torstai 24. joulukuuta 2009

kasbach–ensi-ilta: On elämä lainaa vainen

Tämä pätkä oli vuosi sitten kuvaussuunnitelman tasolla – kuvauspäivät oli juuri muistaakseni saatu sovittua, ja odottelin malttamattomana tositoimiin pääsemistä. Nyt sain vihdoin lykättyä sen YouTubeen, missä se piti 13 minuutin pituuden takia pätkäistä kahteen osaan. Tässä playlistinä:

Löytyy täältä...

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Kunnon ihmisenä

Jopas jopas. Vuorokausirytmi kellahti kohdilleen oltuaan aivan heitteillä vielä eilen. Vuorokauden valvomisen jälkeen painuin kymmeneltä [illalla, toisin kuin edellisenä iltana, jolloin juurikin heräilin noihin aikoihin] nukkumaan ja heräsin kuudelta [aamulla – kohh! sanoo kansa].

Juurikin tästä kunnon ihmisten rytmistä voisi pitää kiinni – jos siis pystyy. Jännittävää. En malta odottaa iltaa, jotta näen olenko väsynyt vai virkku. Tästä voisi lyödä vetoja vaikka; sitä en vielä tiedä kumpi nettoaisi pidemmällä aikavälillä, optimisti vai pessi-.

Hyvä että olen jo reilun viikon merkinnyt muistiin milloin on tullut oltua alfataajuuksilla ja milloin taas ei. Kun olen kymmenen vuotta tiiviisti seurannut tilannetta, pääsen varmaan jo vähän kärryille säännönmukaisuuksista. Voin hienosta taulukosta osoittaa, miten selkeästi auringonpilkut ovat sotkeneet...

paitsi että kun ne menevät periaatteessa 11 vuoden sykleissä ja sitten on erikseen maksimit ja minimit.... vaaditaan pidempi tarkasteluväli!

No, onhan tässä loppuelämä aikaa. Kuun vaiheista ja vaikutuksista saa ainakin vähän tolkkua. Ja vuodenajan. Ja muun aktiivisuuden sykleistä. Ja siitä että onko henkkohtainen vuorokausi tilastojen valossa todella pidempi kuin 24 tuntia. Erinomaisen mielenkiintoista [aaltoja tekee kansa]!

...Jokohan tässä saisi taas kuntotreenailutkin käyntiin? Ei tuossa tahdittomuuden maelströmissä oikein ollut potkua moiseen....

tiistai 22. joulukuuta 2009

Blown away

Tulin juuri katsoneeksi Antonionin Blow-upin – joka klassikkojenkiertotaipumusteni takia on näihin asti ollut pimennossa. Toki olin nähnyt kyseisestä pätkästä inspiroituneen De Palman Blow Outin – jolla ei lopultakaan ollut erityisen paljon yhteistä tämän kanssa.

Jos olisin ryhtynyt Blow-uppia katsomaan jossain toisessa mielentilassa, tai ehkä koska tahansa aikaisemmin elämässäni, olisin todennäköisesti lopettanut kesken – mutta nyt näin hitaan ja hortoilevankin kehittelyn jotenkin hienona. Että maltettiin olla alleviivaamatta... oikeastaan mitään.

Juoni kehkeytyi siinä sivussa, kun seurattiin ylimielisen valokuvaajan arkea ja kuuskeetlukuista hengailua. Ja sitten kun tilanne alkoi kehiytyä, huomasi kerronnassa tiputellun vihjeitä salakähmäisesti pitkin matkaa. Ihan hollywoodilaiseen kaikkien ympyröiden sulkemiseen ei menty – mitä ei eurooppalaiselta ohjaajalta, varsinkaan tuohon aikaan, voi odottaakaan – ja loppu meni hyvinkin pitkälle hortoilun suolle, mutta tämän koin pikemminkin plussana kuin miinuksena.

Kuten sanottua, jossain toisessa mielentilassa olisi katsominen jäänyt kesken, mutta yön valvoneena, aamun vähitellen valjetessa... diggasin siitä, miten vähillä keinoilla, ja tavallaan sivurönsyissä rimpuillessa, homma pysyi kuitenkin kasassa. Lakonisuus, se on hieno ominaisuus tänä täsmätykittämisen aikana.
---
Ja tuossa katsoessa vasta tajusin, että olin jossain välissä kehittelemässä itse hyvinkin samansuuntaista tarina-aihiota – ilman murhamotiiveja, mutta kuitenkin... Jättänenkö toteuttamatta, kun joku CSIkin on aiheesta jo repinyt suunnilleen joka jaksossa jotain. "Hei, Horatio. Tarkensin valvontakameran kuvaan, ja huomasin että peilistä heijastuvien kasvojen silmän verkkokalvolta pystyin suurentamaan vielä selvän kuvan siitä, mitä nurkan takana tapahtui... ja sitten tietokonemallinnuksella selvitin mitä korttelin päässä tapahtui viisi minuuttia aikaisemmin."

Konerasismia

Olemattomalla saksankielentaidollani (jota olen alkanut kohentaa seuraamalla kyseiskielistä blogia) onnistuin törmäämään videoon, joka sentään on englanniksi, ja jossa kerrotaan, että HPn koneen kasvojentunnistus ei kykene seuraamaan afrikkalaisperäisempiä ihmisiä.

MediaSmart? Hmm. Hakematta tulee mieleen se avuton HPn printteri, joka ei kyennyt tulostamaan kahta peräkkäistä paperia sotkematta jälkeä vinoon molemmissa – ja jonka palautin kauppaan saman tien. Jos noin simppelin laitteen suunnittelu ei onnistu, ei voi luottaa siihen että monimutkaisemmatkaan vehkeet toimisivat kunnolla...

maanantai 21. joulukuuta 2009

Pirullinen salaliitto?

Kävin Areenalla (en nyt jaksa kaivella linkkiä) katsomassa tuon Enbusken pläjäyksen salaliittoteorioista.
Siinä mm. sivuttiin Kekkosen vaihtoa klooniinsa vuonna -69 – aihe josta olen jossain välissä jotain muistaakseni tullut riipustaneeksi (en tuotakaan linkkiä jaksa jahdata – järkytys on vienyt voimat ehken, eikä minun siitä pitänyt puhua, vaan paljon akuutimmasta juonesta...).
Katsokaa allaolevan kuvakaappauksen vasemmasta alalaidasta montako kertaa pätkä oli katsottu tuossa vaiheessa. Hui. Mitä se merkitsee? Täytyyhän sen jotain merkitä? Kyllä nyt ihan selvästi joku vehkeilee jotain saatanallista juonittelua.

---
Kovasti teki mieleni ympätä otsikkoon kiekaisu: "Katso kuva!" kun olisi saanut tosi sensaatiomaisen otsikon lööppiaikamme keskimääräisellä substanssimäärällä, mutta en hennonut – moista saastetta on liikkeellä aivan liikaa muutenkin...

Aurinko manalassa

Tänään olisi järkevää viettää uuttavuotta, mutta valitettavasti kalenterintekijät eivät ole kysyneet minulta. Näemmä uusivuosi on ajoitettu tolkuttomaan kohtaansa erään nk. Jeesuksen ympärileikkaamisen kunniaksi. Parempaa syytä juhlimiselle olisikin vaikea keksiä.

Tänään joka tapauksessa Orionin vyö (joka tunnetaan myös nimellä Kolme kuningasta) on aamunkajeessa osoittanut kohdan, josta aurinko nousee vuoden alimmalle kohdalle. Toisenkin päivän kyseinen mollukka pysyttelee alamaissa, mutta nousee kolmantena päivänä kuolleista – minkä kunniaksi vietämme pääsiäistä kolme kuukautta myöhemmin.

Roomalaiset viettivät Sol Invictuksen päivää näihin aikoihin, ja Mithrallakin (ynnä ties kuinka monella muulla jumalolennolla) oli synttärit päivänä, joka nyrjähti kalenterijärjestelmää vaihtaessa hiukan ohi talvipäivänseisauksen.

Siinä vaiheessa oli jo tämä Jeesus kyynärpäineen vallannut tukevasti seimelleen tilan kaikkien muiden juhlien kuokkavieraana, joka rähjäsi muut jumalikot pihalle – oli heillä sama synttäri eli ei. Reilua. Mutta mitä muuta voi odottaa tyypiltä, joka asusteli lapsuutensa kylässä, jota ei ollut olemassa?

Roomalaisilla ylipäätään oli tapana tuoda kaikki alusmaidensa jumalat kotikonnuille, mikä antoi erinomaiset mahdollisuudet impata lopulta kaikki mahdollinen tähän ristinkulttiin sekavaksi vyyhdeksi, josta viimeinenkin tolkku katosi vuonna 325.

Mutta päivät alkavat pidentyä. Kesä tulee!

Räyhähenkiä

Ihan alkuun Jack Bauerilla on asiaa joulupukille:

Tulin joku aika sitten katsoneeksi Kieferin tähdittämän leffan Mirrors (nimi on jälleen osoittautunut ylivoimaiseksi suomentaa). Tuotantoyhtiönä näyttää olevan Fox siinä kuin 24:ssäkin, ja kokemus oli samalla tavalla puuduttava – poliittinen salakähmäily oli vain vaihdettu räyhähenkiin.

Peileissä tuntui asustavan jotain hyvin väkivaltaista – mikä tehtiin selväksi heti ensimmäisillä minuuteilla jokseenkin verisellä kohtauksella*. Yllättäin kukaan ei ottanut päähenkilöä tosissaan, ja enin osa ajasta hassattiin jostain syystä tämän asian alleviivamiseen – mikä on typerintä mitä kauhuleffassa voi tehdä.

Jos minä vaikkapa sattuisin törmäämään kummitukseen, en hetkeäkään kuvittelisi että minua pidettäisiin täyspäisenä jos siitä kertoisin. Joten miksi niin monta sarjaa/leffaa rampautetaan itsestäänselvän asian tolkuttamiseen? Päähenkilö saadaan kivasti naakeliin, mutta kauanko tuollaista jankkaamista jaksaa katsoa?

Myöskin tunnereaktioita oli ihan turhaan paisuteltu – vähemmästäkin tajuaa että synkältä tuntuu kun maailma kaatuu.

Toisin oli toimittu iäisyys sitten Poltergeistin kohdalla. Satuin samalla alelaarireissulla koppaamaan tämänkin pätkän – jonka näihin asti olin onnistunut itseltäni pimittämään – mukaan.

En itse asiassa yhtään tiennyt mitä odottaa, kun huomasin Spielbergin lykänneen ohjaamisen Tobe Hooperille, joka tunnetaan paremmin Texasin moottorisahamurhaajasta – jota sitäkään en ole nähnyt (enkä tiedä haluankokaan). Mutta kun tarina oli Steveniä, niin isommilta yllätyksiltä säästyttiin – mikä kertonee siitä, että Hooper ei kovin vapaasti saanut huseerata.

Uudessa talossaan vainotuksi joutunut pariskunta kävi kertaalleen naapurilta tiedustelemassa, josko jotain outoa olisi siellä huomattu, mutta tuon vaivaantuneen tuokion jälkeen tajusivat heti ottaa yhteyttä ihmisiin jotka samantien tiesivät mistä oli kyse, ja päästiin etenemään juonessa pään seinäänlyömisen sijaan.

Ei noista pätkistä kumpikaan ihan kärkikastiin kyllä noussut. Peilit nappasivat loppuratkaisullaan pisteitä, ja vanhemmat räyhähenget taas lakonisemmalla otteella, ja sillä ettei aika kovin pahasti ollut lopulta yli kävellyt.

Tuotesijoittelu Poltergeistissa taisi olla ennennäkemättömän sumeilematonta kun lastenhuone jostain syystä pullisteli Tähtien sota -krääsää...
---
*En sitten tiedä kuinka paljon teatteriversiota on kaunisteltu, mutta reittaamaton pätkä ei juuri mielikuvitukselle jättänyt tilaa...

torstai 17. joulukuuta 2009

Non-24

Suomenkielisestä Wikipediasta ei löydy infoa tästä, mutta toisella kotimaisella (l. englanniksi) löytyy. Huomaan kuuluvani siihen kahteen promilleen kansasta, jonka vuorokausirytmi on pidempi kuin 24 tuntia.

Juuri elelen aikaa, jolloin nukun päivät ja herään illalla – ja tilanne kääntyy koko ajan tunti-pari per päivä myöhemmäksi. Paraikaa on tilanne siis se, etten näe päivänvaloa lainkaan.

Tilanne ei ole millään lailla uusi; muistan jo kouluaamujen olleen tolkuttoman unisia ja iltojen mahdottomat uinahtaa. Sopivin vuorokausirytmi tuntui olevan armeijassa, koskapa se heitteli yhtä holtittomasti kuin sisäinen kello.

Välillä olen kyllä ihan saanut pidettyä tämän jotenkin holtillaan, mutta en yhtään tiedä miten se on tapahtunut – eikä sitä yleensä kestä erityisen pitkään.

Ympätty melatoniini auttaisi, ja kirkasvalohoito. Yhtäältä taidan nyt antaa sisäkellon sanella rytmit ihan suosiolla – hyvällä tuurilla nukun läpi jouluhösselien, kivuttomasti ja kivasti sivuutan tuon kuolleen ajankohdan.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Lisää unihäiriöistä

Tuon unifaasitestin jälkeen, kun unirytmi on edelleen täysin päälaellaan, rassaa aivoja josko löytyisi joku kiva jippo jolla voisi oikaista tilanteen – ja pitää sen reilassa.

Muistelen lukeneeni, että jetlaagin saisi oikaistua sillä, että lakkaa syömästä puoli vuorokautta ennen toivottua heräämisajankohtaa. Kroppa-automatiikka hoitaisi homman tuolla tempulla – mutta kun sisäänrakennettuna on se, ettei malta nukahtaa (kun maailma on niin tenhoisa paikka, vissiin)... Mikä eteen?

Olen sen kyllä huomannut, että kroppa nukahtaa kun vain malttaa olla korjailematta asentoaan. Kun sinnikkäästi makaa liikkumatta, nukahtaa väkisin. Hyvässä lykyssä holahtaa valveuneen, jossa pysyy hereillä kun aivot syöttävät surrealismia – mutta tuohon mellevään tilaan olen onnistunut hankkiutumaan harvemmin. Ja jos ei millään malta, niin ei malta.

Univaje on sinällään – vapaaehtoisesti hankittuna – jännä tila. Jotenkin siinä on irrallaan todellisuudesta, ja tuo unifaasitestikin oli yksi osoitus ilmiöstä. Siinä pitäisi vain olla tosiaan noin viikko niin, ettei tarvitsisi hankkiutua... mihinkään. Olisi myös toivottavaa asua kaupungissa, jolloin ei olisi riippuvainen autosta vaan voisi horrostella julkisissa välineissä tai ihan vaan kävellä kauppaan.

Pidäkkeenä on toki sekikin, että – kuten eilisestä dokumentista ilmeni – verensokeri heittää kuperkeikkaa univajeessa, ja kun henkkohtaisessa genetiikassa muutenkin kurkkii labiili diabetes, voisi fiksumpi ihminen varmistella että se ei pääse akuutiksi.

Tässä kun taas maailman toiseksi turhin juhla (pääsiäinen on tietysti ykkönen) on tulollaan, ei olisi juuri pidäkkeitä kokeilla vielä jotakin kunhan vain jääkaapin hommaisi täyteen. Pitäisi ensin saada itsensä virka-aikaan valveille, jotta voisi käydä hommaamassa laajakaistan lisäksi mokkulan – täällä kun netti pätkii jatkuvasti, ja joulu ilman (ihan varmasti kosahtavaa) nettiä on eksponentiaalinen helvetti.

Ja univajekokeilu päättyy tähän...

Unideprivaatio on vänkä juttu. Sen ajamana voi tulla mieleen ruveta testaamaan unirytmiä, jossa tulee nukkuneeksi vielä vähemmän kuin sekavalla rytmillä. Toisin sanoen: ei tule ajateltua ihan selkeästi.

Tämä kokeilu (jonka aloitin siis tällä jutulla vajaa vuorokausi sitten) on kyllä mielenkiintoinen tajuntasukellus, ja uskoisin pystyväni pitämään kiinni tuosta rytmistä – mutta sattumoisin juuri ensimmäisen polyfaasivuorokauteni lopulla tuli töllöstä Prismadokumentti, joka oli ytimekkäästi nimetty: "Väsymys tappaa". Synkronisiteetti jyllää jälleen passelisti.

Onnistuin näkemään ohjelmasta vain lopun, joten kävin Areenalla katsomassa jutun kokonaan. Kahlaamani polyfaasisivut tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä, että kahdeksan tunnin unentarve on myytti, ja jotkut ovat jatkaneet puoli vuotta ja pitempään tuntien itsensä erinomaisen valppaiksi ja energisiksi alkuvaikeuksista selvittyään. Mutta ehkä se tunne on vain univajeen aiheuttamaa euforiaa?

En tiedä, enkä lähde kuitenkaan tämän pidemmälle kokeilemaan. Kuten sanottua, testaisin tämän kyllä mielelläni, mutta jos vaikkapa lähipäivinä tulee asiaa autonrattiin... ei hyvä. Siihen vielä lisäksi univajeen aiheuttama rääkki kropalle – metabolismi menee huiskin haiskin ilman konservatiisempia unimetodeja. Joten tämä päättyy tähän.

Nyt vain pitäisi jotenkin ratkaista millä tuon penteleen vuorokausirytmin saisi ruuvattua järjellisille radoille. Ei minua nytkään isommin nukuta vaikka takana on pari perin vähäunista vuorokautta.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Uberman-seurantaa (lienee syytä harventaa...)

Menee vähän tweettailun puolelle tämä, mutta kirjoitanpa ainakin itselleni muistiin miten Ubermaniointi sujuu. Ja mitäpä muutakaan voi tehdä kun vuorokaudessa on yhtäkkiä kuusi tuntia lisää. Harvennan toki tästä aiheesta blogaamista jatkossa (jos sellaista siunaantuu enkä uuvahda heti kärkeen) ja koitan kehittää muuta jutunjuurta...

Kolmas mikroyö oli – kuten arvata saattaa – sikeämpi kuin edelliset kaksi, ja tulevana torkkuhetkenä lienen umpiunessa heti alusta. Unia kerkisin katsella aikaisempaa pidempään, vaikka nukahtaminen ei heti potkaissutkaan sisään (ei siinä kyllä montaa minuuttia vierähtänyt). Herääminen sujui kellonsoitosta jalkeille pomppaamalla, kahdessakymmenessä minuutissa kun ei ehdi kovin syvälle huppeloitua.

Olen nyt juuri vähän vähemmän väsynyt kuin edellisen periodin aikana, joten suunta tuntuu oikealta... mutta mitäpä tässä alkuvaiheessa vielä mistään tietää. Täytyy lueskella muiden käyttäjäkokemuksia lisää...

Kolmas vuorokausi

Viikkoja unirytmin kanssa taisteltuani ja vaivaiset pari tuntia viime yönä nukuttuani päätin ruveta kokeilemaan Ubermaniksi nimettyä polyfaasista unirytmiä – joka siis sisältää parinkymmenen minuutin torkut neljän tunnin välein. Nyt on käynnissä kolmas mikrovuorokausi, joita oikeaan vuorokauteen mahtuu kuusi kappaletta.

Kieltämättä väsyttää – ensimmäiset päivät on tiettävästi hankalimmat. Edellisten torkkujen aikana kerkisin niukin naukin unia vilkaisemaan, kun kello jo soi – elimistö on siis jo tottumassa siihen, että rem-tilaan on syytä loikata mahdollisimman pian kun silmät saa kiinni, ei ole aikaa odotella puoltatoista tuntia.

Rapiat tunti seuraavaan rykäisyyn; täytyy tunnustaa, että odotan innolla mahdollisuutta päästä hetkeksi oikaisemaan. Onnistunko sitten kömpimään höyhensaarilta takaisin programmia jatkamaan – se jää nähtäväksi.

Unitesti

Muistin kuin muistinkin ihan oikein pari kirjoitusta (ja tuntia) taaksepäin: kyse on polyfaasisesta nukkumisesta, ja muistelemani versio nimeltään (kuinkas muutenkaan kuin) Uberman.

Tässä järjestelmässä siis nukutaan parikymmentä minuuttia joka neljäs tunti – ja olo noin viikon jälkeen selittää systeemin nimen. Tuossa ajassa kroppa on sopeutunut uuteen aikatauluun, ja REM-tilaan napsahtaa heti kun silmänsä sulkee. Hereilläoloajan (n. 22 tuntia / vuorokausi) on eksperimantti* myöskin erinomaisen energinen, väittävät.

Olen nyt yhden faasin kulkenut, ja neljä tuntia edellisen heräämisen jälkeen en saanut unta – mutta otin pötköttelyn meditoinnin kannalta. Katsotaan kuinka puoli yhdeltätoista käy – tai uuvahdanko jo ennen sitä.

Polyfaasisia systeemejä on tietysti useampiakin, mutta kokeilen nyt tätä – vaikka inertiani hakkaa sikäli vastaan, että muistelen tajunnan aaltoilevan puolentoista tunnin sykleissä – muutenkin kuin unessa – ja neljän tunnin sykli tuntuisi jotenkin kulmikkaalta tuohon sirkadiseen rytmiin.


Vaan jaksanko todella ruveta tähän testiin? Tiettävästi ensimmäiset päivät aiheuttavat rasittavaa univajetta, ja univajeessa ei tahdonvoima ole yleensä vahvimmillaan – ja tässä touhussa olennaista on pitää rytmistä kiinni. Ei ylipitkiä unia, eikä myöskään väliin jääneitä torkkuja. Miten tuollaisesta voi kukaan (varsinkaan tällainen huithapeli) pitää kiinni?
---
*Ettei ole olemassa tuollaista sanaa? Nyt on.
---
Diagnoosi itselle: sirkadinen unirytmihäiriö. Tämähän allekirjoittanutta on aina riivannut.

Kuutamolla


Tulin miettineeksi, miten kuun vaiheet mahtavat vaikuttaa kirjoittamiseeni. Viime päivinä en ole jaksanut blogailla lain, mutta nyt tuntuu tekstiä pukkaavan (ei ilmiö täällä ole vielä näkynyt, mutta tämä on jo toinen kirjoitus tänään – mikä on roimasti enemmän kuin männäpäivinä – eikä kunnon ihmisten päivä ole edes alkanut vielä).

Asiaa samotessani huomasin, että uusikuu on ihan kohta. Uusi- ja vastaavasti täysikuu pistävät itse kullakin nupin vähän ylikierroksille.
Nukkumiseen (ja -mattomuuteen) kuun vaiheet vaikuttavat myös – paitsi (epäilemättä silloin) jos asiaa kysytään perus-skeptikoilta, joiden mielestä höpö höpö. No, uudenvuoden aattona on taas täysi mollukka taivaalla, joten katsotaan sitten miten kynä sauhuaa.

Taas harmittaa, ettei tule pidettyä lukua näiden asioiden korrelaatioista. Aloittaisiko tänään? Eri luotettavaa tilastoa syntyy varmaan unideprivaation innoittamana...
---
Tuo yläkulman kuuanimaatio löytyi Wikipediasta...

Unta, ei unta

Tällä ehkä on jotain tekemistä vuodenajan kanssa. Harmi etten ole tilastoinut nukkuma-aikojani, mutta jos olisin, kävisi ehkä ilmi, että päivänseisaukset sotkevat vuorokausirytmiä enemmän kuin päiväntasaukset.

Kun aurinko käy vain kääntymässä taivahalla, tai vastaavasti jos pimeä ei malta laskea ikinä, sotkeentuu poloisen todellisuusturistin sisäinen kello pahasti.

Edellisenä aamuna menin seitsemältä nukkumaan – vain siksi että netti sattui kaatumaan. Heräsin iltapäivällä niin, että ehdin juuri avata verhot ennen auringonlaskua – joten hämmästykseni oli joltinen, kun huomasin urvahtavani jo puolilta öin. Päätin hyödyntää tämän, oletettavasti pakkasesta johtuvan sattumuksen.

Vaan sitten heräsin 2.33. Joten kun tähän asti vuorokausirytmin sekaantuminen kulki jotenkin loogisehkossa pitenevässä syklissä, tapahtui nyt omituinen nyrjähdys, jonka vaikutusta on hankala ennakoida.

Houkuttaisi ruveta testaamaan systeemiä, jossa muistaakseni ollaan nelisen tuntia hereillä, sitten napataan parinkymmenen minuutin torkut, sitten ollaan taas nelisen tuntia hereillä... Ihan yhtä tolkullinen systeemi kuin tämä [epä]luomusyklikin – jossa siis luontainen, sisäisen kellon sanelema 28 tunnin vuorokausirytmi koitetaan pusertaa 24 tuntiin...

perjantai 11. joulukuuta 2009

Musiikkia, pitkästä aikaa

Uutta musiikkia! Tai vanha biisihän tämä on – parikin kertaa aiemmin tehty, mutta sekös tahtia haittaisi. Aidat on teoksen nimi – säv. san. sov. soit. laul.: mä. Voimapoppia tai jottain sen suuntaista.
(haamu 100110): Nyttemmin paalupaikalla on Orjat, ja Aidat siinä kakkosena...
(haamu 130110): Ja sitten pääsin sen verran hyvään vauhtiin, että lykkäsin tuoreimmaksi Desperaation kukat – Aidat on siis kolmantena kuunteluvuorossa...

Ja tuon biisin perässä seuraa aiempia tuotoksia – soundit ja muutkin tuotannolliset aspektit heikkenevät drastisesti ajan neliöön, mitä vanhempaa kohti sukelletaan. Ei anneta sen häiritä vaan kuunnellaan ihan reippaasti, jookosta jep?

lauantai 5. joulukuuta 2009

Tuijotustesti (kenttätutkimusta)

Rupert Sheldrake tutkii mahdottoman mielenkiintoisia asioita. Olen paraikaa lukemassa kirjaansa "Miksi koirasi tietää milloin olet tulossa kotiin", joka syventää yhtä laitaa morfisten kenttien, eli morfogeneettisen resonanssin tutkimisessa.

Koirilla tuntuu olevan erityisen tarkka vainu sen suhteen, milloin omistaja päättää lähteä kotiin, ja reagoida siis tuohon aikomukseen, joka saattaa tapahtua kaukana aistien tavoittamattomissa – mutta kirjan mukaan Norjassa on ihan oma sanansa sille, että ihminen saa ennakkoaistinnan läheisensä saapumisesta: vardøger. Suomessa kai suurin piirtein samaa tarkoitetaan sanalla etiäinen.

En tiedä missä määrin Sheldraken tutkimuksiin suhtaudutaan vakavasti, ja missä määrin niitä leimakirveillään parapsykologiaksi. Sheldraken hypoteesit ovat siitä ongelmallisia, että vaikka tilastollisten tutkimusten mukaan morfisia kenttiä tuntuisi olevan, kukaan ei tiedä mitä ne ovat – ja kun ilmiötä ei voida mitata, se mielellään sivuutetaan.

Tässä pätkässä syvennytään (erinomaisen brittiläisesti) siihen, pystyykö ihminen aistimaan milloin häntä tuijotetaan:

Tätä teoriakenttää sivuaa myös Jungin tunnetuksi tekemä kollektiivinen alitajunta (ja synkronisiteetti toki myös) – jonka ansiosta vaikkapa puhelimen, elokuvan, levysoittimen ja sähkölampun "tosiasiallisen" keksijän manttelia hivutetaan milloin kellekin, koskapa ideat ovat samoihin aikoihin pulpahtaneet tietoisuuteen usealla suunnalla toisistaan riippumatta.

Järjettömän kiehtovaa, tämä kaikki. Taidan taas vaihteeksi huppeloitua tämän teeman aihelmiin ihan urakalla.

perjantai 4. joulukuuta 2009

12, rok

Ylläoleva strippi ilmaantui virtuaaliuniversumiimme juuri sopivasti. Olen nimittäin paraikaa lukemassa Ritchie Blackmoren elämäkertaa, ja tuossa opuksessa kerrotaan, miten kitarasankarimme aloittaessa uraansa, kitarakaapin nk. "kaakko" oli todella kahdessatoista. Sillä täytyy olla jotakin tekemistä brittien tolkuttoman mittajärjestelmän kanssa – ja perusta samassa babylonialaisessa sorminivelillälaskemisessa kuin kellotaulullamme. Saadappa jostain tuommoinen skobe – oispa vähän reteetä lähteä keikalle sen kanssa.

Mitäs Ritchie kirjan mukaan muuta? Onko semmoinen itsekeskeinen paskiainen hän kuin mitä maineensa ja nyreä olemuksensa väittävät? Siltä todella vaikuttaa – meissä musiikintekijöissä meitä egosentrikkoja riittää. Kun tunteita ilmaisee lähinnä vain musiikin kautta, ei empatia (tai sym-) juuri kulu käytössä.

Tyypissä kiteytyy myös pari heviin liitettävää stereotyyppiä: tolkuton volyymi ja hillittömän nopea soittaminen (varsinkin uransa alussa – mikä lienee kaikkien nuorten miesten sisäänrakennettu ominaisuus kylläkin... Joka tapauksessa kirjassa monen suulla taivastellaan kuinka tavattoman nopea Blackmore oli) – sekä okkultismi.

Erinäisiäkin henkimaailman yhteydenottoja on järjestetty milloin missäkin – Chopinin haamu ja Baal ovat ainakin saaneet parkkiintuneempiakin bändinjäseniä singahtamaan ulos spiritismi-istunnoista. Jos en väärin muista, niin vähintäänkin yksi kosketinsoittajista hurahti sittemmin perin kristityksi* – epäilemättä häneen suunnattujen kummitusjäynien suuresti kannustamana.
---
...Eipä kätevää: Spotifysta ei tietenkään löydy niitä marginaalisempia julkaisuja, niin kuin vaikka Joe Lynn Turnerin laulamaa Deep Purplea tai viimeistä "Rainbowta" (suluissa siksi että ainokaisen levynsä kokoonpano oli niukin naukin bändi). Jälkimmäinen minulla kyllä on jossain c-kasetilla, mutta Slaves and Masters puuttuu kokemusvarastosta täysin.
---
*Tämä tiedonrippunen ei kylläkään ole kirjasta, mutta minulla on ihan sellainen muistikuva, että Tony Carey ottaisi mielikuvituskaverit nykyään sen verran tosissaan että ristiin tulee turvanneeksi...

Lain kirjaimia

Tarttuikohan tajuntaani oikea tiedonmuru? Jostain ohivilahtavasta uutissyötteestä olin jokunen päivä sitten käsittävinäni, että Liedon pankkiryöstöstä epäiltyjä ei tuomittu, koska ryöstön suunnittelu ei ole laitonta. Mahtaako murhan suunnittelu olla? Ei niin että tuntisin vetoa moiseen, tulipahan vain mieleen.

Jos ottaisi projektiksi suunnitella ihan julkisesti jotain rikosta, mutta jättäisi krusiaaleimmat yksityiskohdat kertomatta, ja sitten onnistuneesti suorittaisi rikoksen... Tämä ei nyt ole sitten mikään vinkki julkisuutta haikaileville, mutta tähän aikaan yöstä, suden hetkellä, saattaa unideprivoitunut ihminen pallotella omituisia ja moraaliltaan häilyviä ajatuksia.

...niin sitten kun kaikki tietäisivät että tuohan sitä suunnitteli, voisi kokeilla että mitenkä pokka pitää: "Kyllähän minä tosiaan äänekkäästi suunnittelin juurikin tuota manööveriä, mutta eikös laissa sanota, että olen syytön kunnes toisin todistetaan? Eikö ole aivan yhtä mahdollista, että joku julkisuustempaustani – jota ihan vaan sormiharjoitelmana sommittelin – seurasi joku patologinen rikollinen, joka päätti tarttua toimeen?"

Tänä julkisuudenkipeänä aikana en kyllä ihmettelisi jos joku ottaisi tästä kirjoituksesta kimmokkeen – mutta onneksi näitä jorinoita ei lue kukaan (paitsi eettisesti valveutunut eliitti, joka ei konsaan sorru kataluuksiin).

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Pillerihumala

Tiedä sitten miten luotettavasta infosta on kyse (kun jäljet johtavat tämän ja tämän kautta hyvin lyhyeen juttuun tänne), mutta:
"Russian professor Evgeny Moskalev of Saint Petersburg Technological University has evolved a technique that allows turning alcohol into powder and packing it in pills."
Olisihan tuo kätevää heittää humalapilleri hetulaan, jos sattuu löytämään itsensä tilanteesta jota ei selvin päin kestä – näistähän meillä kaikilla on kokemusta liudalti.

Länsimaisesta lainsäädännöstä kyseinen innovaatio ei ihan heti taida läpi pyristellä,* mutta olisihan tuo kaiken kaikkiaan kätevä tapa saada nuppi sekaisin – ei taitaisi hengityskään kavaltaa... Kaappijuoppojen elämä helpottuisi huomattavasti!

Sikäli mikäli juttu ei ole ankka, lienee aika vaikea estää kehityksen pyörien jyräystä – ei taitaisi kieltolaki paljon hidastaa uuden villityksen leviämistä. Maailma muuttuu entistäkin sekavammaksi – mutta siihen löytyy apu käden käänteessä sitten...

Miksi minä en ole yllättynyt, että tämä keksintö on tehty venäjällä? Olenko rasisti**? Tai olenko sitä siksi, etten luota intialaiseen lehtijuttuun?
---
*Alkoholi pillerimuodossa varmaankin luokitellaan herkemmin huumausaineeksi kuin vanha kunnon viisasten juoma...
** ...Ja onko slaavilaisuus rotu?

tiistai 1. joulukuuta 2009

Kun Neuvostoliitto muutti länteen

Sen verran epätodelliselta vaikuttaa Ruotsin operoima tietosuojan romutus, etten huomannut huolestua asiasta ennen kuin nyt – kun kaikki Ruotsin kautta kulkeva tietoliikenne on ensimmäistä päivää FRA:lle vapaata riistaa.

Samaan aikaan kun Suomessa nujerrettiin lexnokiat, naapurin lintukodossa yksinkertaisesti lupia kysymättä päätettiin ruveta seuraamaan teletunnisteita, ja jos niissä sattuu jotain mielenkiintoista olemaan, voivat kuunnella puhelut, avata sähköpostit ja tekstiviestit – tuosta vain.

Ei niin että omassa viestinnässä mitään kovin kiinnostavaa olisi, mutta yleistä paranoiaa varmastikin lisää kummasti tieto siitä, että kaikki viestintä on periaatteessa puolijulkista. Harvempi meistä jaksaa ruveta salausavaimilla pelaamaan – ja nehän auttavat vain sähköpostien suojaamisessa.

Omituisen deedeeärräläistä toimintaa. Tai pohjoiskorealaista. Varmaan kirjepostikin tulee kohta perille avattuna. Puheluiden aikana kuullaan linjoilla ruotsinkielistä jutustelua: "Vad sa han? Du, finnjävel, kan du tala lite högre..."

lauantai 28. marraskuuta 2009

Eikäku, taas

Äh. Obaman piti toissapäivänä (epäilemättä luotettavien lähteiden povaamana) kertoa koko maailmalle, että ulkoavaruuden olentoja todella on olemassa – mutta ilmeisesti hän unohti. Oli niin paljon kaikenlaista, kuokkavieraita ja whatnot.

Tai ehkä hän ei saanut kalenterimerkinnöistään selvää? Katsoi allakassa olevia harakanvarpaita ja mietti kuumeisesti, miksi merkintä oli alleviivattu ja ympyröity – huutomerkkejäkin marginaalissa.

Vai olisiko käynyt niin, että kyseinen julistus tuli vain jääneeksi tärkeämpien uutisten varjoon? Tositeeveessä eletään kuitenkin ratkaisujen aikaa – sikäli kuin olen lööppien hölinästä tulkinnut (vaikka olenkin kovasti yrittänyt olla niitä näkemättä).

No, joku toinen kerta sitten. Varmaan joku päivämäärä taas jossain pulpahtaa pintaan nostattamaan odotuksia: "Kyllä sen nyt jo täytyy pitää paikkansa"...

perjantai 27. marraskuuta 2009

TomTom-limbo

Tässä vaiheessa vuotta eittämättä jokaista kaihertaa sama kysymys: mitä hankkia arkkiviholliselleen joululahjaksi. Jotain sellaista, joka alkuun vaikuttaa hyödylliseltä, mutta vähä vähältä kääntää itsestään esiin puolen, joka on tarkoituksensa täydellinen vastakohta.

Renault Espace on tietysti lyömätön vaihtoehto – hajoaa ilman ennakkovaroitusta juuri silloin kun se on mahdollisimman hankalaa. Mutta ehkä hänellä on jo auto?

Kenties hänellä ei kuitenkaan ole navigaattoria? Siinä tapauksessa voin surutta suositella TomTomia! Tompan erikoisuuksiin kuuluu läpibuginen päivityskäyttöjärjestelmä, joka pienillä murheilla kiusattuaan lopulta saa aikaan sen, että koko vehkeestä ei ole mitään hyötyä.

Kuvittele arkkivihollisesi ilmettä, kun hän huomaa laitteen jumiutuneen näyttämään vuorotellen käyttöehtojen hyväksymissivua – jossa muun käsienpesun lisäksi on sellainenkin riemastuttava lause kuin: "Älä käytä laitetta ajaessasi" –, logoaan ja "päivitystä" kuvaavaa kaaviota.

Aijai. Kyllä siinä tyypin naama venähtää, ja taas olette vähän lähempänä lopullista välienselvittelyä. Niin, se lähentää teitä vääjäämättä!

Tänään on hyvä päivä shoppailla

– liikkeissä lienee tilaa himpun verran enemmän kuin normisti. Palvelu pelaa eikä tule hiki. Jonottaa ei tarvitse.

...Mitä? Kulutuksen vastainen päivä? Tällä halutaan siis kolkuttaa minun omatuntoani? Minun omatuntoni on minun!
Noh, jos ihan tarkkoja halutaan olla, omatunto on juurikin kaikki muut kuin minä – se naputtava ääni silloin kun tiedän tekeväni – tai aikovani tehdä – toisin kuin oletan ihmisten keskimäärin minun haluavan käyttäytyä.

Omatunto on salakähmäinen konspiraatio jota ympäröivät ihmiset jatkuvasti aivopesevät selkäytimeen. Henkinen korsetti.
Mutta pentele, juuri on saatu kauppojen aukioloajat vapautettua, ja sitten halutaan etten mene edes arkena ostoksille! Mitä minä sitten teen? Käkin kotona? Puntaroin... asioita? Harrastan kulttuuria?

Ameriikkalaiset kaupat juuri tänään tarjoavat kamaa siihen hintaan johon tinkimällä muutenkin saisit kulut laskettua! Juuri tänään! Ah, happi loppuu, pyörryttää. Joka vuosi nykyään sama juttu.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Arjen taikaa: pandorakompleksi

On kivaa määritellä omia (lukuisia) neurooseja; nimeäminen on hallintaa – ja hallinta (olen ymmärtänyt) voimauttavaa.

Tänään törmäsin (vaihteeksi autossa [vaihteeksi? miten niin vaihteeksi?]) pandorakompleksiin. Selvennettäköön konsepti alkuun: Pandoraahan minun ei tarvitse teille selittää, mutta... noh, yhtälö selvinnee tarinan edetessä.

Uudessa hienossa autossani on alusta lähtien ollut sellainen fiba, että takalasinpyyhkijä ei toimi. Edellisessäkin Volvossa oli ihan sama probleemi, jota ei koskaan tullut selvitettyä. Vaikuttaa vahvasti kohtalolta: karmani ei silene ennen kuin selvitän takalasinpyyhkijöiden mysteerin.

Tällaisen vian selvittämiseksi juolahtaa helposti mieleen tsekata sulakkeet. Tässä kiesissä vain sulakkeet on paremmin piilossa kuin edellisessä versiossa. Manuaalissakaan ei mitenkään viitata sijaintiin – ehkä ovat halunneet tehtaalla pedata jännää aarteenetsintää satunnaisille autoilijoille.

Netistä sain vähän samottuani selville, että sulakkeet on kätketty tuhkakupin taakse. Tämän tietooni saatua vilkaisin kyseiseen kohtaan autoa, ja huomasin että siinähän ihan selvästi lukee (joskin englanniksi) missä ne on. Ei erityisen isolla, mutta kuitenkin.

Mutta tässä kohtaa iski pandorakompleksi. Aivot lyöttäytyivät jälleen maagiselle vaihteelle, ja ennustivat, että jos irrotan tuhkakupin, todennäköisesti rikon koko sähköjärjestelmän enkä pääse enää liikkeelle.

Tässä on (taas) tietty logiikka. Minä olen todella rikkonut sähkölaitteita avaamalla niitä. Tai jos vähän tarkennetaan, olen purkanut niitä ja sillä tavoin telonut painamatta turhaan mieleen mitä olen irrotellut ja mistä.

Joka tapauksessa kyseinen kompleksi viivytti ratkaisun tekoa. Annoin päätöksen muhia alitajunnassa, keräsin rohkeutta. Lopulta kuitenkin Bilteman pihassa rohkaistuin tonkimaan.
Tässä kohtaa kompulsiivisena adlibbaajana täytyy nostaa esiin toinen neuroosinnimeämismahdollisuus, joka varmaan on kaikilla jo noussut mieleen: Schrödingerneuroosi.
Saatoin tietää, josko laitteisto hajoaisi avaamiseen, vain poistamalla töhkiksen, joten täysin irrelevantti adrenaalinipumppu käynnistyi saatuani itseni toimeen. Dum dum dum dum. Annos tajunnanvirtanarraatiota:
"Noin, nyt kansi on irti, joten auto joko liikkuu tästedes, tai sitten ei. Huok. Kappas, töhkiksen pohjassa vieläpä lukee mihin mikäkin sulake vaikuttaa! Kätevää.

Hmm, sama sulake vaikuttaa sekä takalasinpyyhkimiin että tupakansytyttimeen. Koskapa sytytin toimii, ongelma on jossain muualla kuin sulakkeessa."
Mutta kun nyt olin urotekoni uskaltautunut tekemään, ajattelin vilkaista sulaketta kuitenkin – järki kun on niin epäluotettava... kuin mitä se... on?

"Tjahas, tämäpä on yllättävän tiukassa – vaan irtosi! Hip..." En ehtinyt ajatella noin pitkälle ennen kuin sulake oli kirvonnut näpeistäni – ja kadonnut. Ptsingg! Jossain siellä uumenissa se nyt on – ei kovin monen sentin päässä toivottavasta sijainnistaan.

Ilmeisesti halusin jälleen täyttää oman profetiani – mutta epäonnistuin sikäli, että vieressä oli siis Biltema, josta hain uuden sulakkeen. Siellä jossain sulakerasian kieppeillä kojelaudan sisällä on ehkä taiottavissa esiin ehjä vastaava, jos joskus löytää itsensä keskellä ei mitään saamatta virtaa tupakansytyttimestä navigaattoriin.

Vaan auto siis edelleen liikkuu. Takalasinpyyhkijä ei, edelleenkään – joten karma sitten yhäti jumittaa, vai?

lauantai 21. marraskuuta 2009

Lätkämaila* hajalla

Kuinka sattuvaa: eilisen ilmastoskeptisen kirjoitukseni päälle lävähtää ilmoille hakkeroitu kirjeenvaihto, josta ilmenee kuinka ilmastotutkimustuloksia on järjestelmällisesti vääristelty paniikin lietsomiseksi.

Tuohon on kyllä vaikea mennä sanomaan mitään – sen verran uskomattomalta vehkeily tuntuu. Niin uskomattomalta, että ehkä se vielä onnistutaan selittämään pois? Vaikenemalla lakaisemaan maton alle kivasti?
Millaiseksi tulevaisuus ennustetaan tästedes?
Mutta ihan selvästi talvet on lämmenneet! Ennen oli hanget korkeat nietokset muuten paitsi juhannuksena, ja pakkasta 50 astetta.
---
*Äkillistä lämpiämistä illustroivan ilmastokäppyrän muoto on saanut tuon lempinimen, jos et ole sattunut noteeraamaan...

perjantai 20. marraskuuta 2009

Panta rhei* ...unohti ennustaja sanoa

Profeettoja riittää meidänkin aikanamme – enkä puhu nyt mielikuvituskavereista. Tulevaisuuden vallitsevaa olotilaa koitetaan ennustaa jatkuvasti niin pörssissä kuin eduskunnassakin – ja meidän tavallisten tallaajien toimintaa koitetaan kammeta vallitsevien ennusteiden paineistamaan suuntaan.

Meissä kaikissa on ennustajan vikaa – ja pitääkin olla, jotta voimme tehdä jonkinmoisia suunnitelmia. Klappia noiden suunnitelmien suhteen aiheuttaa se, että kuvittelemme tulevan samanlaiseksi kuin nykyhetki. "Tottahan voimme varastoida ydinjätettä tuhansiksi vuosiksi, koskapa kykenemme täyttämään kalenterin pitkälle ensi vuoteen..."

Maailmaa on hankala hahmottaa, koska pollaraasumme ei yksinkertaisesti pysty handlaamaan kaikkea informaatiota. Emme tiedä mihin tiedonsirpaleeseen voi luottaa ja mikä taas on misinformaatiota. Pörssikin toimii käytännössä kollektiivisen uskon varassa.
Validin matskun erottelua "helpottaa" se, että olemme laumasieluja: äänekkäin totuus tuntuu totuudellisimmalta – monesti vielä silloinkin kun kaikki evidenssi viittaa päinvastaiseen suuntaan. Tai silloin kun puhutaan sinnikkäästi asian vierestä.
Paraikaa katuparlamentti kiehuu aukioloaikojen katalysoimasta tuomiopäivästä. Eittämättä osa arvauksista osoittautuu oikeiksi, mutta suurin osa menee metsään. Kaikki pikkukaupat eivät oletettavasti kaadu – mutta osa sen tulee tekemään. Kauhua herättää lopultakin se, että asiat muuttuvat.

Kun päivät seuraavat toisiaan verrattain samanoloisina, jää helposti huomaamatta, että maailma muuttuu ihan jatkuvasti. Ne asiat, jotka olivat todellisuutta lapsuudessa, ovat kadonneet. Tilalle on tullut kaikenlaista josta ei osannut edes haaveilla. Maailmanloppu silti sitkeästi lykkää tuloaan.

Vaikka suurin osa ennusteista menee pieleen, niihin silti luotetaan, sitä härkäpäisemmin mitä enemmän meteliä pidetään. Pakko kai se on. Ei kestä pää jos kaikki pitää koko ajan kyseenalaistaa.
Vastikään MOTissa oli erinäisiä asiantuntijoita, jotka kertoivat ilmastonlämpiämispuheiden lepäävän hyvin suppean ja filtteröidyn tutkimusaineiston päällä – jota lisäksi pimitetään niin, että vertailevan tutkimuksen tekeminen on mahdollisimman hankalaa. Tuo ohjelma on vaiettu kuoliaaksi – koska "Totta kai ilmastonmuutos on tulossa!"
Ilmastonmuutoksesta on jauhettu päivittäin jo useamman vuoden ajan, joten sen täytyy olla tulossa. Kyseessä on kuitenkin profetia, jonka tosiasiapitoisuuden näkevät seuraavat sukupolvet. Ohjelmasta päätellen on olemassa lukuisiakin tutkimuksia, jotka kyseenalaistavat vallitsevan ennusteen – mutta eihän tässä enää jaksa kääntää takkiaan, kun vasta on tähän paradigmaan tottunut.

Hiilijalanjäljen pienentäminen on paikallaan ja erinomaisen kannatettavaa, en minä sitä. Ennuste ilmaston lämpiämisestä voi myös olla oikea – mikäpä asiantuntija minä olen. Kenties on jo myöhäistä tehdä mitään. Maailma joka tapauksessa muuttuu, halusimme me sitä tai emme.

Maapallo voi, sille tuulelle sattuessaan, päivässä kääntää vallitsevan ilmaston toisenlaiseksi. Ihminen kykenisi siihen täysimittaisella ydinsodalla. Omalla saastuttavalla tavallaan ihminen on vaikuttanut maapallon oloihin, mutta ei maapallo siitä välitä. Luonto ei välitä, vaikka miten traagisilta meistä näyttävät kuvat öljyssä rimpuilevista lokeista.
Maapallo ei ole antropomorfinen tunteva olio. Maapallo ei kärsi – se muuttuu fysiikan ja kemian lakien mukaan. Me taas olemme edelleenkin osa luontoa – emme jumalolentoja.
Jos ilmasto muuttuu (niin kuin se koko ajan tekee), ihminen eliölajina sopeutuu – prosessi johon varmasti liittyy henkkohtaisia tragedioita, kuten kaikkeen aina.

Jos ihminen ei sopeudu, se kuolee sukupuuttoon – eikä ole ihan ensimmäinen eliölaji jolle niin käy. Itse asiassa ihmiskunta väistämättä joskus kuolee sukupuuttoon. Maapallokin todella tuhoutuu joskus. Nämä apokalypsit eivät vain tapahdu huomenna, yhtäkkiä. Ehkä. Edes geenimanipuloinnilla.

Itse näen ilmastonlämpenemishysterian yhtenä omnipotenssiharhan ilmenemismuotona. Profetointihan futaa parhaiten, jos siihen liittyy visioita maailman loppumisesta [siis: maailman sellaisena kuin sen nyt koemme {ikään kuin kollektiivinen kokemuksemme olisi yhtään samanlainen kuin yksilön tykönään prosessoima}].
Mikä nyt kellekin maailmanloppu on. Jollekin se on sitä, että sähköt on poikki tunnin.
---
*Kaikki virtaa.

torstai 19. marraskuuta 2009

"Sen verran voisi ehkä olla rehellinen..."

sanoi Katainen, ja sali röhähti nauruun.

Tämä interaktiivinen hetki viime kyselytunnilta on kenties jäänyt päivää aiemman yhteiskunnan-puolesta-uhrautumis-lausunnon jyräämäksi – ja on nyt ehken epäreilusti kontekstistaan tähän irrotettu.

Pakko se kuitenkin oli pöydälle nostaa kun seuraava kyselytunti on (klo 16 livenä töllöstä) tulollaan: edellämainittu anekdootti oli tähän mennessä herkullisin hetki, jonka olen täysistuntoja seuratessani kokenut. Jotenkin kiteytyi – oletan että osa hörähdyksistä kaikui yleisölehtereiltä – rötösherra-stereotyyppinen ajattelu näppärästi tuossa spontaanissa tuokiossa.

Ehkä Katainen tarkoitti ihan muuta kuin miltä sattui kuulostamaan – eikä siis päästänyt suustaan freudilaista lipsahdusta lain. Todennäköisesti hän viittasi opposition lausuntoihin, jotka hänen näkökulmastaan olivat suorastaan valheellisia – tai jotka retoriikan nimissä saattoi sellaisiksi leimata.

Samaisella kyselytunnilla kovasti grillissä muhinut ministeri oli jo pariin otteeseen vastannut: "Mitään tuollaista en ole koskaan sanonut", joten ei ihme jos alkoi ajatus vähän karkailla. Kataisen harmina on se, että hän on valtiovarainministeri.

Valtiovarainministerin ongelma taas ylipäätään on se, että hänen täytyy jatkuvasti löytää uskottavia selityksiä sille, miksi kansan syvärien* kokema elintasokuilun leveneminen/syveneminen ei oikeasti ole totta**.

Valtiovarainministerin [kaksiteräinen?] motto on: "Mitään vaihtoehtoja ei ole. Hallitus on tehnyt kaikkensa ongelman poistamiseksi".

Varsinkin kokoomukselaiset valtiovarainministerit ovat jääneet – ei ehkä kovin yllättävästi – mieleen kansaa jakaneina piiskureina. Viinanenhan teki itsestään legendan neljässä vuodessa, ja Niinistö omalla tuurillaan itsestään Halosen jälkeisen presidentin***.

Katainen ei ole vielä virkakautensa aikana onnistunut karistamaan lievää selittelyn taustahälyä puheestaan, mutta ehkä kyynistyminen botoxoi ilmaisun loppukaudella?

Mutta tänään on uusi kyselytunti. Mars sammakkoja bongaamaan!
---
*Jep, yhdistin siinä kätevästi kaksi sanaa... resurssien tehostamiseksi?
** Aina löytyy vastakkainen tulkinta kun vain jaksaa näkökulmia väsymättömästi vaihtaa...
***Me slaavit tykkäämme siitä, että joku kurittaa...

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Avautumista

Enpä olisi uskonut, että tämä päivä joskus koittaa: ihmiset todella päästetään kaupoille silloin kun heillä sattuu siihen olemaan aikaa.

...No, melkein voidaan pitää miten vain auki liikkeitä, mutta jokunen reunaehto on edelleen onnistuttu jättämään selkeyden sotkemiseksi:
yli 400 neliötä käsittävät kauppakaupat (olkoon tuo sana nyt erotuksena kioski- ja huoltamokaupoista) eivät saa olla auki lauantaisin iltakuudesta, eivätkä sunnuntai-illan yhdeksästä seuraavan aamun seitsemään.

lepytysuhripyhäpäivien aattoina kauppakaupat pitää sulkea puolilta päivin, paitsi uudenvuoden- ja vapun aattoina iltakuudelta

ja jos sattuu olemaan tuplauhrauspyhäpäivä, voivat alle 400 neliön kauppakaupat olla neljä tuntia auki aamukahdeksan ja iltakuuden välissä jälkimmäisenä pönötyspäivänä

ja yli 400 neliön kauppakaupoilla on vielä semmoinen rajoite, että sunnuntaisin saavat olla auki vain puolesta päivästä iltakuuteen – paitsi isänpäivästä jouluaattoon iltayhdeksään saakka.
"Juhlapäivinä" pidetään yhä kiinni siitä, että kioskit ja huoltamot saavat yksinoikeudella palvella loputonta asiakastungosta. Kysymys kuuluu: miksi?

Henkkohtaista profesiaa

Taannoiset toilailut käyvät muuten hyvin esimerkiksi itseään toteuttavista ennusteista.

Kun edellinen auto oli hajoillut huikealla kerran-kuussa-keskiarvolla, oletin seuravaankin auton kosahtavan ihan koska tahansa. Alku olikin lähes maagista realismia, jos ilmaisu sallitaan.

Puoli kilometriä ajettuani sain matka-/nopeusmittarin hajalle yksinkertaisesti koskemalla trippimittarin nollaus-hanikkaan. Tosin tuossa kohtaa en voinut mennä vannomaan olinko nähnyt mittarin todella toimineen, edes koeajon aikana.

Totta kai se toimi? Onhan itsestään selvää, että mittaristo toimii, tai jos ei, sen kyllä huomaa? Liikkeessä kerrottiin, että "se aina joskus tekee tuota" ja perävalotakuu oli jo ehtinyt umpeutua, varsinkin kun olin käynyt jäähdyttelemässä itseäni kupposella kaffetta...

Alle viikon omistusaikajanalla tyhjeni rengas itsekseen. Ja sen jälkeen alkoikin (sub)aktiivinen sabotointi. Oletin jarrujen hajonneen, koska autoilla nyt vain on viimeiset pari vuotta ollut sinnikäs tapa mennä rikki jatkuvasti.

Tässä on melkein jotain maagista – tai olisi jos haluaisi niin uskoa.

Missä määrin olen omalla toiminnallani, lähes tulkoon – muttei ihan – tietoisesti, tullut varmistaneeksi, että autot todella hajoavat?

Meissä itse kussakin on taipumuksena haluta, että ennusteemme osuvat oikeaan
– vaikka kuinka kivuliaasti ja toistuvasti. Me luomme oman kohtalomme sillä, mitä itsestämme ja ympäristöstämme uskomme.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Logiikka, tuo koskematon instrumentti

Allekirjoittaneellahan ei tunnetustikaan järki pakota päätä erityisen paljon. Kuten eilisestä hyvin muistatte, onnistuin jumittamaan autoni eturenkaat jollain maagisella tavalla.

Joku fiksumpi olisi tarkistanut asiat tolkullisessa järjestyksessä. Minä en.

Kuviohan solmiutui näin: menin sunnuntaina laittamaan autoa lämpiämään, kun panin (niukin naukin tietoisesti) merkille, että auto oli jotenkin kallistuneen oloinen (ei finanssipoliittisesti [harmi kyllä... ehkä sellaistakin joskus tapahtuu?], vaan horisontaalisesti).

En olisi tuolla varmaan vaivannut päätäni ennen kaupoille lähtemistä, mutta satuin kulkemaan eturenkaan ohi – ja siis vihdoin tajusin, että rengas oli tyhjä. Olinkin auton oston jälkeen vähän aprikoinut, josko ilmaa oli tarpeeksi kumeissa...

Rengasliikkeitähän ei tuohon aikaan sunnuntai-iltaa ollut auki, ja pirkale: olin vastikään edelliseen koslaan hommannut koko talvirengassetin, joten hinkua uuden satsin shoppailuun ei isommin ollut.

Rivakkana kaverina ruuvailin kesärenkaan tyhjentyneen tilalle, ja kävin noutamassa aiemmasta samanmerkkisestä jääneet talvirenkaat – vaikka totesinkin niiden olevan hiukan liian pienet tähän malliin.

Vaan kun edellisessä – vastikään lopullisesti lauenneessa – kärryssä oli edellisen talven yli ollut väärän kokoiset renkaat, ehkä uskaltautuisin kaupassa käymään noilla.

Vaihdoin eteen renkaat, ja hyppäsin biiliin. Brum brum, skriik. Jostain syystä eturenkaat eivät enää pyörineet. Ylinopea kvanttinyrjähtänyt johtopäätös: jarrut olivat yhtäkkiä jumahtaneet ilman mitään varoitusta!

Tässä kohtaa tolkullisempi ihminen olisi vetänyt oikeat johtopäätökset ja vaihtanut takaisin epäsuhtaisen kesä-/talvirengas-parin – ja myöntänyt että seuraavalle päivälle olisi syytä buukata poikkeaminen rengasliikkeessä. Vaan en minä.

Ylisumea logiikka hirtti päälle. Kuvittelin auton jollain maagisella tavalla jumittavan siksi, että edessä ja takana on erikokoiset renkaat. Joten vaihdoin takarenkaatkin. Tässä on tietty logiikka. On on.

Mutta yllättävää kyllä, auto ei edelleenkään liikkunut.

...Tämä tarina jatkuu vielä sinnikkäällä pään-seinään-lyönnillä ja yhä sumenevalla "logiikalla", mutta oikaistaan – ei kehtaa kaikella järkeilyn väistelyllä rasittaa vatsalihaksiaan kramppaavia lukijoita...

Hinautettuani auton korjaamolle ja referoituani juonen pääpiirteet, haalariveikkonen kumartui tsekkaamaan tilanteen: "Sulla on liian pienet vanteet. Eivät mahdu pyörimään."

En minä enää tässä iässä osaa hävetä järjenpuutettani – sitä paitsi takarenkaathan mahtuivat pyörimään koostaan huolimatta. Näillä aivoilla nyt vain ei syy-seuraus-suhteita voi aina hiffata.

Huok. Joten tuskin vastaavat tapaukset tähän tulevat loppumaan...

maanantai 16. marraskuuta 2009

No go

Eilisen kirjoituksen alaviitteessä pohjustin itseään toteuttavaa ennustetta näillä sanoilla: "Ostin juuri uuden auton – ikivanhan sellaisen. Se voi hajota koska tahansa täydellisesti..."

Kun sitten iltasella tallustelin talliin laittamaan autoa lämpiämään, huomasin että toinen eturengas oli tyhjentynyt. Tämä oli vasta alkusoittoa, mutta kuvittelin hoitavani homman ihan zen-pohjalta.

Vaihdoin kesärenkaan posahtaneen tilalle, ja köröttelin hakemaan edellisestä vastaavanmerkkisestä kiesistä jääneet talvirenkaat.

Vaihdoin vain eturenkaat alkajaisiksi. Ajattelin, että käyn kaupassa välillä ja vaihdan sitten loput jos välttämättömäksi katsoisin.

Vaan autopa ei enää lähtenyt liikkeelle. Etujarrut olivat jumahtaneet päälle – ei mitään käsitystä miksi; varttia aiemmin olivat toimineet ihan moitteettomasti. Renkaita irti, kumivasaraa – ei muutosta. Nyt minulla on tallissa kaksi autoa, jotka eivät liiku. Toisesta kytkin hajalla, toisessa jarrut.

Odottelen tässä juuri virka-aikaa, jotta voin ruveta soittelemaan sinne sun tänne. Jospa tämä tästä jollain maagisella jipolla lutviutuu. Illalla oli kyllä aika vahvasti sellainen fatalistinen olo, että meikäläisen kohtalo on ruveta jalkamieheksi: viikon sisään on hajonnut kaksi autoa ilman mitään ennakkovaroitusta.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Ratio pois päältä

Kuvittelemme olevamme ylen rationaalisia olentoja. Silti tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että toimintamme on kaikkea muuta kuin järjellistä.
  • Syömme sitä enemmän, mitä enemmän värejä lautasellamme on. Värejä!
  • Mitä isompi lautanen, sen enemmän syömme.
Tai arjen toista laitaa: väitämme tekevämme ostoksemme järkiperustein. Emme tee.

Jos suoritatte "vertailukierrosta" löytääksenne (khihihi) parhaan hinta-laatusuhteen, palaatte lopulta ostoksille siihen ensimmäiseen visitoimaanne liikkeeseen*.

Jos myyjä toivottaa hyvää päivää tai muuten tervehtii, ostatte häneltä mieluummin kuin siltä tuppisuulta siellä jossain muualla. Ja jos myyjä tervehtiessään peräti koskettaa (kyllä! Suomessa tämä on toki melko uhkarohkeata...) nonchalantisti olkavarttanne, on kaupat käytännössä jo tehty.

Ja jos itse saatte kosketella ostosehdokasta, ostatte todennäköisemmin kuin vain katsoessanne.

Mitä pidempään myyntipuhe kestää, sen todennäköisempi on kauppaihan sama mitä tuubaa suusta tulvii. Paitsi tietysti jos asiakas kokee ettei saa suunvuoroa – mutta toisaalta useimmat meistä haluavat olla vietävissä.

Jos hyllyssä on valittavana kaksikymmentä tuotemerkkiä, siltä otetaan kyytiin vähemmän kamaa kuin viiden valikoimasta. Me muka haluamme enemmän vaihtoehtoja, mutta todellisuudessa haluamme suoriutua päivästämme niin, että emme joudu tekemään lainkaan valintoja.

Päätösten tekeminen on ehkä rasittavinta mitä voimme kuvitella, joten kaikki rationalisointimmekin perustuu oikeastaan... helppouden maksimointiin. Se, mikä tuntuu parhaalta, löytää tuekseen myös eniten "järkisyitä".
---
Ei, en minä ole yhtäkkiä ruvennut ajattelemaan itseäni monikossa kuin majesteetti. Koenpahan vain kuuluvani samaan tolvanoitten porukkaan kuin te muutkin (...Enhän minä kirjoittanut tuota alas?! Vedin juuri kävijäluvut viemäriin, vaikka loukkaukseni olikin [olevinaan {kääk! Enhän minä sentään tuota lisäystä kirjoittanut?!}] huumorisävytteinen...).

*Ostin juuri uuden auton – ikivanhan sellaisen. Se voi hajota koska tahansa täydellisesti, mutta ostin sen juurikin ensimmäisestä käymästäni liikkeestä. Kannattaa siis tarkkaan [khihihi] funtsia mihin liikkeeseen menee ensimmäiseksi.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Kun ajatus karkaa

Tämä on varmasti Teille kaikille enemmän kuin tuttua: kaivelette jotain rojulaatikkoa ja löydätte sen sanelunauhurin, jonka ainoa hyötyfunktio ostamisen jälkeen on ollut sen yhden näytelmän propsina jossain vuosituhannen alkupuolella.

Ajattelette (taas), että
"hienoa, tämähän nopeuttaa lukemattomien älynväläysteni muistiin merkitsemistä huomattavasti. Näihin astihan olen joutunut hitaalla ja vaivalloisella kynämetodilla™ kaivertamaan ne lehtiöön – jos olen sattunut sijaitsemaan kyseisen lehtiön lähituntumassa.

Puhuminen on kirjoittamista huomattavasti nopeampi jutska, ja jos/kun haluan saattaa matskun kirjalliseen muotoon, voin toimia itseni sihteerikkönä. Ehkä kymmensormijärjestelmäni saa siinä samalla kivasti treeniä"
.

Ja otat sen sanelunauhurin mukaan kaikkialle. Pidät huolen, että paussi on päällä, jottei kone mene itsestään päälle. Tätä ennen olet harmiksesi huomannut, että juuri tässä nauhurissa ei ollutkaan sitä automaattipaussia, joka editoi pois ne hetket kun aivot lyövät tyhjää – mutta sellainenkin sinulla on kyllä ollut joskus (käytit sitä neliraituriaikaan mikrofonina, kuten hyvin muistat – etkä siis kertaakaan tarvinnut automaattipaussia).

Mutta jostain syystä kaikki älynväläykset ovat tyrehtyneet. Ei tule enää sellaisia aforisminomaisia tiiviydellään häikäiseviä (tiiviydellään... häikäiseviä? niin kuin... aurinko? ajatusten suunnattomasta painosta aiheutuvia ydinfissionomaisia välähdyksiä?) todellisuuden riisuvia töksäytyksiä. Vain hahmottomia, kaikkea verbaliikkaa väisteleviä visioita (jos niitäkään), joista ei saa mitään otetta. Eikä nauhuriin voi piirtääkään. Loppuiko ajatustoiminta kokonaan (– ja missä se aivojen undo oli)?

Joten nauhurikaan ei enää ole vieressä silloin kun sitä tarvitsisi vangitsemaan edes yhden kuningasidean. Sellainen hetki varmasti vielä tulee. Joskus.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Eiväthän ne edes istu siellä!

Epäilemättä moni Teistä on paljon paremmin asioista perillä, mutta jotenkin kuvittelen, että suuri enemmistö ei tiedä eduskuntatyöstä yhtikäs mitään – ja tuon otsikoksi sattuneen huudahduksen väitän totisesti, totisesti kuulleeni moneen otteeseen ihan reaalitodellisuudessa.

Minä en kansanedustajien duunista tiennyt hölkäsen pölähtämää, mutta nyt kun olen tuota parlamentakvaariota (= täysistuntojen livelähetykset) erinäisiä viikkoja seurannut, voin kertoa miksi otsikkomme huudahdus on ihan pielessä.
Sehän viittaa käsitykseen, jonka mukaan edustajat tulisivat aamulla pulpettiinsa ja poistuisivat iltapäivällä läksyjä tekemään. Vain liitutaulu puuttuu (mutta ehkä sellainen on joskus puhemiehen takana ollut... Sinne on ynnäilty viittaamalla annettuja ääniä jotka järjestäjiksi valitut ovat sitten välitunnilla käyneet pyyhkimässä pois...).
Ainakaan minulla ei ollut tajuntaa siitä, että täysistunnot järkätään ti & ke klo 14-, to klo 16- (jolloin ministereiltä voivat riviedustajat tivata sydämellään olevia huolia tunnin ajan) ja pe klo 13- eespäin – sinne ei siis tulla rähmät silmissä aamupuurolta notkumaan. Tämäkö ei kellekään Teistä ole millään tavalla uutta?

Näyttäisi aika monesti lipsuvan iltauutisten ohi tuo asioiden nuijiminen, paitsi perjantaina – jolloin hommat paketoidaan monesti vartissa. Ja maanantaisin ei istuskella salissa lain – mokomatkin lintsarit?

Joka tapauksessa pulinaa puolesta ja vastaan riittää monesti parista käsiteltävänä olevasta asiasta tunneiksi – ja loput, toisinaan kymmenet, kohdat nuijitaan sitten salamavauhdilla jatkokäsittelyihinsä.
Mutta edelleen tämä paikallaan istuminen: täysistunnoissa istuskelevat lähinnä ne, joilla ei satu mitään valiokuntaduunia olemaan. Näin ainakin oletan, vaikka olenkin vain observoimalla päästänyt itseni johtopäätöksiin.

Väki siis käy kääntymässä paikalla täysistunnon alkaessa, ja häipyvät sitten muualle hommiin jättäen paikalle kourallisen toimettomampia – ja niitä, joita liikuttavia aloitteita ollaan päiväjärjestyksen mukaan nuijimassa etunojaan. Ennen tuota iltapäiväistuntoa on moni raivannut paperiviidakkoa jo... niin, koulupäivän ajan.
Onkohan muuten joku tehnyt galluppia politiikan kiinnostavuudesta? Siitä, että onko asiat niin kuin kuvittelen: ketään ei yhtään kiinnosta eikä käytännöistä mitään tiedetä – vai päin vastoin niin, että kaikki tietävät varsin hyvin kaiken edustuksellisen demokratian proseduureista (sekä -molleista, ahhahaahaha!) ja tuhahtelevat tällekin kirjoitukselle tyrmistyneinä skribentin ignoranssista.

Ohoo, pikagoogeloinnilla löytyi sivusto, josta en ole koskaan kuullutkaan: kansanvalta.fi. Että on sivistyksessä ollut tuonkinmuotoinen aukko. Te muut käytte siellä tietysti päivittäin. "No, emme; me pidämme kansanvaltaa yllä, me kaikki muut... Kuka tämä moukka oikein on?"

maanantai 9. marraskuuta 2009

Nasenformer!

Tässäpä ostostelkkarille uusi lyömätön hittituote: nenämuotti! Sata vuotta sitten tuollaista on näemmä kaupiteltu Jugend-lehden sivuilla. Tottahan se on tuloksiakin tuottanut kun kerran lehdessä niin sanotaan?

Valitettavasti olematon saksankielentaitoni ei onnistu kaivamaan kaikkia nyansseja promotekstistä, mutta Te, arvon lukijat, olette varmaan fiksumpia ja kieritte jo lattialla naurusta sätkien. Tai sitten olette rynnänneet ullakolle tarkistamaan josko sieltä löytyisi tämä ultimaattinen luomuratkaisu pitkään kalvaneeseen ongelmaan.

"Onhan nenäni jo tänään uljaampi kuin eilen? Onhan, armaani? Onhan?"
"On on..."
"Ainakin se on kipeämpi kuin eilen..."
---
Haamu 111109: (Näemmä Jugendin sivut ovat tukossa [epäilemättä Kasbachista rynnänneen väkijoukon ansiosta] joten vaihdoin tuonne ylös toisen kuvan {täältä}).

lauantai 31. lokakuuta 2009

Digitaalinen elämänkaari

Digiboksi lakkasi toimimasta. Tai oikeastaan kake. Tai sitten boksi lakkasi reagoimasta säätimeen. Joka tapauksessa: napeista ei tapahtunut mitään. Hetki sitten olin vielä kelannut kivasti, ja sitten ei mitään.

Seuraavan illan vielä sulattelin onnettomuuden kriittisyyttä. Ilman kaukoa en pystynyt tekemään muuta kuin vaihtamaan kanavia – ja sekin piti tehdä seiskytlukulaisittain kävelemällä koko monen askeleen taival boksille. Järjetön duuni!

Tallentaminen ei onnistunut, tallennettujen katsominen kyllä – ilman kelausta. Kaatuiko maailmani tuohon?

Oliko kuvavirrassa jotain niin korvaamatonta että olisin halunnut varsinaisesti tehdä mitään asialle? Eikö tuossa boksissa ollutkin tallennettuna aika monta ohjelmaa joita en vain ollut viitsinyt lopultakaan katsoa? Olenko koskaan kaivannut jotain näkemättä jäänyttä ohjelmaa, ylipäätään muistanut enää seuraavana päivänä että jotain lipesi okuläärien ohi? Eikö tavakseni ollut tullut siirtää katsominen sellaisiin hetkiin kun ei sattunut olemaan energiaa mihinkään järkevään? Ja keskeyttää toljottaminen alkuunsa tylsistymisen vallatessa keskushermoston?

Mutta eikös teeveelupa kohta veloiteta myös niiltä jotka eivät telkkaria toljota? Pakkohan se sitten olisi ratkaista tämä näkymäödeema!

Kertoisiko netti jotain – jonkin helpon tavan oikaista ongelmakohta ja palauttaa kaikki ennalleen? Ei ihan helpolla, mutta viidakkoveitsellä ryteikköä samotessa se kertoi ainakin sen, että minua on ostaessani kusetettu – mikä ei sinänsä ole yllätys kun prosessorilla toimivasta vehkeimestä kyse on.

Kyseisessä Kaonin boksissahan on usb-liitin mm. ohjelmiston päivittämistä varten. Se vain ei toimi ennen ohjelmiston päivittämistä. Siis: boksissa on usb-liitin ohjelmiston päivittämistä varten. Se vain ei toimi ennen ohjelmiston päivittämistä.

Pitäisi olla vanhemmanpuoleinen sarjaportilla varustettu pc jotta päivittäminen siis onnistuisi. Kummallista: muistelen vanhemman ja simppelimmän boksin napanneen päivitykset antennin kautta, ihan automaattisesti niitä tyrkyttäneen aina kun tarjolla jotain oli. Tässäkin näyttäisi sellainen mahdollisuus teoriassa olevan, paitsi että mitään ei tunnu löytyvän – ja taajuudet pitäisi arpomalla löytää.

Vaivannäkö nykyisen kertakäyttökulttuurin orjana tuntui ihan liian haastavalta. Voisiko huoltoon viedä ensin pelkän kaken, ja jatkaa rampautunutta hypnoosissa istumista toivoen ongelman hoituvan?

Pitäisi vain muistaa mistä oli ostoksen tehnyt, mikä taas ei oikein tuntunut pälkähtävän. Ja kuitti, semmoiset menevät yleensä hyvin hyvään talteen, kukin ihan omaan piiloonsa.

Takuuaikaa kuvittelin olevan vielä jäljellä, mutta kuittia ei tosiaan löytynyt, enkä millään saanut päähäni mistä olin rotiskon raahannut. Voisiko kaupan tilitysuumenista löytyä viite meikäläisen ostosta? Jostain alle kahden vuoden takaa – täytyyhän takuuajan olla kaksi vuotta?

Ei ainakaan yhdessä kolmesta mahdollisesta Cittarista onstunut, enkä lopulta jaksanut kaikkia puolta tusinaa vaihtoehtoa lähteä kahlaamaan.

Viitsisinkö siis maksaa huollosta, kun kyseinen boksi oli kuitenkin aika lailla paska. Tämähän oli oikeastaan onnenpotku! Kuinka monta kertaa olin kiroillut värkin tallennettua silkkaa pikselimössöä. Pääsipähän siitäkin riesasta.

Mutta voisiko tehdasasetusten palauttaminen auttaa poloisen visuaalisesti rajoittuneesta tilastaan? Monesti homman alkuun buuttaaminen poistaa ongelman näissä nykyvempeleissä. Aina kannattaa kokeilla?

Paitsi että tehdasasetuksienkin loppuunviemiseksi tarvittaisiin kaukosäädintä – minkä tajusin siinä vaiheessa kun olin pannut operaation jo liikkeelle. Prkl.

Enää ei auttaisi kuin huoltoon vienti – vaan ilman kuittia huollon hinnalla tod. näk. kustantaa koko boksin. Ja korjattua odotellessa joutuisi varmaankin olemaan puolisen vuotta ilman minkäänmoista näköyhteyttä. Näin ainakin haluan tässä vaiheessa ajatella, uuden värkin ostaneena.

Liikkeitä kierrellessäni huomasin, ettei koko Kaonia enää myydä missään. Ylipäätään digibokseja ei juuri ole myynnissä kun nykyään myytävissä töllöissä on viritin itsessään. Vähän pitkin hampain ostin tuon diVisionin boksin, jossa ei ole yhtään enempää tallennustilaa, ja joka ei ole testien kärjessä paljon kiikkunut. Takuutakin sille annettiin vain vuosi.

Toisaalta, Kaon oli TMn testivoittaja. Ja siis paska. Ainakin toistaiseksi uusi vempele on toiminut paljon kivammin. Edelleen voi ihminen nuutua väräjävän ruudun ääressä kuin lehmä pilttuussaan.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Surrealistista tajunnanvirtaständuppia

Eilen ihmetystä herätti havainto, että otsalihakset olivat jostain syystä kipeytyneet. Ihan heti ei järjellistä syytä mieleen juolahtanut – mutta syy ei ollutkaan järjellinen, vaan kaikkea muuta – ja tilanne valkeni kun jatkoin edellisenä päivänä aloittamaani urakkaa.

Olin nimittäin törmännyt tuubissa koomikkoon Ross Noble, joka tuntuu vetävän juttunsa täysin hatusta. Olin siis edellisen illan viettänyt kulmia kurtistellen/kohotellen, Noblen täyttäessä aivoni käsittämättömillä assosiaatioilla, joista – yhdistettynä tyypin habitukseen – herää väkisin kysymys: "onko tämä hippi joissain aineissa?", mutta kyllä siinä taitaa jyllätä ihan vaan syntymähumala...

Ehdottomasti seuraamisen arvoisia syrjähdyksiä nuo ovat – kyseessä taitaa olla paras ständuppaaja, johon olen tähän mennessä törmännyt, ja olen aika monta aika mainiota jo ehtinyt bongata.

Noblessa on sekin hyvä puoli, että vaikka noin viisi eri showta onnistuin tuolta löytämään, en kertaakaan joutunut kuuntelemaan samaa vitsiä kahdesti – kun useimmat koomikot alkavat toistaa itseään heti toisessa löydetyssä klipissä. Itse asiassa eksyessäni sattuvasti nimetyn kiertueen, Randomistin, epävirallisemman tallenteen pakeille, havaitsin että kiertueen eri keikat saattavat sisältää täysin erilaiset aloitukset.

Noblella on ilmeinen lahja seurata kaikkia eteen tulevia herätteitä ja kehittää täysin absurdeja kaaria, joita hän sitten omalla logiikallaan seuraa detaljirikkaisiin sfääreihin – jos ei satu kesken kaiken lipsahtamaan johonkin ihan muuhun asiaan, palatakseen kesken jääneeseen kehitelmään joskus paljon myöhemmin.

Tässä Regents Parkissa heitetty keikka, joka on mukavasti ulkotiloissa noiden muiden keikkojen vastapainoksi:

...Jo toinen britti, jonka keikalle ehdottomasti täytyy joskus päästä. Mutta ei välttämättä eturiviin, Noblella kun on siitä tapana ilmeisesti aina valita joku tyyppi silmätikukseen – ei mitenkään pahantahtoisesti, mutta jos haluaisi ihan vaan olla ja istua, se ei välttämättä onnistu juuri Noblen yleisöksi tulleelta...

perjantai 16. lokakuuta 2009

Halutaan lisää suoramarkkinointia?

Ihan vähän tuntuu siltä, että tässä tutkimuksessa on tehty johdattelevia kysymyksiä:
Tämän tutkimuksen perusteella voi sanoa, että kuluttajat toivovat tietyissä tilanteissa, että henkilötietoja hyödynnettäisiin nykyistä enemmän.
Olisi tietysti kiva, jos markkinoijat osaisivat tarjota juuri sitä mitä tarvitsen, ja vieläpä mahdollisimman edukkaaseen hintaan, ja juuri silloin kun passelein aika hankinnalle olisi. Itse asiassa parasta olisi, jos tuotteet tulisivat ihan tilaamatta kotiin kun huomaan jotakin kaipaavani.

Mutta vastikään kaikki mahdolliset suoramarkkinointirajoitteet hommanneena veikkaan edelleen, että tutkimus on ollut pikkiriikkisen kenollaan johonkin suuntaan...

torstai 15. lokakuuta 2009

Auton-osa-lotto

Aah, auto – tuo taikanesteellä automaagisesti kulkeva vekotin. Se myös hajoaa maagisella tavalla moneen kertaan samasta kohdasta.

Noin vuosi sitten löysin itseni pimeästä kylmyydestä liikkumattoman auton sisällä odottelemassa hinausta. Tällä kertaa en ollut itse ohjaksissa, ja taisin olla luurit korvilla musiikintekopuuhissa kun puhelin soi – mitä en siis huomannut.

Aamusella sitten panin merkille vastaamattoman puhelun – vanhassa luurissani, joka jostain syystä näytti tänään olevan 4. tammikuuta vuonna 2002. Jostain syystä en osannut odottaa huonoja uutisia, vaikka kyseinen auto on siis hajonnut jo niin monta kertaa etten enää välitä laskea...

Kuulosti siltä, että laturi hajosi aivan samoin kuin vuosi sitten – ja että kaara on nyt hinautettuna juurikin samaan korjaamoon jonne se edelliselläkin laturinkorjausreissulla vietiin. Kohtalo? Epäilemättä.

Minulla ehkä voisi olla jossain kuitti tuosta vuosi sitten vaihdetusta laturista – mutta koskapa se oli... Miksikä sitä kutsutaan? Laturi, joka ei ole uusi, vaan jotain muuta. Käytetty?

Niin, tuskin menee huoltotakuuseen käytetty laturi. Mutta että vain vuoden kesti. Tämä on jo kolmas värkki, joka on ehtinyt hajota kahdesti puolitoistavuotisen omistajuuteni aikana samaisessa autossa... Vai onko tämä jo kolmas laturi? Alkaa tosiaan mennä laskut sekaisin.

Mutta kun siis jonossa on muutama muukin korjattava kohde tuossa kiesissä... En minä varsinaisesti pyytänyt tätä, enhän?

Karman laki sanoo että pyysin kyllä, edellisessä elämässä. Ja Jungin teoriat kollektiivisesta alitajunnasta varmaan väittävät, että olen ihan itseäni kampittaakseni mennyt hankkimaan alleni sellaisen koneen joka on jo tehtaalla rakennettu aloittamaan hajoamisprosessi viime vuoden keväästä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Käytin ääntäni

Eipä hienoa – pääsin juuri edistämään demokratiaa!

Täysistunnon nettilähetys virtasi ilman ääntä. Minä, puhelinfoobikko, pelastin nettikansan soittamalla eduskuntaan, ja noin vartissa tilanne oli korjaantunut.

...Ilmeisen vähän meitä reaaliaikaparlamentaarikkoja taitaa olla. Nimittäin lähetystä oli mennyt noin vartti ennen kuin soitin, eikä siinä vaiheessa kukaan ollut tilannetta noteerannut. Jos Kotikadulla sanottaisiin ruma sana, olisivat Ylen puhelinlinjat heti aivan kuumana...

tiistai 13. lokakuuta 2009

Paluu Apolloon

Pistin joku aika sitten Sean Lockin lyhyemmän stand-up-keikan näytille – tässä täysimittainen versio, käsittääkseni samaisessa Hammersmithin Apollossa kuin se edellinenkin pätkä:

maanantai 12. lokakuuta 2009

Rienausta?


Porukka nimeltään Paras jumalan kirkko on näemmä ottanut itselleen mission, joka on hyvinkin kannatettava – varsinkin maassa jossa uskonto matelee kaikkiin mahdollisiin rakenteisiin. Kyseinen "kirkko" kaivamalla kaivaa esiin kaiken naurettavuuden mitä raamatusta löytyy – ja sitähän riittää.

Seuraavassa pätkässä kyseinen kirkonväki pitää mielenosoitusta hiivaa vastaan – Raamatussa kun löytyy nelisenkymmentä kohtaa joissa kyseistä ainesosaa pidetään pahana:

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Well done there

Silläkin uhalla, että Kasbach kohta leimautuu DB-fanisivustoksi, pistän tähän pätkän, jonka kyseinen hemmo teki oman koneensa äärellä äskettäin. Hra Brown on ennenkin imitoinut piirroshahmo Stewietä (Family Guysta u know) – ja kommentoi tässä tuoreehkooltaan rulettikämmiään:

Kukahan kustantaisi meikäläisen katsomaan jonkun Enigma-shown jonnekin päin brittein saarta? Anyone? Feel free to stand out, you keen benefactor hiding in the shadows...

lauantai 10. lokakuuta 2009

"Rikkovat meidän ikuisen hiljaisuuden..."

Katoliset eivät ole oikein tykänneet Penn & Tellerin viimeisimmästä Bullshit!-jaksosta, jossa kerrotaan ikäviä asioita Vatikaanista – mikä on oikein hyvä syy laittaa klippiä tähän:

perjantai 9. lokakuuta 2009

Oikeasti pelottavaa?

Pienellä budjetilla tehty Paranormal Activity on, väittävät, poikkeuksellisen pelottava elokuva. Milloinkahan tuon saisi nähdäkseen? Ei varmaan ihan heti kun ei sitä ameriikoissakaan pääse näkemään kuin siellä täällä...

Paranormal Activity Trailer - Watch more Movie Trailers

torstai 8. lokakuuta 2009

Tööt

Siellä on vissiin jotain Talenttia taas menossa. En ole jaksanut moista kohkaamista katsoa, mutta tässä Barryn ja Stuartin versio brittiläisestä showsta:

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Kansas taisteli


En sitten millään jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka vuodesta toiseen ostavat kierrätettyjä Beatlesmatskubokseja. "Mahtaakohan tässä läjässä olla se tajunnan räjäyttävä, kerta kerralta haastavampi Obladi oblada? Phuii, on se, tässäkin!" Itse kyllästyin noihin biiseihin jo ala-asteen musiikkitunneilla.

Joten tässä vaihtoehdoksi spotifylinkki niille, jotka eivät halua ihan valmiiksi pureksittua musiikkia: Kansas – Original Album Classics. Parinkymmenen vuoden kuuntelupaussin jälkeen matsku ei yllättäin kuulostakaan yhtään väsyneeltä, mikä jo sinällään on saavutus.

Kansaksella (-silla? Kansaalla?) oli hillittömän progeilunsa ja aaooärrähtävän melodiavainunsa lisäksi myös maailman hienoin logo ja makeimmat levynkannet. Ja southern-rockaavista juuristaan johtuen myös kaikkien musiikkityylien olennaisin elementti, eli hevi, on myös kivasti edustettuna. Ja maailman naurettavin hajoamisperuste: uskonnolliset erimielisyydet!

Tätä kaikkeahan te ette voi tietää – paitsi jos olette Kasbachia joskus ennenkin lukeneet –, koskapa Suomessa progen kulta-aikana kuunneltiin vain löysää brittiläistä matskua. Yritin äskettäin ihan huvikseni kuunnella jonkun Yes-kokoelman kuntotreenin ryydittimeksi, mutta pakko oli vaihtaa kesken kaiken Atlantin toiselle puolelle.
---
Hitsiläinen, Kansas (mikähän kokoonpano niillä nyt sitten mahtaakaan olla...) olisi peräti Saksankiertueella juurikin tässä kuun lopussa... mutta jos olen oikein ymmärtänyt: Status Quon lämppärinä! Voiko järjettömämpää settiä kukaan keksiä? Vähän niinq laittaisi Wigwamin lämppäröimään Peitsamoa.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Kuusesta katajaan

Vielä kerran Derren Brownista (spoilerivaroitus, huom.)... Nimittäin hänen neliosainen sarjansa, joka siis alkoi lottonumerojen oikein ennustamisella, onnistui viimeisen osansa viimeisellä minuutilla tekemään täydellisen mahalaskun.

Tällä kertaa oli tarkoitus moninkertaistaa ruletissa, kertapanostuksella, pahaa-aavistamattomalta katsojalta hypnotisoidut 5000 puntaa. Koko jakson ajan polttopistettä kuumennettiin yhteen hetkeen, ja sitten... kuula putosi pykälän verran ohi siitä mihin panos oli laitettu. Ohjelma – ja siis koko sarja – päättyi tyrmistykseen.

Tuossa kohtaa kiteytyi juurikin taikuuden nykyhetken tilanne. Oikeastaan taikuuden nykyhetki on aina samassa tilanteessa: miten tehdä jotain ennennäkemätöntä, kun vähänkin pidempään kehitystä seurannut huomaa temppujen toistavan samoja kaavoja – eri artistit varioivat samoja temppuja kiusallisen selkeästi, käyttävät peräti samoja taikurikaupasta ostettuja propseja ja muutenkin näyttävät toisinaan imitoivan kolleegoitaan.

Täytyy olla turhauttavaa olla taikuri, kun koko homman perusta on siinä, miten hyvin pystyt valehtelemaan harhautuksesta, joka on yleensä hyvin, hyvin yksinkertainen. Brownilla on etunaan ollut se, että vuosia hänellä on ollut mentalismin mukanaan tuoma vaikeastiselitettävä elementti hallussaan. Spektaakkeli on tapahtunut pään sisällä... mutta tällä kertaa hän koitti venyttää rajoja vähän liikaa.

Vieläkö tuosta noustaan, vai narahtiko ura tähän? Vai oliko mahalasku kenties tarkoituksellinen? Pakkohan tuo eeppinen moka on lunastaa jollain spektaakkelimaisella korjauksella, joka kertoo häviön olleen tahallinen harhautus, jotta... öh... varsinainen temppu... höö... Ihan koska tahansa DB kertoo jujuttaneensa kaikkia ja... ömm... En kestä! Kaikki sankarit pettävät lopulta.

Suokaa anteeksi, minun on nyt itkettävä itseni uneen... josta herätessäni huomaan kaiken olleen vain pahaa unta, joohan?

3D-tetristä

Eikö Tetris ole enää tarpeeksi turhauttavaa? Kas tässäpä ratkaisu: stereogrammitetris. Todella ärsyttävää kun herpaantuessaan ei yksinkertaisesti näe palikoita...

maanantai 5. lokakuuta 2009

Hävitys on pittoreskia?

Eipä hienoa, että juuri Roland Emmerich on tarttunut aiheeseen 2012. Tuolloinhan tulee maailmanloppu, joten tyyppi, joka on leffoissaan keskittynyt sellaisiin juonen kannalta olennaisiin asioihin kuin "valtava" ja "räjähdykset"... osaa varmaankin tiivistää olennaisen pariin tuntiin?

Mietin vain että miten leffa voi loppua edes jotenkin tyydyttävästi? Sitähän en tule tietämään pätkän tullessa teatteriin, enkä sittenkään kun se on dvd:nä, edes alelaarissa. Vaan eiköhän se joskus töllöstäkin tule*. Toivottavasti ennen vuotta 12, koskapa maailma siis loppuu silloin – ja tämän spektaakkelin jääminen näkemättä kovertaa varmaan suuren reiän sieluun.

Kyseisestä leffasta on tehty jo anti-teaseri, joka näyttää tältä:

---
*ja ehkä silloin joskus on täällä korvessakin sen verran lähetystehoa ettei digiboksilta tarvitse katsella pelkkää pikselimössöä? Ai juu, mutta silloin on varmaankin menossa jo kolmas hätäinen uudistus: hd-kuva on juuri vaihtumassa 3D-kuvaan, ja vanhat tukiasemat on juuri poistettu käytöstä...