö. Tämähän allekirjoittanutta on aina riivannut.

Kuutamolla


Tulin miettineeksi, miten kuun vaiheet mahtavat vaikuttaa kirjoittamiseeni. Viime päivinä en ole jaksanut blogailla lain, mutta nyt tuntuu tekstiä pukkaavan (ei ilmiö täällä ole vielä näkynyt, mutta tämä on jo toinen kirjoitus tänään – mikä on roimasti enemmän kuin männäpäivinä – eikä kunnon ihmisten päivä ole edes alkanut vielä).

Asiaa samotessani huomasin, että uusikuu on ihan kohta. Uusi- ja vastaavasti täysikuu pistävät itse kullakin nupin vähän ylikierroksille.
Nukkumiseen (ja -mattomuuteen) kuun vaiheet vaikuttavat myös – paitsi (epäilemättä silloin) jos asiaa kysytään perus-skeptikoilta, joiden mielestä höpö höpö. No, uudenvuoden aattona on taas täysi mollukka taivaalla, joten katsotaan sitten miten kynä sauhuaa.

Taas harmittaa, ettei tule pidettyä lukua näiden asioiden korrelaatioista. Aloittaisiko tänään? Eri luotettavaa tilastoa syntyy varmaan unideprivaation innoittamana...
---
Tuo yläkulman kuuanimaatio löytyi Wikipediasta...

Unta, ei unta

Tällä ehkä on jotain tekemistä vuodenajan kanssa. Harmi etten ole tilastoinut nukkuma-aikojani, mutta jos olisin, kävisi ehkä ilmi, että päivänseisaukset sotkevat vuorokausirytmiä enemmän kuin päiväntasaukset.

Kun aurinko käy vain kääntymässä taivahalla, tai vastaavasti jos pimeä ei malta laskea ikinä, sotkeentuu poloisen todellisuusturistin sisäinen kello pahasti.

Edellisenä aamuna menin seitsemältä nukkumaan – vain siksi että netti sattui kaatumaan. Heräsin iltapäivällä niin, että ehdin juuri avata verhot ennen auringonlaskua – joten hämmästykseni oli joltinen, kun huomasin urvahtavani jo puolilta öin. Päätin hyödyntää tämän, oletettavasti pakkasesta johtuvan sattumuksen.

Vaan sitten heräsin 2.33. Joten kun tähän asti vuorokausirytmin sekaantuminen kulki jotenkin loogisehkossa pitenevässä syklissä, tapahtui nyt omituinen nyrjähdys, jonka vaikutusta on hankala ennakoida.

Houkuttaisi ruveta testaamaan systeemiä, jossa muistaakseni ollaan nelisen tuntia hereillä, sitten napataan parinkymmenen minuutin torkut, sitten ollaan taas nelisen tuntia hereillä... Ihan yhtä tolkullinen systeemi kuin tämä [epä]luomusyklikin – jossa siis luontainen, sisäisen kellon sanelema 28 tunnin vuorokausirytmi koitetaan pusertaa 24 tuntiin...

perjantai 11. joulukuuta 2009

Musiikkia, pitkästä aikaa

Uutta musiikkia! Tai vanha biisihän tämä on – parikin kertaa aiemmin tehty, mutta sekös tahtia haittaisi. Aidat on teoksen nimi – säv. san. sov. soit. laul.: mä. Voimapoppia tai jottain sen suuntaista.
(haamu 100110): Nyttemmin paalupaikalla on Orjat, ja Aidat siinä kakkosena...
(haamu 130110): Ja sitten pääsin sen verran hyvään vauhtiin, että lykkäsin tuoreimmaksi Desperaation kukat – Aidat on siis kolmantena kuunteluvuorossa...

Ja tuon biisin perässä seuraa aiempia tuotoksia – soundit ja muutkin tuotannolliset aspektit heikkenevät drastisesti ajan neliöön, mitä vanhempaa kohti sukelletaan. Ei anneta sen häiritä vaan kuunnellaan ihan reippaasti, jookosta jep?

lauantai 5. joulukuuta 2009

Tuijotustesti (kenttätutkimusta)

Rupert Sheldrake tutkii mahdottoman mielenkiintoisia asioita. Olen paraikaa lukemassa kirjaansa "Miksi koirasi tietää milloin olet tulossa kotiin", joka syventää yhtä laitaa morfisten kenttien, eli morfogeneettisen resonanssin tutkimisessa.

Koirilla tuntuu olevan erityisen tarkka vainu sen suhteen, milloin omistaja päättää lähteä kotiin, ja reagoida siis tuohon aikomukseen, joka saattaa tapahtua kaukana aistien tavoittamattomissa – mutta kirjan mukaan Norjassa on ihan oma sanansa sille, että ihminen saa ennakkoaistinnan läheisensä saapumisesta: vardøger. Suomessa kai suurin piirtein samaa tarkoitetaan sanalla etiäinen.

En tiedä missä määrin Sheldraken tutkimuksiin suhtaudutaan vakavasti, ja missä määrin niitä leimakirveillään parapsykologiaksi. Sheldraken hypoteesit ovat siitä ongelmallisia, että vaikka tilastollisten tutkimusten mukaan morfisia kenttiä tuntuisi olevan, kukaan ei tiedä mitä ne ovat – ja kun ilmiötä ei voida mitata, se mielellään sivuutetaan.

Tässä pätkässä syvennytään (erinomaisen brittiläisesti) siihen, pystyykö ihminen aistimaan milloin häntä tuijotetaan:

Tätä teoriakenttää sivuaa myös Jungin tunnetuksi tekemä kollektiivinen alitajunta (ja synkronisiteetti toki myös) – jonka ansiosta vaikkapa puhelimen, elokuvan, levysoittimen ja sähkölampun "tosiasiallisen" keksijän manttelia hivutetaan milloin kellekin, koskapa ideat ovat samoihin aikoihin pulpahtaneet tietoisuuteen usealla suunnalla toisistaan riippumatta.

Järjettömän kiehtovaa, tämä kaikki. Taidan taas vaihteeksi huppeloitua tämän teeman aihelmiin ihan urakalla.

perjantai 4. joulukuuta 2009

12, rok

Ylläoleva strippi ilmaantui virtuaaliuniversumiimme juuri sopivasti. Olen nimittäin paraikaa lukemassa Ritchie Blackmoren elämäkertaa, ja tuossa opuksessa kerrotaan, miten kitarasankarimme aloittaessa uraansa, kitarakaapin nk. "kaakko" oli todella kahdessatoista. Sillä täytyy olla jotakin tekemistä brittien tolkuttoman mittajärjestelmän kanssa – ja perusta samassa babylonialaisessa sorminivelillälaskemisessa kuin kellotaulullamme. Saadappa jostain tuommoinen skobe – oispa vähän reteetä lähteä keikalle sen kanssa.

Mitäs Ritchie kirjan mukaan muuta? Onko semmoinen itsekeskeinen paskiainen hän kuin mitä maineensa ja nyreä olemuksensa väittävät? Siltä todella vaikuttaa – meissä musiikintekijöissä meitä egosentrikkoja riittää. Kun tunteita ilmaisee lähinnä vain musiikin kautta, ei empatia (tai sym-) juuri kulu käytössä.

Tyypissä kiteytyy myös pari heviin liitettävää stereotyyppiä: tolkuton volyymi ja hillittömän nopea soittaminen (varsinkin uransa alussa – mikä lienee kaikkien nuorten miesten sisäänrakennettu ominaisuus kylläkin... Joka tapauksessa kirjassa monen suulla taivastellaan kuinka tavattoman nopea Blackmore oli) – sekä okkultismi.

Erinäisiäkin henkimaailman yhteydenottoja on järjestetty milloin missäkin – Chopinin haamu ja Baal ovat ainakin saaneet parkkiintuneempiakin bändinjäseniä singahtamaan ulos spiritismi-istunnoista. Jos en väärin muista, niin vähintäänkin yksi kosketinsoittajista hurahti sittemmin perin kristityksi* – epäilemättä häneen suunnattujen kummitusjäynien suuresti kannustamana.
---
...Eipä kätevää: Spotifysta ei tietenkään löydy niitä marginaalisempia julkaisuja, niin kuin vaikka Joe Lynn Turnerin laulamaa Deep Purplea tai viimeistä "Rainbowta" (suluissa siksi että ainokaisen levynsä kokoonpano oli niukin naukin bändi). Jälkimmäinen minulla kyllä on jossain c-kasetilla, mutta Slaves and Masters puuttuu kokemusvarastosta täysin.
---
*Tämä tiedonrippunen ei kylläkään ole kirjasta, mutta minulla on ihan sellainen muistikuva, että Tony Carey ottaisi mielikuvituskaverit nykyään sen verran tosissaan että ristiin tulee turvanneeksi...

Lain kirjaimia

Tarttuikohan tajuntaani oikea tiedonmuru? Jostain ohivilahtavasta uutissyötteestä olin jokunen päivä sitten käsittävinäni, että Liedon pankkiryöstöstä epäiltyjä ei tuomittu, koska ryöstön suunnittelu ei ole laitonta. Mahtaako murhan suunnittelu olla? Ei niin että tuntisin vetoa moiseen, tulipahan vain mieleen.

Jos ottaisi projektiksi suunnitella ihan julkisesti jotain rikosta, mutta jättäisi krusiaaleimmat yksityiskohdat kertomatta, ja sitten onnistuneesti suorittaisi rikoksen... Tämä ei nyt ole sitten mikään vinkki julkisuutta haikaileville, mutta tähän aikaan yöstä, suden hetkellä, saattaa unideprivoitunut ihminen pallotella omituisia ja moraaliltaan häilyviä ajatuksia.

...niin sitten kun kaikki tietäisivät että tuohan sitä suunnitteli, voisi kokeilla että mitenkä pokka pitää: "Kyllähän minä tosiaan äänekkäästi suunnittelin juurikin tuota manööveriä, mutta eikös laissa sanota, että olen syytön kunnes toisin todistetaan? Eikö ole aivan yhtä mahdollista, että joku julkisuustempaustani – jota ihan vaan sormiharjoitelmana sommittelin – seurasi joku patologinen rikollinen, joka päätti tarttua toimeen?"

Tänä julkisuudenkipeänä aikana en kyllä ihmettelisi jos joku ottaisi tästä kirjoituksesta kimmokkeen – mutta onneksi näitä jorinoita ei lue kukaan (paitsi eettisesti valveutunut eliitti, joka ei konsaan sorru kataluuksiin).

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Pillerihumala

Tiedä sitten miten luotettavasta infosta on kyse (kun jäljet johtavat tämän ja tämän kautta hyvin lyhyeen juttuun tänne), mutta:
"Russian professor Evgeny Moskalev of Saint Petersburg Technological University has evolved a technique that allows turning alcohol into powder and packing it in pills."
Olisihan tuo kätevää heittää humalapilleri hetulaan, jos sattuu löytämään itsensä tilanteesta jota ei selvin päin kestä – näistähän meillä kaikilla on kokemusta liudalti.

Länsimaisesta lainsäädännöstä kyseinen innovaatio ei ihan heti taida läpi pyristellä,* mutta olisihan tuo kaiken kaikkiaan kätevä tapa saada nuppi sekaisin – ei taitaisi hengityskään kavaltaa... Kaappijuoppojen elämä helpottuisi huomattavasti!

Sikäli mikäli juttu ei ole ankka, lienee aika vaikea estää kehityksen pyörien jyräystä – ei taitaisi kieltolaki paljon hidastaa uuden villityksen leviämistä. Maailma muuttuu entistäkin sekavammaksi – mutta siihen löytyy apu käden käänteessä sitten...

Miksi minä en ole yllättynyt, että tämä keksintö on tehty venäjällä? Olenko rasisti**? Tai olenko sitä siksi, etten luota intialaiseen lehtijuttuun?
---
*Alkoholi pillerimuodossa varmaankin luokitellaan herkemmin huumausaineeksi kuin vanha kunnon viisasten juoma...
** ...Ja onko slaavilaisuus rotu?

tiistai 1. joulukuuta 2009

Kun Neuvostoliitto muutti länteen

Sen verran epätodelliselta vaikuttaa Ruotsin operoima tietosuojan romutus, etten huomannut huolestua asiasta ennen kuin nyt – kun kaikki Ruotsin kautta kulkeva tietoliikenne on ensimmäistä päivää FRA:lle vapaata riistaa.

Samaan aikaan kun Suomessa nujerrettiin lexnokiat, naapurin lintukodossa yksinkertaisesti lupia kysymättä päätettiin ruveta seuraamaan teletunnisteita, ja jos niissä sattuu jotain mielenkiintoista olemaan, voivat kuunnella puhelut, avata sähköpostit ja tekstiviestit – tuosta vain.

Ei niin että omassa viestinnässä mitään kovin kiinnostavaa olisi, mutta yleistä paranoiaa varmastikin lisää kummasti tieto siitä, että kaikki viestintä on periaatteessa puolijulkista. Harvempi meistä jaksaa ruveta salausavaimilla pelaamaan – ja nehän auttavat vain sähköpostien suojaamisessa.

Omituisen deedeeärräläistä toimintaa. Tai pohjoiskorealaista. Varmaan kirjepostikin tulee kohta perille avattuna. Puheluiden aikana kuullaan linjoilla ruotsinkielistä jutustelua: "Vad sa han? Du, finnjävel, kan du tala lite högre..."