lauantaina, marraskuuta 28, 2009

Eikäku, taas

Äh. Obaman piti toissapäivänä (epäilemättä luotettavien lähteiden povaamana) kertoa koko maailmalle, että ulkoavaruuden olentoja todella on olemassa – mutta ilmeisesti hän unohti. Oli niin paljon kaikenlaista, kuokkavieraita ja whatnot.

Tai ehkä hän ei saanut kalenterimerkinnöistään selvää? Katsoi allakassa olevia harakanvarpaita ja mietti kuumeisesti, miksi merkintä oli alleviivattu ja ympyröity – huutomerkkejäkin marginaalissa.

Vai olisiko käynyt niin, että kyseinen julistus tuli vain jääneeksi tärkeämpien uutisten varjoon? Tositeeveessä eletään kuitenkin ratkaisujen aikaa – sikäli kuin olen lööppien hölinästä tulkinnut (vaikka olenkin kovasti yrittänyt olla niitä näkemättä).

No, joku toinen kerta sitten. Varmaan joku päivämäärä taas jossain pulpahtaa pintaan nostattamaan odotuksia: "Kyllä sen nyt jo täytyy pitää paikkansa"...

perjantaina, marraskuuta 27, 2009

TomTom-limbo

Tässä vaiheessa vuotta eittämättä jokaista kaihertaa sama kysymys: mitä hankkia arkkiviholliselleen joululahjaksi. Jotain sellaista, joka alkuun vaikuttaa hyödylliseltä, mutta vähä vähältä kääntää itsestään esiin puolen, joka on tarkoituksensa täydellinen vastakohta.

Renault Espace on tietysti lyömätön vaihtoehto – hajoaa ilman ennakkovaroitusta juuri silloin kun se on mahdollisimman hankalaa. Mutta ehkä hänellä on jo auto?

Kenties hänellä ei kuitenkaan ole navigaattoria? Siinä tapauksessa voin surutta suositella TomTomia! Tompan erikoisuuksiin kuuluu läpibuginen päivityskäyttöjärjestelmä, joka pienillä murheilla kiusattuaan lopulta saa aikaan sen, että koko vehkeestä ei ole mitään hyötyä.

Kuvittele arkkivihollisesi ilmettä, kun hän huomaa laitteen jumiutuneen näyttämään vuorotellen käyttöehtojen hyväksymissivua – jossa muun käsienpesun lisäksi on sellainenkin riemastuttava lause kuin: "Älä käytä laitetta ajaessasi" –, logoaan ja "päivitystä" kuvaavaa kaaviota.

Aijai. Kyllä siinä tyypin naama venähtää, ja taas olette vähän lähempänä lopullista välienselvittelyä. Niin, se lähentää teitä vääjäämättä!

Tänään on hyvä päivä shoppailla

– liikkeissä lienee tilaa himpun verran enemmän kuin normisti. Palvelu pelaa eikä tule hiki. Jonottaa ei tarvitse.

...Mitä? Kulutuksen vastainen päivä? Tällä halutaan siis kolkuttaa minun omatuntoani? Minun omatuntoni on minun!
Noh, jos ihan tarkkoja halutaan olla, omatunto on juurikin kaikki muut kuin minä – se naputtava ääni silloin kun tiedän tekeväni – tai aikovani tehdä – toisin kuin oletan ihmisten keskimäärin minun haluavan käyttäytyä.

Omatunto on salakähmäinen konspiraatio jota ympäröivät ihmiset jatkuvasti aivopesevät selkäytimeen. Henkinen korsetti.
Mutta pentele, juuri on saatu kauppojen aukioloajat vapautettua, ja sitten halutaan etten mene edes arkena ostoksille! Mitä minä sitten teen? Käkin kotona? Puntaroin... asioita? Harrastan kulttuuria?

Ameriikkalaiset kaupat juuri tänään tarjoavat kamaa siihen hintaan johon tinkimällä muutenkin saisit kulut laskettua! Juuri tänään! Ah, happi loppuu, pyörryttää. Joka vuosi nykyään sama juttu.

keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009

Arjen taikaa: pandorakompleksi

On kivaa määritellä omia (lukuisia) neurooseja; nimeäminen on hallintaa – ja hallinta (olen ymmärtänyt) voimauttavaa.

Tänään törmäsin (vaihteeksi autossa [vaihteeksi? miten niin vaihteeksi?]) pandorakompleksiin. Selvennettäköön konsepti alkuun: Pandoraahan minun ei tarvitse teille selittää, mutta... noh, yhtälö selvinnee tarinan edetessä.

Uudessa hienossa autossani on alusta lähtien ollut sellainen fiba, että takalasinpyyhkijä ei toimi. Edellisessäkin Volvossa oli ihan sama probleemi, jota ei koskaan tullut selvitettyä. Vaikuttaa vahvasti kohtalolta: karmani ei silene ennen kuin selvitän takalasinpyyhkijöiden mysteerin.

Tällaisen vian selvittämiseksi juolahtaa helposti mieleen tsekata sulakkeet. Tässä kiesissä vain sulakkeet on paremmin piilossa kuin edellisessä versiossa. Manuaalissakaan ei mitenkään viitata sijaintiin – ehkä ovat halunneet tehtaalla pedata jännää aarteenetsintää satunnaisille autoilijoille.

Netistä sain vähän samottuani selville, että sulakkeet on kätketty tuhkakupin taakse. Tämän tietooni saatua vilkaisin kyseiseen kohtaan autoa, ja huomasin että siinähän ihan selvästi lukee (joskin englanniksi) missä ne on. Ei erityisen isolla, mutta kuitenkin.

Mutta tässä kohtaa iski pandorakompleksi. Aivot lyöttäytyivät jälleen maagiselle vaihteelle, ja ennustivat, että jos irrotan tuhkakupin, todennäköisesti rikon koko sähköjärjestelmän enkä pääse enää liikkeelle.

Tässä on (taas) tietty logiikka. Minä olen todella rikkonut sähkölaitteita avaamalla niitä. Tai jos vähän tarkennetaan, olen purkanut niitä ja sillä tavoin telonut painamatta turhaan mieleen mitä olen irrotellut ja mistä.

Joka tapauksessa kyseinen kompleksi viivytti ratkaisun tekoa. Annoin päätöksen muhia alitajunnassa, keräsin rohkeutta. Lopulta kuitenkin Bilteman pihassa rohkaistuin tonkimaan.
Tässä kohtaa kompulsiivisena adlibbaajana täytyy nostaa esiin toinen neuroosinnimeämismahdollisuus, joka varmaan on kaikilla jo noussut mieleen: Schrödingerneuroosi.
Saatoin tietää, josko laitteisto hajoaisi avaamiseen, vain poistamalla töhkiksen, joten täysin irrelevantti adrenaalinipumppu käynnistyi saatuani itseni toimeen. Dum dum dum dum. Annos tajunnanvirtanarraatiota:
"Noin, nyt kansi on irti, joten auto joko liikkuu tästedes, tai sitten ei. Huok. Kappas, töhkiksen pohjassa vieläpä lukee mihin mikäkin sulake vaikuttaa! Kätevää.

Hmm, sama sulake vaikuttaa sekä takalasinpyyhkimiin että tupakansytyttimeen. Koskapa sytytin toimii, ongelma on jossain muualla kuin sulakkeessa."
Mutta kun nyt olin urotekoni uskaltautunut tekemään, ajattelin vilkaista sulaketta kuitenkin – järki kun on niin epäluotettava... kuin mitä se... on?

"Tjahas, tämäpä on yllättävän tiukassa – vaan irtosi! Hip..." En ehtinyt ajatella noin pitkälle ennen kuin sulake oli kirvonnut näpeistäni – ja kadonnut. Ptsingg! Jossain siellä uumenissa se nyt on – ei kovin monen sentin päässä toivottavasta sijainnistaan.

Ilmeisesti halusin jälleen täyttää oman profetiani – mutta epäonnistuin sikäli, että vieressä oli siis Biltema, josta hain uuden sulakkeen. Siellä jossain sulakerasian kieppeillä kojelaudan sisällä on ehkä taiottavissa esiin ehjä vastaava, jos joskus löytää itsensä keskellä ei mitään saamatta virtaa tupakansytyttimestä navigaattoriin.

Vaan auto siis edelleen liikkuu. Takalasinpyyhkijä ei, edelleenkään – joten karma sitten yhäti jumittaa, vai?

lauantaina, marraskuuta 21, 2009

Lätkämaila* hajalla

Kuinka sattuvaa: eilisen ilmastoskeptisen kirjoitukseni päälle lävähtää ilmoille hakkeroitu kirjeenvaihto, josta ilmenee kuinka ilmastotutkimustuloksia on järjestelmällisesti vääristelty paniikin lietsomiseksi.

Tuohon on kyllä vaikea mennä sanomaan mitään – sen verran uskomattomalta vehkeily tuntuu. Niin uskomattomalta, että ehkä se vielä onnistutaan selittämään pois? Vaikenemalla lakaisemaan maton alle kivasti?
Millaiseksi tulevaisuus ennustetaan tästedes?
Mutta ihan selvästi talvet on lämmenneet! Ennen oli hanget korkeat nietokset muuten paitsi juhannuksena, ja pakkasta 50 astetta.
---
*Äkillistä lämpiämistä illustroivan ilmastokäppyrän muoto on saanut tuon lempinimen, jos et ole sattunut noteeraamaan...

perjantaina, marraskuuta 20, 2009

Panta rhei* ...unohti ennustaja sanoa

Profeettoja riittää meidänkin aikanamme – enkä puhu nyt mielikuvituskavereista. Tulevaisuuden vallitsevaa olotilaa koitetaan ennustaa jatkuvasti niin pörssissä kuin eduskunnassakin – ja meidän tavallisten tallaajien toimintaa koitetaan kammeta vallitsevien ennusteiden paineistamaan suuntaan.

Meissä kaikissa on ennustajan vikaa – ja pitääkin olla, jotta voimme tehdä jonkinmoisia suunnitelmia. Klappia noiden suunnitelmien suhteen aiheuttaa se, että kuvittelemme tulevan samanlaiseksi kuin nykyhetki. "Tottahan voimme varastoida ydinjätettä tuhansiksi vuosiksi, koskapa kykenemme täyttämään kalenterin pitkälle ensi vuoteen..."

Maailmaa on hankala hahmottaa, koska pollaraasumme ei yksinkertaisesti pysty handlaamaan kaikkea informaatiota. Emme tiedä mihin tiedonsirpaleeseen voi luottaa ja mikä taas on misinformaatiota. Pörssikin toimii käytännössä kollektiivisen uskon varassa.
Validin matskun erottelua "helpottaa" se, että olemme laumasieluja: äänekkäin totuus tuntuu totuudellisimmalta – monesti vielä silloinkin kun kaikki evidenssi viittaa päinvastaiseen suuntaan. Tai silloin kun puhutaan sinnikkäästi asian vierestä.
Paraikaa katuparlamentti kiehuu aukioloaikojen katalysoimasta tuomiopäivästä. Eittämättä osa arvauksista osoittautuu oikeiksi, mutta suurin osa menee metsään. Kaikki pikkukaupat eivät oletettavasti kaadu – mutta osa sen tulee tekemään. Kauhua herättää lopultakin se, että asiat muuttuvat.

Kun päivät seuraavat toisiaan verrattain samanoloisina, jää helposti huomaamatta, että maailma muuttuu ihan jatkuvasti. Ne asiat, jotka olivat todellisuutta lapsuudessa, ovat kadonneet. Tilalle on tullut kaikenlaista josta ei osannut edes haaveilla. Maailmanloppu silti sitkeästi lykkää tuloaan.

Vaikka suurin osa ennusteista menee pieleen, niihin silti luotetaan, sitä härkäpäisemmin mitä enemmän meteliä pidetään. Pakko kai se on. Ei kestä pää jos kaikki pitää koko ajan kyseenalaistaa.
Vastikään MOTissa oli erinäisiä asiantuntijoita, jotka kertoivat ilmastonlämpiämispuheiden lepäävän hyvin suppean ja filtteröidyn tutkimusaineiston päällä – jota lisäksi pimitetään niin, että vertailevan tutkimuksen tekeminen on mahdollisimman hankalaa. Tuo ohjelma on vaiettu kuoliaaksi – koska "Totta kai ilmastonmuutos on tulossa!"
Ilmastonmuutoksesta on jauhettu päivittäin jo useamman vuoden ajan, joten sen täytyy olla tulossa. Kyseessä on kuitenkin profetia, jonka tosiasiapitoisuuden näkevät seuraavat sukupolvet. Ohjelmasta päätellen on olemassa lukuisiakin tutkimuksia, jotka kyseenalaistavat vallitsevan ennusteen – mutta eihän tässä enää jaksa kääntää takkiaan, kun vasta on tähän paradigmaan tottunut.

Hiilijalanjäljen pienentäminen on paikallaan ja erinomaisen kannatettavaa, en minä sitä. Ennuste ilmaston lämpiämisestä voi myös olla oikea – mikäpä asiantuntija minä olen. Kenties on jo myöhäistä tehdä mitään. Maailma joka tapauksessa muuttuu, halusimme me sitä tai emme.

Maapallo voi, sille tuulelle sattuessaan, päivässä kääntää vallitsevan ilmaston toisenlaiseksi. Ihminen kykenisi siihen täysimittaisella ydinsodalla. Omalla saastuttavalla tavallaan ihminen on vaikuttanut maapallon oloihin, mutta ei maapallo siitä välitä. Luonto ei välitä, vaikka miten traagisilta meistä näyttävät kuvat öljyssä rimpuilevista lokeista.
Maapallo ei ole antropomorfinen tunteva olio. Maapallo ei kärsi – se muuttuu fysiikan ja kemian lakien mukaan. Me taas olemme edelleenkin osa luontoa – emme jumalolentoja.
Jos ilmasto muuttuu (niin kuin se koko ajan tekee), ihminen eliölajina sopeutuu – prosessi johon varmasti liittyy henkkohtaisia tragedioita, kuten kaikkeen aina.

Jos ihminen ei sopeudu, se kuolee sukupuuttoon – eikä ole ihan ensimmäinen eliölaji jolle niin käy. Itse asiassa ihmiskunta väistämättä joskus kuolee sukupuuttoon. Maapallokin todella tuhoutuu joskus. Nämä apokalypsit eivät vain tapahdu huomenna, yhtäkkiä. Ehkä. Edes geenimanipuloinnilla.

Itse näen ilmastonlämpenemishysterian yhtenä omnipotenssiharhan ilmenemismuotona. Profetointihan futaa parhaiten, jos siihen liittyy visioita maailman loppumisesta [siis: maailman sellaisena kuin sen nyt koemme {ikään kuin kollektiivinen kokemuksemme olisi yhtään samanlainen kuin yksilön tykönään prosessoima}].
Mikä nyt kellekin maailmanloppu on. Jollekin se on sitä, että sähköt on poikki tunnin.
---
*Kaikki virtaa.

torstaina, marraskuuta 19, 2009

"Sen verran voisi ehkä olla rehellinen..."

sanoi Katainen, ja sali röhähti nauruun.

Tämä interaktiivinen hetki viime kyselytunnilta on kenties jäänyt päivää aiemman yhteiskunnan-puolesta-uhrautumis-lausunnon jyräämäksi – ja on nyt ehken epäreilusti kontekstistaan tähän irrotettu.

Pakko se kuitenkin oli pöydälle nostaa kun seuraava kyselytunti on (klo 16 livenä töllöstä) tulollaan: edellämainittu anekdootti oli tähän mennessä herkullisin hetki, jonka olen täysistuntoja seuratessani kokenut. Jotenkin kiteytyi – oletan että osa hörähdyksistä kaikui yleisölehtereiltä – rötösherra-stereotyyppinen ajattelu näppärästi tuossa spontaanissa tuokiossa.

Ehkä Katainen tarkoitti ihan muuta kuin miltä sattui kuulostamaan – eikä siis päästänyt suustaan freudilaista lipsahdusta lain. Todennäköisesti hän viittasi opposition lausuntoihin, jotka hänen näkökulmastaan olivat suorastaan valheellisia – tai jotka retoriikan nimissä saattoi sellaisiksi leimata.

Samaisella kyselytunnilla kovasti grillissä muhinut ministeri oli jo pariin otteeseen vastannut: "Mitään tuollaista en ole koskaan sanonut", joten ei ihme jos alkoi ajatus vähän karkailla. Kataisen harmina on se, että hän on valtiovarainministeri.

Valtiovarainministerin ongelma taas ylipäätään on se, että hänen täytyy jatkuvasti löytää uskottavia selityksiä sille, miksi kansan syvärien* kokema elintasokuilun leveneminen/syveneminen ei oikeasti ole totta**.

Valtiovarainministerin [kaksiteräinen?] motto on: "Mitään vaihtoehtoja ei ole. Hallitus on tehnyt kaikkensa ongelman poistamiseksi".

Varsinkin kokoomukselaiset valtiovarainministerit ovat jääneet – ei ehkä kovin yllättävästi – mieleen kansaa jakaneina piiskureina. Viinanenhan teki itsestään legendan neljässä vuodessa, ja Niinistö omalla tuurillaan itsestään Halosen jälkeisen presidentin***.

Katainen ei ole vielä virkakautensa aikana onnistunut karistamaan lievää selittelyn taustahälyä puheestaan, mutta ehkä kyynistyminen botoxoi ilmaisun loppukaudella?

Mutta tänään on uusi kyselytunti. Mars sammakkoja bongaamaan!
---
*Jep, yhdistin siinä kätevästi kaksi sanaa... resurssien tehostamiseksi?
** Aina löytyy vastakkainen tulkinta kun vain jaksaa näkökulmia väsymättömästi vaihtaa...
***Me slaavit tykkäämme siitä, että joku kurittaa...

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009

Avautumista

Enpä olisi uskonut, että tämä päivä joskus koittaa: ihmiset todella päästetään kaupoille silloin kun heillä sattuu siihen olemaan aikaa.

...No, melkein voidaan pitää miten vain auki liikkeitä, mutta jokunen reunaehto on edelleen onnistuttu jättämään selkeyden sotkemiseksi:
yli 400 neliötä käsittävät kauppakaupat (olkoon tuo sana nyt erotuksena kioski- ja huoltamokaupoista) eivät saa olla auki lauantaisin iltakuudesta, eivätkä sunnuntai-illan yhdeksästä seuraavan aamun seitsemään.

lepytysuhripyhäpäivien aattoina kauppakaupat pitää sulkea puolilta päivin, paitsi uudenvuoden- ja vapun aattoina iltakuudelta

ja jos sattuu olemaan tuplauhrauspyhäpäivä, voivat alle 400 neliön kauppakaupat olla neljä tuntia auki aamukahdeksan ja iltakuuden välissä jälkimmäisenä pönötyspäivänä

ja yli 400 neliön kauppakaupoilla on vielä semmoinen rajoite, että sunnuntaisin saavat olla auki vain puolesta päivästä iltakuuteen – paitsi isänpäivästä jouluaattoon iltayhdeksään saakka.
"Juhlapäivinä" pidetään yhä kiinni siitä, että kioskit ja huoltamot saavat yksinoikeudella palvella loputonta asiakastungosta. Kysymys kuuluu: miksi?

Henkkohtaista profesiaa

Taannoiset toilailut käyvät muuten hyvin esimerkiksi itseään toteuttavista ennusteista.

Kun edellinen auto oli hajoillut huikealla kerran-kuussa-keskiarvolla, oletin seuravaankin auton kosahtavan ihan koska tahansa. Alku olikin lähes maagista realismia, jos ilmaisu sallitaan.

Puoli kilometriä ajettuani sain matka-/nopeusmittarin hajalle yksinkertaisesti koskemalla trippimittarin nollaus-hanikkaan. Tosin tuossa kohtaa en voinut mennä vannomaan olinko nähnyt mittarin todella toimineen, edes koeajon aikana.

Totta kai se toimi? Onhan itsestään selvää, että mittaristo toimii, tai jos ei, sen kyllä huomaa? Liikkeessä kerrottiin, että "se aina joskus tekee tuota" ja perävalotakuu oli jo ehtinyt umpeutua, varsinkin kun olin käynyt jäähdyttelemässä itseäni kupposella kaffetta...

Alle viikon omistusaikajanalla tyhjeni rengas itsekseen. Ja sen jälkeen alkoikin (sub)aktiivinen sabotointi. Oletin jarrujen hajonneen, koska autoilla nyt vain on viimeiset pari vuotta ollut sinnikäs tapa mennä rikki jatkuvasti.

Tässä on melkein jotain maagista – tai olisi jos haluaisi niin uskoa.

Missä määrin olen omalla toiminnallani, lähes tulkoon – muttei ihan – tietoisesti, tullut varmistaneeksi, että autot todella hajoavat?

Meissä itse kussakin on taipumuksena haluta, että ennusteemme osuvat oikeaan
– vaikka kuinka kivuliaasti ja toistuvasti. Me luomme oman kohtalomme sillä, mitä itsestämme ja ympäristöstämme uskomme.

tiistaina, marraskuuta 17, 2009

Logiikka, tuo koskematon instrumentti

Allekirjoittaneellahan ei tunnetustikaan järki pakota päätä erityisen paljon. Kuten eilisestä hyvin muistatte, onnistuin jumittamaan autoni eturenkaat jollain maagisella tavalla.

Joku fiksumpi olisi tarkistanut asiat tolkullisessa järjestyksessä. Minä en.

Kuviohan solmiutui näin: menin sunnuntaina laittamaan autoa lämpiämään, kun panin (niukin naukin tietoisesti) merkille, että auto oli jotenkin kallistuneen oloinen (ei finanssipoliittisesti [harmi kyllä... ehkä sellaistakin joskus tapahtuu?], vaan horisontaalisesti).

En olisi tuolla varmaan vaivannut päätäni ennen kaupoille lähtemistä, mutta satuin kulkemaan eturenkaan ohi – ja siis vihdoin tajusin, että rengas oli tyhjä. Olinkin auton oston jälkeen vähän aprikoinut, josko ilmaa oli tarpeeksi kumeissa...

Rengasliikkeitähän ei tuohon aikaan sunnuntai-iltaa ollut auki, ja pirkale: olin vastikään edelliseen koslaan hommannut koko talvirengassetin, joten hinkua uuden satsin shoppailuun ei isommin ollut.

Rivakkana kaverina ruuvailin kesärenkaan tyhjentyneen tilalle, ja kävin noutamassa aiemmasta samanmerkkisestä jääneet talvirenkaat – vaikka totesinkin niiden olevan hiukan liian pienet tähän malliin.

Vaan kun edellisessä – vastikään lopullisesti lauenneessa – kärryssä oli edellisen talven yli ollut väärän kokoiset renkaat, ehkä uskaltautuisin kaupassa käymään noilla.

Vaihdoin eteen renkaat, ja hyppäsin biiliin. Brum brum, skriik. Jostain syystä eturenkaat eivät enää pyörineet. Ylinopea kvanttinyrjähtänyt johtopäätös: jarrut olivat yhtäkkiä jumahtaneet ilman mitään varoitusta!

Tässä kohtaa tolkullisempi ihminen olisi vetänyt oikeat johtopäätökset ja vaihtanut takaisin epäsuhtaisen kesä-/talvirengas-parin – ja myöntänyt että seuraavalle päivälle olisi syytä buukata poikkeaminen rengasliikkeessä. Vaan en minä.

Ylisumea logiikka hirtti päälle. Kuvittelin auton jollain maagisella tavalla jumittavan siksi, että edessä ja takana on erikokoiset renkaat. Joten vaihdoin takarenkaatkin. Tässä on tietty logiikka. On on.

Mutta yllättävää kyllä, auto ei edelleenkään liikkunut.

...Tämä tarina jatkuu vielä sinnikkäällä pään-seinään-lyönnillä ja yhä sumenevalla "logiikalla", mutta oikaistaan – ei kehtaa kaikella järkeilyn väistelyllä rasittaa vatsalihaksiaan kramppaavia lukijoita...

Hinautettuani auton korjaamolle ja referoituani juonen pääpiirteet, haalariveikkonen kumartui tsekkaamaan tilanteen: "Sulla on liian pienet vanteet. Eivät mahdu pyörimään."

En minä enää tässä iässä osaa hävetä järjenpuutettani – sitä paitsi takarenkaathan mahtuivat pyörimään koostaan huolimatta. Näillä aivoilla nyt vain ei syy-seuraus-suhteita voi aina hiffata.

Huok. Joten tuskin vastaavat tapaukset tähän tulevat loppumaan...

maanantaina, marraskuuta 16, 2009

No go

Eilisen kirjoituksen alaviitteessä pohjustin itseään toteuttavaa ennustetta näillä sanoilla: "Ostin juuri uuden auton – ikivanhan sellaisen. Se voi hajota koska tahansa täydellisesti..."

Kun sitten iltasella tallustelin talliin laittamaan autoa lämpiämään, huomasin että toinen eturengas oli tyhjentynyt. Tämä oli vasta alkusoittoa, mutta kuvittelin hoitavani homman ihan zen-pohjalta.

Vaihdoin kesärenkaan posahtaneen tilalle, ja köröttelin hakemaan edellisestä vastaavanmerkkisestä kiesistä jääneet talvirenkaat.

Vaihdoin vain eturenkaat alkajaisiksi. Ajattelin, että käyn kaupassa välillä ja vaihdan sitten loput jos välttämättömäksi katsoisin.

Vaan autopa ei enää lähtenyt liikkeelle. Etujarrut olivat jumahtaneet päälle – ei mitään käsitystä miksi; varttia aiemmin olivat toimineet ihan moitteettomasti. Renkaita irti, kumivasaraa – ei muutosta. Nyt minulla on tallissa kaksi autoa, jotka eivät liiku. Toisesta kytkin hajalla, toisessa jarrut.

Odottelen tässä juuri virka-aikaa, jotta voin ruveta soittelemaan sinne sun tänne. Jospa tämä tästä jollain maagisella jipolla lutviutuu. Illalla oli kyllä aika vahvasti sellainen fatalistinen olo, että meikäläisen kohtalo on ruveta jalkamieheksi: viikon sisään on hajonnut kaksi autoa ilman mitään ennakkovaroitusta.

sunnuntaina, marraskuuta 15, 2009

Ratio pois päältä

Kuvittelemme olevamme ylen rationaalisia olentoja. Silti tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että toimintamme on kaikkea muuta kuin järjellistä.
  • Syömme sitä enemmän, mitä enemmän värejä lautasellamme on. Värejä!
  • Mitä isompi lautanen, sen enemmän syömme.
Tai arjen toista laitaa: väitämme tekevämme ostoksemme järkiperustein. Emme tee.

Jos suoritatte "vertailukierrosta" löytääksenne (khihihi) parhaan hinta-laatusuhteen, palaatte lopulta ostoksille siihen ensimmäiseen visitoimaanne liikkeeseen*.

Jos myyjä toivottaa hyvää päivää tai muuten tervehtii, ostatte häneltä mieluummin kuin siltä tuppisuulta siellä jossain muualla. Ja jos myyjä tervehtiessään peräti koskettaa (kyllä! Suomessa tämä on toki melko uhkarohkeata...) nonchalantisti olkavarttanne, on kaupat käytännössä jo tehty.

Ja jos itse saatte kosketella ostosehdokasta, ostatte todennäköisemmin kuin vain katsoessanne.

Mitä pidempään myyntipuhe kestää, sen todennäköisempi on kauppaihan sama mitä tuubaa suusta tulvii. Paitsi tietysti jos asiakas kokee ettei saa suunvuoroa – mutta toisaalta useimmat meistä haluavat olla vietävissä.

Jos hyllyssä on valittavana kaksikymmentä tuotemerkkiä, siltä otetaan kyytiin vähemmän kamaa kuin viiden valikoimasta. Me muka haluamme enemmän vaihtoehtoja, mutta todellisuudessa haluamme suoriutua päivästämme niin, että emme joudu tekemään lainkaan valintoja.

Päätösten tekeminen on ehkä rasittavinta mitä voimme kuvitella, joten kaikki rationalisointimmekin perustuu oikeastaan... helppouden maksimointiin. Se, mikä tuntuu parhaalta, löytää tuekseen myös eniten "järkisyitä".
---
Ei, en minä ole yhtäkkiä ruvennut ajattelemaan itseäni monikossa kuin majesteetti. Koenpahan vain kuuluvani samaan tolvanoitten porukkaan kuin te muutkin (...Enhän minä kirjoittanut tuota alas?! Vedin juuri kävijäluvut viemäriin, vaikka loukkaukseni olikin [olevinaan {kääk! Enhän minä sentään tuota lisäystä kirjoittanut?!}] huumorisävytteinen...).

*Ostin juuri uuden auton – ikivanhan sellaisen. Se voi hajota koska tahansa täydellisesti, mutta ostin sen juurikin ensimmäisestä käymästäni liikkeestä. Kannattaa siis tarkkaan [khihihi] funtsia mihin liikkeeseen menee ensimmäiseksi.

lauantaina, marraskuuta 14, 2009

Kun ajatus karkaa

Tämä on varmasti Teille kaikille enemmän kuin tuttua: kaivelette jotain rojulaatikkoa ja löydätte sen sanelunauhurin, jonka ainoa hyötyfunktio ostamisen jälkeen on ollut sen yhden näytelmän propsina jossain vuosituhannen alkupuolella.

Ajattelette (taas), että
"hienoa, tämähän nopeuttaa lukemattomien älynväläysteni muistiin merkitsemistä huomattavasti. Näihin astihan olen joutunut hitaalla ja vaivalloisella kynämetodilla™ kaivertamaan ne lehtiöön – jos olen sattunut sijaitsemaan kyseisen lehtiön lähituntumassa.

Puhuminen on kirjoittamista huomattavasti nopeampi jutska, ja jos/kun haluan saattaa matskun kirjalliseen muotoon, voin toimia itseni sihteerikkönä. Ehkä kymmensormijärjestelmäni saa siinä samalla kivasti treeniä"
.

Ja otat sen sanelunauhurin mukaan kaikkialle. Pidät huolen, että paussi on päällä, jottei kone mene itsestään päälle. Tätä ennen olet harmiksesi huomannut, että juuri tässä nauhurissa ei ollutkaan sitä automaattipaussia, joka editoi pois ne hetket kun aivot lyövät tyhjää – mutta sellainenkin sinulla on kyllä ollut joskus (käytit sitä neliraituriaikaan mikrofonina, kuten hyvin muistat – etkä siis kertaakaan tarvinnut automaattipaussia).

Mutta jostain syystä kaikki älynväläykset ovat tyrehtyneet. Ei tule enää sellaisia aforisminomaisia tiiviydellään häikäiseviä (tiiviydellään... häikäiseviä? niin kuin... aurinko? ajatusten suunnattomasta painosta aiheutuvia ydinfissionomaisia välähdyksiä?) todellisuuden riisuvia töksäytyksiä. Vain hahmottomia, kaikkea verbaliikkaa väisteleviä visioita (jos niitäkään), joista ei saa mitään otetta. Eikä nauhuriin voi piirtääkään. Loppuiko ajatustoiminta kokonaan (– ja missä se aivojen undo oli)?

Joten nauhurikaan ei enää ole vieressä silloin kun sitä tarvitsisi vangitsemaan edes yhden kuningasidean. Sellainen hetki varmasti vielä tulee. Joskus.

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2009

Eiväthän ne edes istu siellä!

Epäilemättä moni Teistä on paljon paremmin asioista perillä, mutta jotenkin kuvittelen, että suuri enemmistö ei tiedä eduskuntatyöstä yhtikäs mitään – ja tuon otsikoksi sattuneen huudahduksen väitän totisesti, totisesti kuulleeni moneen otteeseen ihan reaalitodellisuudessa.

Minä en kansanedustajien duunista tiennyt hölkäsen pölähtämää, mutta nyt kun olen tuota parlamentakvaariota (= täysistuntojen livelähetykset) erinäisiä viikkoja seurannut, voin kertoa miksi otsikkomme huudahdus on ihan pielessä.
Sehän viittaa käsitykseen, jonka mukaan edustajat tulisivat aamulla pulpettiinsa ja poistuisivat iltapäivällä läksyjä tekemään. Vain liitutaulu puuttuu (mutta ehkä sellainen on joskus puhemiehen takana ollut... Sinne on ynnäilty viittaamalla annettuja ääniä jotka järjestäjiksi valitut ovat sitten välitunnilla käyneet pyyhkimässä pois...).
Ainakaan minulla ei ollut tajuntaa siitä, että täysistunnot järkätään ti & ke klo 14-, to klo 16- (jolloin ministereiltä voivat riviedustajat tivata sydämellään olevia huolia tunnin ajan) ja pe klo 13- eespäin – sinne ei siis tulla rähmät silmissä aamupuurolta notkumaan. Tämäkö ei kellekään Teistä ole millään tavalla uutta?

Näyttäisi aika monesti lipsuvan iltauutisten ohi tuo asioiden nuijiminen, paitsi perjantaina – jolloin hommat paketoidaan monesti vartissa. Ja maanantaisin ei istuskella salissa lain – mokomatkin lintsarit?

Joka tapauksessa pulinaa puolesta ja vastaan riittää monesti parista käsiteltävänä olevasta asiasta tunneiksi – ja loput, toisinaan kymmenet, kohdat nuijitaan sitten salamavauhdilla jatkokäsittelyihinsä.
Mutta edelleen tämä paikallaan istuminen: täysistunnoissa istuskelevat lähinnä ne, joilla ei satu mitään valiokuntaduunia olemaan. Näin ainakin oletan, vaikka olenkin vain observoimalla päästänyt itseni johtopäätöksiin.

Väki siis käy kääntymässä paikalla täysistunnon alkaessa, ja häipyvät sitten muualle hommiin jättäen paikalle kourallisen toimettomampia – ja niitä, joita liikuttavia aloitteita ollaan päiväjärjestyksen mukaan nuijimassa etunojaan. Ennen tuota iltapäiväistuntoa on moni raivannut paperiviidakkoa jo... niin, koulupäivän ajan.
Onkohan muuten joku tehnyt galluppia politiikan kiinnostavuudesta? Siitä, että onko asiat niin kuin kuvittelen: ketään ei yhtään kiinnosta eikä käytännöistä mitään tiedetä – vai päin vastoin niin, että kaikki tietävät varsin hyvin kaiken edustuksellisen demokratian proseduureista (sekä -molleista, ahhahaahaha!) ja tuhahtelevat tällekin kirjoitukselle tyrmistyneinä skribentin ignoranssista.

Ohoo, pikagoogeloinnilla löytyi sivusto, josta en ole koskaan kuullutkaan: kansanvalta.fi. Että on sivistyksessä ollut tuonkinmuotoinen aukko. Te muut käytte siellä tietysti päivittäin. "No, emme; me pidämme kansanvaltaa yllä, me kaikki muut... Kuka tämä moukka oikein on?"

maanantaina, marraskuuta 09, 2009

Nasenformer!

Tässäpä ostostelkkarille uusi lyömätön hittituote: nenämuotti! Sata vuotta sitten tuollaista on näemmä kaupiteltu Jugend-lehden sivuilla. Tottahan se on tuloksiakin tuottanut kun kerran lehdessä niin sanotaan?

Valitettavasti olematon saksankielentaitoni ei onnistu kaivamaan kaikkia nyansseja promotekstistä, mutta Te, arvon lukijat, olette varmaan fiksumpia ja kieritte jo lattialla naurusta sätkien. Tai sitten olette rynnänneet ullakolle tarkistamaan josko sieltä löytyisi tämä ultimaattinen luomuratkaisu pitkään kalvaneeseen ongelmaan.

"Onhan nenäni jo tänään uljaampi kuin eilen? Onhan, armaani? Onhan?"
"On on..."
"Ainakin se on kipeämpi kuin eilen..."
---
Haamu 111109: (Näemmä Jugendin sivut ovat tukossa [epäilemättä Kasbachista rynnänneen väkijoukon ansiosta] joten vaihdoin tuonne ylös toisen kuvan {täältä}).