lauantaina, syyskuuta 26, 2009

Sosiaalista meediointia

Facebook. Spotify. Jaa, kutsuttamanko jälkimmäistä sosiaaliseksi mediaksi? Mikäpä sitä ei tätä nykyä olisi? Tässä jokatap täten nyttenniin molemmat samaan juttuun naitettuna. Nimittäin:

Vasta nyttemmin olen ottanut molempia vähäisen eli pikkiriikkisen haltuuni. Naamakirjassahan pseudonyymini kökötti mykkänä vuoden tahi pari – en minä joutanut sinne päivittämään kun en tännekään ennättänyt. Vaan nyt kun olen kaskennut kalenteria ihan urakalla, olen siellä muutaman päivän majaillut, vähän pitänyt räppänää auki.

Kolme kaveriakin on ilmaantunut, oho. En ole kehdannut jahtailla tuttuja, klikkailla kaveroitumaan – varsinkin kun siis olen paikalla virtuaaliminässäni. Ihmettelisivät että kuka se tämä luulee olevansa; jotain tuttua tuossa naamassa on, mutta. Sitten tajuaisivat kenestä on kyse, ja lakkaisivat feisbukkaamasta, siirtyisivät mihinlie twitteriin että jos siellä saisi olla vähän aikaa ilman tuota tyyppiä.

...Vainoharhaista? Kuka sen sanoi? Ja kuka tallasi mun ämpärini päälle? Äiti tuu ikkuunaa-alle!

Khm. Jäinkö minä johonkin?

Kamalan lyhytpinnaista viestintää siellä, ei oikein eeppisiin proosamittoihin pääse ilmaisu. Vaikka täälläkin on kynä kyllä tylsynyt niin ettei yhtään pidemmällä ajatuksenjuoksulla saa kuin aivot solmuun. Mutta että tekstiviestimitassa kertoa elämästä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään. Pidemmillä sepustuksilla saa aikaan illuusion elämisestä. Vai?

Entäpä se kovasti kohkattu Spottari (öh?)? Koleemmat kaverithan ovat aikaa sitten saaneet kutsun kyseisen palvelun ilmaiskäyttäjiksi, mutta me erakot hoidamme homman rahalla. Voimme sitten naatiskella mainoksettomasta annista. Hah! Hajotkaa siihen, senkin sosiaaliset tyypit!

Khm. Jäinkö minä johonkin?

Sikäli olen huomannut, että kun Spottiksen (öh?) kuukausimaksun hinnalla saa ostettua iTunesista yhden levyn, niin loppupelissä S hakkaa iT:n. Kun eihän niitä ostettuja levyjä jaksa kuunnella paria kertaa useammin. Aina pitää löytää jotain uutta.

Alkuun S:n kanssa meinasikin tulla ähky, kun jahtasin kaiken mieleen tulevan matskun käsiini – ja jätin sitten kuuntelematta. En minä jouda musaa kuuntelemaan, paitsi aamun kuntotreenien aikana. Autossakin kerkiäisi, mutta sinne Spottinkia (öh?) ei saa mukaansa, enkä jaksa ruveta piratoimaankaan mitään. Että siellä ratin takana pitää sitten kuunnella niitä samoja vanhoja... tai olla hiljaisuuden keskellä – mikä aika useasti soundaa loppujen lopuksi paremmalta.

Noin esseeilmaisun puolesta pitäisi tähän loppuun nyt jotenkin saada molemmat käsitellyt meediat niputettua nätisti yhteen, ja vetää jonkinsortin johtopäätös. Khm. "Spotify on kuin Facebook, paitsi että ovat ihan erilaisia palveluita."

Ei tämä nyt oikein pelitä... "Elämä on kuin Spotify... tai Facebook. Toiset tykkää, toiset ei." Jep, siinäpä sopivan ympäripyöreä... Hei, ympätään tähän vielä vaalirahat! Khm.

"Hallituksen pitäisi erota, paitsi että samat tyypit sinne valikoituisi joka tapauksessa. Se on vähän niin kuin Spotifyn ehdotukset artisteista, jotka saattaisivat kiinnostaa minua (jonka mielestä hiphop aika niukin naukin on laskettavissa musiikiksi ja silti sitä tyrkytetään...). Mutta kellä kansanedustajalla on nasevimmat one-linerit? Kuka onnistuu kuulostamaan siltä kuin ei yrittäisikään olla sanomatta mitään konkreettista? (Ei niin että feisbukkaajat niin tekisivät, pentele kun tämä analogia kummasti tökkii...) Demokratiaan ehdottomasti pitäisi kuulua se, että kaikki kansanedustajien möläytykset voisi peukuttaa: tykkään/enpäs tykkääkään."

...Hektinen, eikös se joukkojen valta juuri noin ennen mennyt?

Ei kommentteja: