maanantaina, marraskuuta 03, 2008

Häiritsevää

Muutama viikko sitten katsomani Parfyymi oli hämmentävä elokuva. Kyseessähän on periaatteessa 1700-lukuiseksi epookiksi puettu sarjamurhaajan muotokuva, mikä ei sinällään ole erityisen mielenkiintoista. Eikä tekijöiden runollinen lähestymistapa sekään ole erityisen vetävä – itse asiassa jätin ensimmäisellä katsomiskerralla homman kesken, ja jatkoin vasta joskus viikkoa myöhemmin. Valtavan hidasta kehittelyä, ja omituinen karmeankaunis tunnelma. Kasvutarinaako tässä tehdään? Halutaanko, että katsoja samastuu tähän hirviöön, jonka täytyy tappaa neitsyitä tehdäkseen täydellisen parfyymin?

Onneksi vaivauduin katsomaan loppuun, koska pätkä oli tosiaan melko hämmentävä. Kerronnassa siis kaivaudutaan pakkomielteisen murhaajan mielenmaisemaan suorastaan pastoraalisella sävyllä (kertojankin äänensävy on kuin satukirjaa lukisi), ottamatta lopultakaan mitään moraalista kantaa. Tyypillä on pakkomielle, ja katsoja seuraa miten päähenkilö pakkomiellettään seuraa. Verellä ei läträtä, eivätkä kamerakulmat herkuttele uhreiksi joutuvien nuorten naisten vartaloilla – kauhuleffojen kliseet kierretään siis mahdollisimman kaukaa.

Parfyymin kliimaksi on sekin jotain ihan muuta kuin sarjamurhajutuissa yleensä, ja samoin lopetus – katsojaa lyödään totaaliällikällä jatkuvasti. Tekijät ovat todella sisäistäneet sen, että tarinan sisällä, tarinan todellisuudessa, ihan kaikki on mahdollista – ilman päälleliimattuja kerronnallisia kuperkeikkoja. Kummallista tenhoa, jonka yksi komponentti on nimenomaan kerronnan hitaus.

Lievästi hämmentävä oli myös Saw, jonka nyt katsoin kun kerran töllöstä tuli. Ei se ihan niin paha ollut kuin kampanjoinnista kuvittelin. Eturivin näyttelijöitä, ja ihan juonikin peräti – joskin juoni oli lähinnä yllätysten kieputtelua taustojen panttauksella, mikä lopultakaan ei ole erityisen mielenkiintoista. Enkä minä edelleenkään tajua, miksi pitää tehdä leffoja sadismista.

Raja on kyllä hienonhieno. Sahaa en oikein sulata, Parfyymia melkein ylistän, Amerikan Psyko oli mielestäni mielenkiintoinen sekä kirjana että leffana, Funny Games (se alkuperäinen) oli... mielenkiintoinen joskin häiritsevä, Seitsemän... no, siinä seurasin lähinnä Brad Pittin paineita osoittaa että osaa näytellä... Mutta leffat ovat menneet yhä graafisemmiksi, yhä sairaammiksi. Tarkoittaako se, että yhteiskunta on tullut täysjärkisemmäksi – että ihmiset kykenevät käsittelemään rankempia asioita kuin ennen? Vai onko yhteiskunta mennyt sairaammaksi – että ihmiset haluavat nähdä sadismia?

Jos laitetaan taas annos salaliittoilua (kuitenkin haluatte kuulla näitä): jonkun teorian mukaan leffojen sadismi petaa suopeutta kidutuksen käyttöön "terrorisminvastaisessa sodassa"...

4 kommenttia:

Otto Tiksistä kirjoitti...

Parfyymi on kirjana yksi parhaista koskaan lukemistani. Elokuva oli hitaahko, joskin hyvin kuvattu ja lavastettu. Jos en olisi tuntenut tarinaa, kokemus olisi saattanut olla toinen. Juuri katsotuista elokuvista mieleenjäävä siis häiriintynyt on juurikin Funny Games. Jos se olisi kuvaisi graafisemmin väkivaltaa, se olisi huonompi. Nyt suuri osa elokuvaa on katsojan omissa reaktioissa. You brought this on yourself...vai miten se meni.

Eilen näin yhden sadistisimmista kohtauksista ikinä, elokuvana The Audition. Vaikka näyt olivat karseita, minua huvitti kun ajattelin miten ohjaaja Takeshi Miike kuvailee ideoitaan tuotantopalavereissa...

Anarkistista, kertakaikkiaan.

Olïver Kaïma kirjoitti...

Audition on vielä meikäläisellä näkemättä... En vasiten hankkiudu ahdistavien elokuvien ääreen – tulen katsoneeksi lähinnä jos satun jossain kirjastossa tai löytölaarilla kompastumaan. Ja kun en mediaa isommin seuraa, en koskaan ole kärryillä siitä mitä olisi syytä nähdä. Isoimmin rummutettuja ei voi olla huomaamatta, mutta niiltä yleensä on vähiten odotettavissa.

Aasialaisilla tuntuu olevan ihan eksponentiaalinen vaihde länsimaisiin verrattuna, mitä ahdistavuuteen tulee. Koskaan ei tiedä mitä silmille nostetaan kun ryhtyy katsomaan jostain idän suunnalta tulevaa filkkaa... mikä on sikäli hienoa, kun tuo länsimaisten elokuvien formatoitu ennalta-arvattavuus on... niin, ennalta-arvattavaa.

Burana kirjoitti...

Pitääpä tsekata toi parfyymi.
Tosin olin jo aika pettynyt tuhanteen käänteeseen pohjautuvaan "The Prestigeen" vaikkei se nyt ihan sama asia olekkaan... tavallaan kuitenkin kauhuestetiikkaa noudattava.
ja töhrimisestä- kannattaa aloittaa pohjalta ja kirjoittaa jotain joka ottaa kantaa kautta linjojen. esim. "Haista vittu, kommari! tai Homot on HOMOJA!"

kasbach kirjoitti...

Hehe: "Homot on homoja" – kieltämättä vastaansanomaton väittämä. Ehkä odottelen kuitenkin vielä toiset 37 vuotta ennen kuin aloitan töhrintäurani... Ehtiihän tuota.

Prestige oli muuten allekirjoittaneen mielestä aika jees (- kun taas samaa aihetta sivuava Silmänkääntäjä oli vähän pettymys...) joten ehkä meikäläisen suositukset ei ihan osu oikeaan hermoon siellä päässä...