keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Näemme kuolleita

Mielenkiintoinen knoppi: jossain tutkimuksessa 80% leskeksi jääneistä vanhuksista ilmoitti hallusinoineensa vainajan – siis kuulleensa, nähneensä tai kokeneensa edesmenneen puolisonsa läsnäoloa.

80%. Se on aika kova lukema, ja kertoo siitä, että kokemus on sangen normaali. Aivot toimivat niin, että jos on tottunut jonkun henkilön läsnäoloon, ne itsepintaisesti jatkavat yhdessäolon tuntemusta. Vainajan kanssa voi käydä pitkiä keskusteluja, vaikka tämä ei olekaan enää olemassa.

Moni tietystikin ajattelee hallusinaatioidensa olevan merkki siitä, että "rajan" takana elämä jatkuu – vaikka näissä keskusteluissa on kyse vähän samasta asiasta kuin lapsuuden mielikuvituskavereissa (jollaisia itselläni ei ollut – harmillista kyllä; minä niin mielelläni omaisin kokemusta olemattomien havaitsemisesta): kun samanmielistä seuraa tarpeeksi kaipaa, sitä myös saa.

Väärintulkinta ei ole sattumaa, sillä meille lapsuudesta saakka tolkutetaan henkimaailmoista ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Kun jotain riittävän usein toistetaan, siihen aletaan uskoa. Ja lapsuudessa omaksuttuja uskomuksia – olivat sitten miten pöljiä tahansa – ei hevillä muuteta.

Olisi ihan terveellistä koulussa kaiken uskontohömpötyksen ohessa opettaa aivojen kyvystä tuottaa kaikki kuviteltavissa olevat "yliluonnolliset" kokemukset. Siis todella opettaa: kertoa, että jumalkokemukset, siinä kuin muukin hokkuspokkus, ovat mitä todennäköisimmin ihan vain hallusinaatioita – ja tämä muistutettaisiin mieleen joka kerta kuin vastakkaista väitetään.

7 kommenttia:

Jukka kirjoitti...

Aivan ensiksi: En sano, että uskon kummituksiin. Otan nyt puhtaasti älyllisen asenteen kirjoitukseesi.

Eikö filosofisesti ajateltuna ole vähän helppo ratkaisu kuitata ihmisten kokemuksen hokkuspokkukseksi tai aivojen synnyttämäksi harhaksi? Aivotkin kun ovat vain jotakin havaintomaailmassamme, siis mielessämme. Ja kun tieteellisen tiedon kriteerinä pidetään intersubjektiivisuutta, niin eivätkö nuo kummitukset ole vähän helkatan intersubjektiivisia, jos 80% läheisensä menettäneistä niitä kokee? Mikä on se periaate, jolla nuo kokemukset kuitataan "ei-tosiksi" samaan aikaan kun vaikkapa bosoneja pidetään jotenkin olemassaolevina siitä huolimatta, että niitä havaitsee ja niiden teorian sulattaa aivan marginaalinen ihmisjoukko?

Olïver Kaïma kirjoitti...

Kyllä, Jukka: ratkaisuni on helppo. Itse näen sen Occamilaisittain: jos yhtäkään henkimaailman tapahtumista ei ole todennettu, mutta sen sijaan vastaavia kokemuksia saatu aikaan ihan aivoja härnäämällä, kallistun hallusinaatioiden puolelle.

Todettakoon jälleen kerran, että minä jos kuka olen ihan valmis uskomaan aivan mitä tahansa – jos saan siitä jonkinsortin todistetta. Mutta jos satun joskus törmäämään johonkuhun vainajaan, tulen varmastikin epäilemään ensimmäiseksi aivotoimintaani – vaikka tilanne tuntuisi miten todelliselta hyvänsä.

Bosoneista: kukaan ei ole tullut käännyttämään minua bosonikirkon toimintaan mukaan. Minua ei kastettu bosoniuskoon puolivuotiaana. Kyseessähän on itseäänkorjaava teoria, valistunut arvaus – mutta sen pohjalta ei painosteta ihmisiä ruokavalioiden, pyhäpäivien ja ympärileikkausten suhteen. Bosonien takia ei käsittääkseni ole ketään kivitetty hengiltä.

Jukka kirjoitti...

Mutta eikö kaikkein occamilaisinta – siis yksinkertaisin selitys – olisi hyväksyä havainnot sellaisinaan? "Ai, sä näit kummituksen? Okei." Millä tavalla ilmiö muuttuu yksinkertaisemmaksi, jos mukaan sotketaan vielä aivotkin?

Olïver Kaïma kirjoitti...

...Minä näen, että havaintoja ei ole olemassa ilman aivoja – ei ole paljasta todellisuutta, vaan yksilöllisten aivojen suodattamia versioita kokemuksellisesta/todeksioletetusta datasta. Itse kukin elää omien neuroniensa luomassa maailmassa.

Tämä menee vähän muna/kana-argumentoinnin puolelle, ja kyse on enää siitä, mihin vedetään raja. Ehkä sinä olet minun sivupersoonani – jota ei kenties ole muiden maailmassa lainkaan olemassa. Tai minä olen sinun sivupersoonasi, joka vain luulee olevansa olemassa?

Joka tapauksessa näen, että henkimaailman (kokonaisen toisen ulottuvuuden ja sen lainalaisuuksien) olettaminen vaatii paljon enemmän mutkia kuin sen olettamattajättäminen – jonka eteen ei tarvitse tehdä minkäänlaisia konstruktioita.

Jukka kirjoitti...

"Tämä menee vähän muna/kana-argumentoinnin puolelle, ja kyse on enää siitä, mihin vedetään raja."

Kyseessä ei ole muna/kana -kysymys, kun mietitään, miten maailmankuva rakentuu: Havainto on ensin. Olisipa meillä mitään teoriaa aivoista tai ei, meillä olisi havaintoja. Se, että havaintojen maailma, jossa elämme, on neuronien luoma, pitää sisällään ison kasan erilaisia oletuksia.


"Joka tapauksessa näen, että henkimaailman (kokonaisen toisen ulottuvuuden ja sen lainalaisuuksien) olettaminen vaatii paljon enemmän mutkia kuin sen olettamattajättäminen – jonka eteen ei tarvitse tehdä minkäänlaisia konstruktioita."

Tuosta minä en ensinkään puhu. Puhun ainoastaan empiirisistä havainnoista, sillä mitään muuta meillä ei ole. En ensinkään oleta enkä väitä havaintojen ulkopuolella olevia kummituksia. Puhun kummittelusta ilmiönä, en kummituksista fyysisinä tai metafyysisinä olioina, jos huomaat eron. Jätän mahdollisimman paljon olettamatta:)

Sen sijaan jossakin havaintojen ulkopuolella sijaitseva materia, se, jota havainnoidaan, esimerkiksi on jo älyllinen konstruktio.

Olïver Kaïma kirjoitti...

Hmm... ok, Jukka – nyt hiffasin mitä ajat takaa, ja lakkaan inttämästä... Joskaan en varsin luovu kannastani havaintojen luotettavuuteen liittyen.

Tähän kaikkeen liittyen: viime yönä tapahtui jotain mitä en ole koskaan kokenut. Tällä täytyy olla joku synkronistinen yhteys:

Talossani yläkerran tasanteella on valo, joka toimii liiketunnistimella. Tuo kyseinen valo syttyi itsekseen neljä tai viisi kertaa yön aikana – ensimmäisen kerran tämä tapahtui (tietysti) keskiyöllä.

Moiseen en ole aiemmin törmännyt. Sähköhäiriöiden aikana portaikon vastaava valo on harrastanut vähän samantyyppistä toimintaa, mutta valot ovat silloin aina jääneet pitkäksi aikaa päälle – kun tämä vain syttyi ja kohta sammui – ja sähkökatkoja ei näytä olleen.

Mikään hiirihän se ei millään ole voinut olla. Eivät ne ennenkään ole valoja sytytelleet, ja tokihan sellainen olisi jäänyt loukkuun (olisihan? Sitä paitsi eiväthän ne nyt kesällä sisällä ramppaa...).

Kaiken kukkuraksi yöpöytälukemisena on Torsti Lehtisen "Saatana"...
Kyseessä täytyy olla räyhähenki jonka olen itse herättänyt, epäilemättä. Kauhulla odotan seuraavaa yötä.

Olïver Kaïma kirjoitti...

Antikliimaksi: nukuin koko kummittelua enteilemäni yön uppotukkina. Nukahdin, heräsin aamulla. Ei vilkkuvia valoja eikä muutakaan showta – tai sitten en vain herännyt siihen.

Yksi mahdollinen valojensytyttelijä tietystikin jäi eilen mainitsematta: ehkä näin unta, että heräsin monta kertaa yössä siihen, että valot syttyivät. Mielestäni heräilin kyllä ihan oikeasti, mutta kerrankos sitä niin kuvittelee kun oikein elävä uni on menossa...