keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009

Keikalla Apollossa – Sean Lock

Jottei tämä nyt ihan silkaksi politiikaksi menisi, pannaan väliin pitkästä aikaa vähän ständuppia – kolmeen osaan pätkäistystä keikasta ensimmäinen viipale, s'il vous plaît. Sean Lock, jälleen uusi tuttavuus meikäläiselle tällä rintamalla, vaikka luulen kyllä nähneeni tyypin näyttelijänä siellä täällä – en vain nyt kuollaksenikaan muista missä. Olisko jotain komediaa ollut...

Apollossa olisi varmaan kiva käydä heittämässä keikka. 25 minuuttia juttelisi kaikenlaista – yleisöä on niin paljon että varmasti nauravat ihan vaan siksi että ovat sitä varten paikalle tulleet. Heleppo homma!

Viikon MacGuffin

Eilinen "Poliitikon huoneentaulu" ei muuten ollut suunnattu Vanhasen viimeisimpään kompastuskiveen, vaan ylipäätään poliittisen keskustelun luonteeseen. Sattuipahan vain samalle päivälle tämä MacGuffin.

Hitchcockhan määrittelee MacGuffinin tarinalliseksi elementiksi, joka aiheuttaa kertomuksen henkilöissä pakkomielteistä toimintaa juuri tuota elementtiä kohtaan [juu, käänsin juuri ihan oman tulkintani päälle – Hitch ei juuri noita sanoja käyttänyt]. Se voi olla aikapommi, viisastenkivi tai mikä tahansa objekti joka laukaisee toiminnan liikkeelle.

Vanhasen MacGuffin on nyt joku paperi, josta käy ilmi onko tyyppiä lahjottu vai ei. YLEn lähteellä sellainen ehkä on. Sellainen joko on olemassa, tai sitten ei ole – kuten MacGuffinin ambivalenttiin luonteeseen sopii.

Eilinen kirjoitukseni kuitenkin kirposi liikkeelle seuratessani tätä vaalirahajupinaa. Niin kauan kun saivarrellaan vaikkapa vaalitukien määrästä ja ilmoittamisrajoista, ei keskustella – ts. ei myönnetä että ongelmaa olisi olemassa, että liikeyritykset tuskin levittelevät rahojaan ilman konkreettisia tavoitteita. Ja niin kauan asialle ei tarvitse tehdä varsinaisesti mitään. Poliitikon erityiskykyihin kuuluu nimenomaan olla puhumatta käsillä olevasta aiheesta, mutta kuulostaa siltä kuin puhuisi.

Toinen liipasin oli viimeisin MOT-ohjelma, joka näin haja-asutusalueen asukkina koskee allekirjoittanutta. Meitä landepaukkuja painostetaan vaihtamaan likakaivoratkaisu vuoteen 14 mennessä uuteen. Ohjelmassa kuitenkin todettiin että nämä uudet systeemit lyhytnäköisyydessään eivät aja asiaansa – tuovatpahan vain kivasti kaivourakoitsijoille pätäkkää. Parhaaseen poliitikkotapaan Hannele Pokka kiisti kaikki ohjelmassa esitetyt faktat, ilmeenkään värähtämättä.

MOT on muuten siitä hyvä ohjelma, että jos haluaa opetella lukemaan ihmisistä, milloin nämä valehtelevat, juuri noista haastattelupätkistä löytyy hyvää matskua. ...Karaistuneista poliitikoista on tosin hyvin vaikea lukea noita merkkejä, he kun pitävät tapanaan puhua asian vierestä ts. "eivät valehtele".

tiistaina, syyskuuta 29, 2009

Poliitikon huoneentaulu

Älä myönnä mitään. Koskaan. Vaikka kuinka paljon lyötäisiin faktoja pöytään, ne eivät merkitse mitään jos härkäpäisesti kieltäydyt myöntämästä niitä. Ennemmin tai myöhemmin keskustelu laantuu, ja mitä pidempään maltat olla myöntämättä mitään, sitä varmemmin joku alkaa puolustaa sinua. Anna ajan kulua – se leipoo sinusta lopulta sankarin.

Vaihda puheenaihetta. Pidä puheesi yleisellä tasolla, jolloin tulkinnanvaraa on mahdollisimman paljon. Kohtele kaikkia tosiasioita "vain tulkintoina". Kaikki on suhteellista, ja totuus riippuu sen kertojasta. Muistuta tästä joka välissä.

Kerro mistä olisi olennaisempaa keskustella – aina on olemassa tähdellisempiä asioita. Peräänkuuluta "keskustelua". Älä puhu siitä mistä muut. Älä missään nimessä oikeasti keskustele.

Mainitse kiistämättöminä faktoina vain asioita, joita ei voida mitenkään todentaa saati mitata.
Jotkut onnettomat ovat joskus poikenneet tältä tieltä, mutta suurin osa muistaa kiitettävästi pitää kiinni tästä ohjenuorasta. Sillä pääsee pitkälle.

maanantaina, syyskuuta 28, 2009

Aitoa fuskua

Mielenkiinnolla rupesin seuraamaan Mentalisti-sarjaa, kun satun olemaan aihepiiristä harrastunut. Vaan eipä fiktiivinen mentalismi oikein jaksa viehättää, varsinkin kun sarjasta on tehty niin perin sisäsiisti. Henkinen ilmapiiri on jossain Monkin liepeillä: vaikka vastaan tulisi miten järkyttävä murha, tekijät keskittyvät muovaamaan päähenkilöstä veikeää äimisteltävää. "Ohhoh, onpas se kyllä aika veijari ja velikulta. Ja niin viisas!"

Samoin vertautuu Mentalisti äskettäin päättyneeseen Life-sarjaan, jossa päähenkilö oli myöskin jokseenkin eksentrinen tapaus – ja joka pysyi huomattavasti paremmin kasassa, vaikka jatkuva juoni liikkuikin (valitettavan yleisessä) piiri-pieni-pyörii -aihepiirissä, jossa loputtomiin ollaan kertomatta kenen isä/äiti vehkeilee ja mitä. Onneksi tuo sarja ryhdikkäästi päättyi eikä vanunut seuraavalle tuotantokaudelle...

Milloinkahan mahtaa Lie to me tulla meikäläisestä teeveestä? Saattaisi rökittää Tim Rothin päähenkilöimänä tämän pikkunäppärän mentalistikollegansa – vaikka toisaalta sarja on tehty yltiönationalistiselle Foxille, mikä ei erityisen hyvää lupaa...

Tässä kuitenkin vaihtoehdoksi vähän aidompaa mentalismia, se Derren Brownin ensimmäinen Events-jakso:

Kaksi seuraavaakin jaksoa on tuubista katsottavissa, mutta niitä ei valitettavasti saa upotettua...

sunnuntaina, syyskuuta 27, 2009

Testingtesting

Ei sinänsä ole hyvä idea lähteä baariin kun on juuri neljättä päivää polttamatta. Kyllähän siinä kivasti voi kilvoitella itsensä kanssa: alkuillan naatiskella siitä miten nupissa ei ole tungoksen tuntua – ja sitten paikkaa vaihtaessa väistämättä polttaa yhden, tai kaksi – ja huomata miten nopeasti se mukava nousuhumala vaihtuu laskumalliin jossa ei enää ajatus oikein mahdu liikkumaan...

Muistaapa taas seuraavalla kerralla olla kantamatta mukana niitä tupakoita jotka lopettaessa jäi jäljelle. En minä tänään enää ole polttanut, eikä noista muutamasta varsin kummoiset nikkikset napsahtaneet päälle, joten pienen syrjäpolun jälkeen jatkamme edelleen puhdistuvilla keuhkoilla...

Jeesmies

Katsoinpa tuon Carreyn leffan, jonka konsepti oli siis vielä simppelimpi kuin Laijörlaijörin. Miksi moisesta kirjoitan, eikös tuo nyt ole aivan siis heppoista viihdettä vailla minkään sortin substanssia? No, kyllä. Ja toisaalta.

Minulle ei oikeastaan koskaan käy niin, että leffaa katsoessani pyyhältäisi aivojeni autiuden läpi ajatus: "Tämä on ihan suoraan minun elämästäni", varsinkin kun kovasti koitan karttaa banaaleja ajatusmalleja. Varsinkaan biisinsanoituksista en koskaan ole sanonut noin – koska elämäni on aivan liian spesiaalia mahtuakseen muutamaan riviin? (Ei niin. *huok*).

Vaan siis Carreyn hahmo on leffan alussa tyyppi, joka sanoo aina kaikkeen "ei". Vaikka häntä kutsuttaisiin mihin, hän vain kököttää himassa ja katselee leffoja... Kun päählön elämän ankeus alkoi valjeta hälle, pelkään pahoin että tunsin deja-vun -omaisesti katsovani omaa elämääni.

Sitten päählö eräänlaisen herätyskokouksen jälkeen rupesi sanomaan kaikkeen "kyllä", ja edelleen kuvittelin katsovani omaa elämääni – vaikka vähän enemmän ääreen mentiin tuolla fiktion puolella... ja toisaalta ei.

Allekirjoittaneella on ollut jeesmies-hetkensä, ja ei-mies-hetket – enkä ole oikein koskaan löytänyt balanssia, kausiluontoisesti ollaan rimpuiltu laidoissa. Nyt juuri olen ei-mies -vaiheessa. Pitää saada aloite taas haltuun.

...Siinä vain on se ongelma, että lähtökohtaisesti olen täysin aloitekyvytön tyyppi. Sikäli on helpompi yksinkertaisesti hypätä muiden kelkkaan, mutta perinpohjaisena individualistina... ei kauan jaksa juosta muiden kehittämien herätteiden perässä. Duh.

Mietin siinä leffaa seuratessa, josko monikin olisi pätkän nähtyään ruvennut tarttumaan kaikkeen tarjottuun. En tiedä, mutta voisin kuvitella. Käsikirjoituksen on tehnyt joka tapauksessa tyyppi, joka nimenomaan toimi noin jonkin aikaa – kuinka paljon tuosta on filmille tarttunut, sitä en tiedä.

lauantaina, syyskuuta 26, 2009

Itella-vinkki

Kannattaa muuten. Siis jos on postittamassa työryhmän jäsenelle dvd:tä siitä leffasta jota on oltu tekemässä, ja menee postiin... niin ihan itseään virkistääkseen kannattaa pistää laukkuun neljä (4) sellaista koteloa, joissa on levy, ja yksi (1), jossa ei ole. Yhteensä viisi (5) koteloa kannattaa siis kantaa mukanaan kun on yhtä lähettämässä, vähintään.

Voi sitten postittamisen jälkeen hypätä autoon, huristella seuraavaan poikkeamispaikkaan ja ruveta siellä tarkistamaan jäljelle jääneet neljä (4) koteloa, minkä jälkeen saa vielä palata sinne postiin, että avattaisko kuitenkin kertaalleen se juuri lähettämäni kirje, kun onnistuin paketoimaan juurikin sen kotelon jossa ei levyä ole. Piristää varmasti postitoimihenkilönkin päivää ihan sutena.

Tietysti homma olisi sitä mielenkiintoisempi, mitä isomman toimialueen postiin tämän kikkailun suorittaisi. Täällä maalla kun ei tarvitse kovin montaa laaria käydä kaapimassa, vaikka ehtikin poistua ihan autolla poiessen ennen aivojen käynnistymistä. Eikä tarvitse jonotuslippuilla jonkun ihan eri yleisönpalvelijan pakeille, että tuo tyyppi näetkös tuolla otti vastaan semmoisen tiiätkö kirjeen.

Sosiaalista meediointia

Facebook. Spotify. Jaa, kutsuttamanko jälkimmäistä sosiaaliseksi mediaksi? Mikäpä sitä ei tätä nykyä olisi? Tässä jokatap täten nyttenniin molemmat samaan juttuun naitettuna. Nimittäin:

Vasta nyttemmin olen ottanut molempia vähäisen eli pikkiriikkisen haltuuni. Naamakirjassahan pseudonyymini kökötti mykkänä vuoden tahi pari – en minä joutanut sinne päivittämään kun en tännekään ennättänyt. Vaan nyt kun olen kaskennut kalenteria ihan urakalla, olen siellä muutaman päivän majaillut, vähän pitänyt räppänää auki.

Kolme kaveriakin on ilmaantunut, oho. En ole kehdannut jahtailla tuttuja, klikkailla kaveroitumaan – varsinkin kun siis olen paikalla virtuaaliminässäni. Ihmettelisivät että kuka se tämä luulee olevansa; jotain tuttua tuossa naamassa on, mutta. Sitten tajuaisivat kenestä on kyse, ja lakkaisivat feisbukkaamasta, siirtyisivät mihinlie twitteriin että jos siellä saisi olla vähän aikaa ilman tuota tyyppiä.

...Vainoharhaista? Kuka sen sanoi? Ja kuka tallasi mun ämpärini päälle? Äiti tuu ikkuunaa-alle!

Khm. Jäinkö minä johonkin?

Kamalan lyhytpinnaista viestintää siellä, ei oikein eeppisiin proosamittoihin pääse ilmaisu. Vaikka täälläkin on kynä kyllä tylsynyt niin ettei yhtään pidemmällä ajatuksenjuoksulla saa kuin aivot solmuun. Mutta että tekstiviestimitassa kertoa elämästä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään. Pidemmillä sepustuksilla saa aikaan illuusion elämisestä. Vai?

Entäpä se kovasti kohkattu Spottari (öh?)? Koleemmat kaverithan ovat aikaa sitten saaneet kutsun kyseisen palvelun ilmaiskäyttäjiksi, mutta me erakot hoidamme homman rahalla. Voimme sitten naatiskella mainoksettomasta annista. Hah! Hajotkaa siihen, senkin sosiaaliset tyypit!

Khm. Jäinkö minä johonkin?

Sikäli olen huomannut, että kun Spottiksen (öh?) kuukausimaksun hinnalla saa ostettua iTunesista yhden levyn, niin loppupelissä S hakkaa iT:n. Kun eihän niitä ostettuja levyjä jaksa kuunnella paria kertaa useammin. Aina pitää löytää jotain uutta.

Alkuun S:n kanssa meinasikin tulla ähky, kun jahtasin kaiken mieleen tulevan matskun käsiini – ja jätin sitten kuuntelematta. En minä jouda musaa kuuntelemaan, paitsi aamun kuntotreenien aikana. Autossakin kerkiäisi, mutta sinne Spottinkia (öh?) ei saa mukaansa, enkä jaksa ruveta piratoimaankaan mitään. Että siellä ratin takana pitää sitten kuunnella niitä samoja vanhoja... tai olla hiljaisuuden keskellä – mikä aika useasti soundaa loppujen lopuksi paremmalta.

Noin esseeilmaisun puolesta pitäisi tähän loppuun nyt jotenkin saada molemmat käsitellyt meediat niputettua nätisti yhteen, ja vetää jonkinsortin johtopäätös. Khm. "Spotify on kuin Facebook, paitsi että ovat ihan erilaisia palveluita."

Ei tämä nyt oikein pelitä... "Elämä on kuin Spotify... tai Facebook. Toiset tykkää, toiset ei." Jep, siinäpä sopivan ympäripyöreä... Hei, ympätään tähän vielä vaalirahat! Khm.

"Hallituksen pitäisi erota, paitsi että samat tyypit sinne valikoituisi joka tapauksessa. Se on vähän niin kuin Spotifyn ehdotukset artisteista, jotka saattaisivat kiinnostaa minua (jonka mielestä hiphop aika niukin naukin on laskettavissa musiikiksi ja silti sitä tyrkytetään...). Mutta kellä kansanedustajalla on nasevimmat one-linerit? Kuka onnistuu kuulostamaan siltä kuin ei yrittäisikään olla sanomatta mitään konkreettista? (Ei niin että feisbukkaajat niin tekisivät, pentele kun tämä analogia kummasti tökkii...) Demokratiaan ehdottomasti pitäisi kuulua se, että kaikki kansanedustajien möläytykset voisi peukuttaa: tykkään/enpäs tykkääkään."

...Hektinen, eikös se joukkojen valta juuri noin ennen mennyt?

perjantaina, syyskuuta 25, 2009

Lattapäät palavilla dyyneillä

Äskettäin töllöstä tulleessa Jarheadissa on kohtaus, jossa vastikään armeijaan tulleet sällit katsovat elokuvaa Ilmestyskirja. Nyt! Pojilla on militantti innostus päällä Wagnerin säestäessä hurmeista Vietnam-rainaa – hirmuinen hinku päästä tositoimiin ja tappamaan. Kyseisen ilakoinnin keskeyttää tieto lähdöstä Kuwaitiin.

Kohtauksen nähdessä tuli elävästi mieleen juurikin vuoden -91 alku. Olin itse juuri joulunjälkeisessä ryhmässä päätynyt Parolan kylmään, loputtomalta tuntuvaan pimeyteen, jossa aika nopeasti oppi nukkumaan jokaisen vapaahetken. Alokkaille pidettiin innostavia puheita koulutuksen rankkuudesta, jaloudesta ja tiesmistä; komppaniat kisailivat keskenään isoimmasta egosta...

Parin viikon sisään tuon pitkitetyn initiaatioriitin alkamisesta alkoi Kuwaitin moukarointi, ja uutislähetysten seuraaminen vastasi melko tarkkaan tuohon alkuun referoimaani Jarheadin kohtausta. Ylemmyydentuntoista pullistelua siitä, että "meikäläiset" paukuttavat lähi-itää takaisin kivikaudelle; epäilemättä monella kuulsi mielessä harmi siitä, ettei itse pääsisi paikan päälle, vaikka harmaissa olikin. Lisää potkua tetsaukseen varmastikin sai moni uutisvirran dynaamisesta valoshowsta: ah, päästäpä joskus rintamalle! Laukaus, laukaus, sarrja!

En tiedä, mahtaako jokaiseen alokasryhmään tarttua yhtä hurmeinen militanssi, mutta sitähän noissa laitoksissa on tarkoituksenmukaista lietsoa. Mitä innokkaampia sotilaita, sen... kivempi on sotia? Toisaalta joku invaasio on käynnissä lähes jokaisen alokasryhmän kirmatessa laitumilleen – kuin tilauksesta, kätevää.

torstaina, syyskuuta 24, 2009

Henki men... kulkee, kohtapuoliin

Ihan sen kunniaksi, että sain viimeisimmän näytelmän ensi-iltaansa, lopetin tupakoinnin. Kyllä, taas. Enhän minä ehtinyt poltellakaan kuin... öh, puolisen vuotta? Eikä edellisestä lopettamisesta taas vastaavasti liene kuin vuoden verran, tai jotain. Alkaa mennä laskut sekaisin.

Hillittömän hauskaa ("Mistä kohtaa?") on se, että aina silloin kun stressikäyrä lähtee nousuun, alkaa tämä selkärangaton ihminen kiskoa savua elimistöönsä – mikä toimii juuri päin vastoin kuin mitä käyttötarkoituksena luulee pitävänsä.

Pinna lyhenee, keskittymiskyky vähenee, kroppa on jatkuvassa häiriötilassa. Ja tämä kuvittelee rauhoittavansa hermojaan sillä, että lisää pulssia ja heikentää sekä veren- että hapenkiertoa. Kaiken lisäksi hän myös tietää tilanteen ihan hyvin – eipähän vain jaksa ajatella (kumma kyllä).

On tietystikin vähän aikaista taas puhua lopettamisesta, kun menossa on vasta toinen savuton päivä, ja viimeiset nikotiinit on poistuneet kropasta vasta ylihuomenna – mutta menköön. Nimeämällä teemme maailmasta omamme, ja täten nimeän tämän(kin kerran) lopettamiseksi.

Jo tässä ajassa on maailma ehtinyt hivenen avautua, – tukkoinen putkinäkö on väistymässä –, lauluääni pikkiriikkisen parantua, pinna pidentyä... Täytyy vain kehittää jotain muuta päivän pätkimiseen kuin syöminen.

Jotain oraalista sen varmaan pitäisi kuitenkin olla; beatboxingia? Imitointia? Jodlausta? Mongolialaista kurkkulaulua? Vai opettelisiko roikkumaan hampaillaan? Tai tekemään kielellä niitä kuvioita joita geneettinen perimä ei tue – tiedättehän: jotkut eivät saa edes putkilolle kieltään, voi raasuja.

Tai hyperventilointia, se olisi vähän vastaavaa kuin korvattava aktiviteetti. Liiman imppausta? Tuota en olekaan ikinä kokeillut – mutta toisaalta se ei välttämättä ole kovin paljon parempi harrastus kuin tupakointi, joten jääköön väliin. Sylkikuplien tekokaan ei ole kaikkien mielestä koleeta...

...Puhuminen? Jotkut todella harrastavat sellaista! Olen nähnyt, tainnut itsekin joskus kokeilla vähän. Hmm. Opetetaanko sellaista kansalaisopistossa? Kirjekursseilla? Netissä? Hmm.

lauantaina, syyskuuta 12, 2009

Temppu, ja miten se tehtiin

Dodii! Derren Brown siis "ennusti" oikein kaikki lottonumerot, ja eilen oli saarivaltiolaisilla tilaisuus nähdä miten temppu "tehtiin". Lainausmerkit siksi, että ensinnäkin "selitys" edellyttää aika fantastisia eksistenssioletuksia, ja toiseksi sen takia, että lottonumeroita ei voi ennustaa.

Mutta virallinen selitys liippaa juurikin sitä, mitä keskiviikkona aavistelin. Valitettavasti me rantaeurooppalaiset emme pääse katsomaan showta (muuten kuin välityspalvelinkikkailulla, ja siihen en ihan jaksa ryhtyä), eikä kukaan ole tuupannut nettiin koko jaksoa – ainoastaan torson, josta niukin naukin pääsee kärryille:

DB siis käytti 24 ihmistä, jotka alitajuisesti tuottivat oikean rivin. Automaattikirjoituksella tuotettujen numeroiden keskiarvoja laskeskeltiin... mutta lopullista riviä ei taidettu missään välissä näyttää – oletettavasti siksi, että se oli lopultakin jotain ihan muuta kuin oikea lottorivi.

Keskiviikkoinen veikkausvihjeeksi jättämäni kirjainyhdistelmä
CoWT:SJ oli (Eventsin mainospätkien inspiroimana takaperoinen) lyhennelmä James Surowieckin kirjasta The Wisdom of Crowds, eli Joukkojen viisaus, jonka sattumoisin tulin lukeneeksi jokin aika sitten.

Joukkojen viisaudessahan on kyse siitä, että jos otetaan vaikkapa nyt nuo 24 ihmistä, ja pyydetään heitä arvaamaan montako palloa on astiassa (jossa niitä on sen verran paljon, että laskeminen ei onnistu), heidän henkkohtaisten arvioidensa keskiarvo on oikea, tai ainakin hyvin lähellä oikeaa. DB on juuri tällaisen demonstraation tehnyt joskus aiemmin...

Joten oma, hivenen fantastinen veikkaukseni oli, että DB:lle olisi paikallinen veikkaustoimisto antanut luvan prosessoida kaikki ostetut lottorivit, joista hän olisi sitten poiminut kuusi veikatuinta. Tässä "teoriassa" mättää tietystikin se, että lottonumerot tulevat täysin satunnaisesti – mikä tahansa yhdistelmä on yhtä todennäköinen kuin mikä tahansa muukin – joten tuossa skenaariossa oltaisiin jonkin käsittämättömän lainalaisuuden äärellä.

Allaolevassa videossa on demonstroituna netissä eniten (kiukkuisten kommentoijien [voi noita tosikkoja]) kannatusta saanut teoria – joka saattaa hyvin olla oikea... mutta sitähän me emme koskaan saa tietää varmaksi:


torstaina, syyskuuta 10, 2009

...Ja lottorivi oli...



















Olen alkanut vähän epäillä (yllättävää kyllä) eilen tekemääni veikkausta DB:n käyttämästä metodista – joka siis kerrotaankin vasta perjantaina kun varsinainen Events-jakso tulee. Mutta en minä ihan noihin tuubissa veikattuihin trikkeihin usko; oma arvaukseni on huomattavasti elegantimpi – palataan siihen sitten viikon lopulla...

keskiviikkona, syyskuuta 09, 2009

Lottoa Englannissa

Derren Brown yrittää tänään arvata oikein sikäläisen lottorivin. Minä veikkaan millä metodilla tyyppi aikoo homman klaarata – mutta koska temppujen spoilaaminen etukäteen ei ole reilua, annan vihjeeksi vain jokusen kirjaimen: CoWT:SJ.

Käyttämänsä metodin DB kertoo ohjelmajaksonsa aikana, joten huomenna on myöhäistä spekuloida miten se tapahtui – vaan vaikka kuinka syyhyttäisi syventää arvaustani vähän täsmällisemmin, jätän (kuin jätänkin) sen tekemättä.

Lottoaminen Brownilta on kielletty, joten pätäkkää hänelle ei tuosta heru – mutta ura voi olla vähän katkolla jos luvatut viisi oikein kuudesta ei toteudukaan.