sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Akselin esikuva

Gunnareitten uusi levy on singonnut blogimarkkinoille arvostelun jos toisenkin. Itse en ole joutanut tuota plättyä kuuntelemaan (korviaan höristävällä täytyy olla MySpace-tili, huom.) kun on pitänyt tässä juuri tehdä ihan toisenlaista musiikkia ja deadline puskee päälle kuin katerpillari.

Yhtäältä: Gunnarit eivät koskaan meikäläiselle ole olleet erityisen kova juttu. Appetiten ilmestyessä lukioaikoina en voinut sietää Axlin lauluääntä, enkä rupisia soundeja. Parista biisistä olin kuulevinani jonkinmoista talenttia, mutta päällimmäisenä ajatuksena oli, että bändistä ehkä voisi tulla jotain jos heivaisivat laulajan mäkeen...

Hra Rose oli selvästikin pöllinyt (vähintäänkin) fraseerauksensa Jim Dandyltä, joka ilmeisen suurine egoineen vaikutti Black Oak Arkansas -nimisessä poppoossa – jota en myöskään laulajan takia kestänyt kuunnella yhtään – seiskeetluvulla. Tässä vertailtavaksi kyseisen orkesterin tsibale Hot & Nasty:

2 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Hehe: "plättyä" :D

Olen ihan kokonaan välttynyt kuulemasta (ja näkemästä) Guns 'n' Roses soitantaa, laulantaa ja lavalla tepastelua. Kiva kun nyt tuli tilaisuus olla yleisössä. Tänks, Onni että ei ollut maksullinen konsertti. Olisi mennyt meikäläisen mielestä rahat hukkaan (ja korvat lukkoon). Otin kuunneltavakseni biisin nimeltä Paradise City tuosta valikoimastasi.

Olïver Kaïma kirjoitti...

Ohoo, ettet ole Gunnareita lainkaan ikinä kuullut? Kaikkea sitä... Luulisi, että juurikin tuon Paradise Cityn kuulemiselta ei olisi millään voinut välttyä kukaan 90-luvulla.

No, toisaalta: en minäkään nykyisistä bändeistä enää mitään tiedä, oli sitten minkälainen hype tahansa käynnissä...