perjantaina, marraskuuta 28, 2008

Me so happy

Eilen aloiteltu leffapätkä näyttää jo pelkkänä demona aivan sikahyvältä – vaikka itse sanonkin. Varsinaisia kuvauksiahan ei vielä aloitettu; nyt vasta treenataan ihan muualla kuin varsinaisilla kuvauspaikoilla. Eikä eilen päästy puleeraamaan kuin yhtä kohtausta, mutta melko pitkää sellaista, ja mahtavalta se näyttää nyt kasaan leikattuna.

44 ottoa joista matskua tuli rapiat 12 minuuttia, josta "lopulliseen" pätkään tuli 26 kuvaa ja vähän reilu puolitoista minuuttia pituutta. Kaikki tämä materiaali alle kahden tunnin sessiossa – mikä on ihan hyvä, koska varsinaisissa kuvauksissa pitää purkittaa vielä paljon rivakampaan tahtiin.

Klaffivirheitäkään ei aivan hirvittävissä määrin sekaan eksynyt (ja tässä vaiheessahan ne on hyvä noteerata ja karsia), eikä kovinkaan monessa kohtaa tarvinnut hinkata loputtomiin löytääkseen kohtuullisen montaasin. Tästä on hyvä jatkaa...

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

Alustavasti valmista

Traktorinmunat naamioituvat pelloille – ja siinä sivussa pyrkivät hautaamaan näemmä jälleen kulkuväylät niin, että peltojen halki ajellessa voi vain kuvitella olevansa tiellä. Valkeuden läpi lipuessaan miettii, josko sittenkin tuli ajaneeksi ojaan ja kuolleeksi jossain välissä ja päätyneeksi maailmaan joka on autio ja tyhjä; vain omat valokiilat leikkaavat laskeutuvaa huntua...

Mutta (takaisin tähän todellisuuteen – onhan tämä sitä, todellisuutta?) ehdinpähän päivän verran hengähtää. On (tää) saanut valmiiksi ja toimitettua ne musiikit ja äänimaisemat, vaikka matskut sisältänyt kovalevy päättikin kadota hyperavaruuteen juuri fataalilla hetkellä (niin kuin niillä on tapana, laitteilla: kvanttihyppäävät rikkinäiseen ulottuvuuteen ja ovat yhtäkkiä jotenkin poissaolevia).

Ei tarvitse juuri tänään myöskään ohjailla mitään, ei ajella ääniä/valoja, ei tarvitse ihan vielä käynnistellä seuraavaa näytelmää... Sen lyhytfilmin (josta ehkä olen kirjoittanut, ehkä en; mistä minä sen voisin tietää?) ohjailua kyllä pitää aloitella heti huomenna – vaikka samaan aikaan pitäisi oikeastaan olla ensi-illassa... Ei voi onnistua kaikessa aikataulutuksessa, ei näillä aivoilla.

Sain vihdoin rimpuiltua itseni puhelinfobiasta ulos ja kiinnitettyä viimeisenkin näyttelijän alustavasti filkkaan mukaan. Harmi että jouduin keräilemään voimia sen verran monta viikkoa – en yhtään tiedä miksi muka; ei siihen mitään järjellistä syytä ole – ettei häntä huomisiin treeneihin saada mukaan.

Joka tapauksessa alustavasti kaikki on vihdoin sitä vaille, että käydään toimeen. Alustavasti. Erinäisiä puhelinsoittoja vielä vaaditaan, jotta saadaan kaikki yhtä aikaa samaan paikkaan, ja vielä sellaiseen paikkaan jossa osataan odottaa meitä. Pariinkin paikkaan. Liikkuvia osia.

Seuraavaan, siihen pidempään leffaan jota keväämmällä rupean duunaamaan, täytyy ehdottomasti kiinnittää semmoinen ihminen, joka oikeasti kykenee tekemään puhelinsoittoja ilman sietämätöntä pingotusta. Itsehän joudun aina jallittamaan itseni: "Oho, puhelimeni näköjään soittaa jo, kautta Teutateksen!" Onneksi olen alustavasti tästäkin jo puhellut... Alustavasti. Auh.

Puhelin on pelottava värkki: se vääristää toisessa päässä olevan henkivaltojen edustajaksi. Linjalla puhuva/kuunteleva entiteetti ei ole ihminen, vaan hänen äänensä – ruumiiton sielu jossain toisessa ulottuvuudessa. Sen hyväntahtoisuudesta ei ole mitään takeita. Sen ilmeitä ei voi lukea koska niitä ei ole. Se ei halua, että siihen otetaan yhteyttä tältä puolelta.

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2008

Akselin esikuva

Gunnareitten uusi levy on singonnut blogimarkkinoille arvostelun jos toisenkin. Itse en ole joutanut tuota plättyä kuuntelemaan (korviaan höristävällä täytyy olla MySpace-tili, huom.) kun on pitänyt tässä juuri tehdä ihan toisenlaista musiikkia ja deadline puskee päälle kuin katerpillari.

Yhtäältä: Gunnarit eivät koskaan meikäläiselle ole olleet erityisen kova juttu. Appetiten ilmestyessä lukioaikoina en voinut sietää Axlin lauluääntä, enkä rupisia soundeja. Parista biisistä olin kuulevinani jonkinmoista talenttia, mutta päällimmäisenä ajatuksena oli, että bändistä ehkä voisi tulla jotain jos heivaisivat laulajan mäkeen...

Hra Rose oli selvästikin pöllinyt (vähintäänkin) fraseerauksensa Jim Dandyltä, joka ilmeisen suurine egoineen vaikutti Black Oak Arkansas -nimisessä poppoossa – jota en myöskään laulajan takia kestänyt kuunnella yhtään – seiskeetluvulla. Tässä vertailtavaksi kyseisen orkesterin tsibale Hot & Nasty:

torstaina, marraskuuta 20, 2008

Ei sano "hurr"

Pahus. Täällähän on lunta. Mitenkäs tämä on mahdollista? Onko tämä peite aikeissa jäädä paikalleen? Ei ole viime vuosina päässyt tällaiseen tottumaan...

Tehköön mitä tykkää, arvaamaton Gaia, vaan varsinaista hammastenkiristystä on kehittänyt jälleen – ette kyllä arvaa – auto. Se on tällä haavaa korjaamolla. Ettekä millään arvaa, mitä sieltä äsken soitettiin. Kyllä, oikein arvasitte: "Ei tässä näyttäisi mitään vikaa olevan".

Muuten vain hyytyi eilen siihen aikaan kun korjaamot olivat jo sulkemassa oviaan. Muuten vain odottelin hinausautoa vajaan tunnin hytissä hytisten.

Oikeastaan tarina on taas pidempi kuin mitä tässä oion. Mukana on myös annos järjenkäytön vähyyttä, kuten aina.

Toissailtana ajoin kaatosateessa kotiin, ja viimeisissä mutkissa huomasin, että latauksen merkkivalo vilkkui aina kun en painanut kaasua. Mikäs siinä: nukkumaan kylmä söyrinki seurana. Mahtoiko ylenpalttinen kosteus aiheuttaa häikkää? Vai joku ihan muu?

Aamulla herätessä olivat aivot taas vaihtaneet sen verran optimistiksi, etten turhaan korjaamolle lähtenyt. Illankähmässä suuntasin sovittua palaveria kohti, ihan kuin mitään hämminkiä ei koskaan olisi ollutkaan.

Siinä loppumatkasta ajattelin poiketa kaupassa – ja huomasin, että laturin valo vilkahti jälleen samalla oireyhtymällä kuin edellisenä iltana. Kyse ei siis ollut kosteudesta, ajattelin. Pentele, jatkoin ajatusta, vaan sen pessimistimmäksi en heittäytynyt, vaikka syytä olisi ollut.

Kävin kaupassa, tulin autoon... joka kieltäytyi käynnistymästä. Seuraavat puoli tuntia meni rattoisasti, kun uusista autoista ei tuntunut löytyvän akunnapoja – eikä vieraiden autoja ihan tuurilla viitsi lähteä näpelöimään. En ole tällä autolla tottunut virtaa pummimaan, mutta piuhat olivat kyllä olemassa, ja ihan norminnäköinen akku siinä – paitsi ettei ilman lamppua meinaa nähdä plussia ja miinuksia.

Mitä luulette, loppuiko aina mukana olevasta fikkaristakin paristot tässä hötäkässä? Loppuivat, (vai mahtoiko hajota muuten; muistelen että putosi asfaltille siinä piuhojen kanssa jonglööratessa) mutta ehdin sentään nähdä kumpi napa oli kumpi. Neljännestä kysymästäni autosta vihdoin löytyi virtaa, ja pääsin liikkeelle. Palaveri oli siinä vaiheessa jo mennyt reippaasti sivu suun, ja olin oikeastaan turhaan liikenteessä, paitsi että korjaamoa piti löytämän.

Järjenkäytön vähyys astui toisen kerran rattiin: suuntasin kotikonnuille, tutut korjaamot mielessä... vaan en päässyt edes puoleen väliin kun kiesi simahti. Kätevästi ennätin juuri sivilisaation rajamaille; olin vastikään ohittanut huoltamon, jossa näytti olevan ihan oikeasti huoltoa. Olin katsonut himmeämmiksi käyviä mittarivaloja, ja tiennyt ihan hyvin että perille ei päästä, mutta jatkanut silti...

Nyt alla on korjaamon vara-auto, joka tikittää omaa vuorokausilaskuaan siihen saakka, että löytävät jonkun vian. Oletettavasti laturi menee vaihtoon – kauanhan se vaihdettu käämi kestikin: useita kuukausia. Ja onneksi se vastikään hajonnut katalysaattorikin pitää ihan kohta laittaa sinne takaisin. Eikähän nyt voi oikeastaan luottaa siihen, että laturin vaihto korjaa varsinaista vikaa...

Ja olisi kyllä ihan muuta ajateltavaa, ihan riittävästi muissa projekteissa, taasenkin.

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008

Kohti horrosta

Noinkohan tänä talvena joutuu ihan lumitöihin? Viime talvena ei joutunut, ja edellisenäkin talvena toinen urakka (niistä kahdesta kerrasta kun hommiin joutui) osoittautui turhaksi kun lumi suli seuraavana päivänä.

Mutta että nyt tulee tuollaisia hiutaleita, joiden elävästi muistan jotenkin liittyvän kolan puskemiseen – eikä marraskuukaan ole kuin juuri puolessa välissä. Missä se ilmastonmuutos luuraa silloin kun sitä tarvittaisiin?

Unirytmini on jälleen tehnyt puolinelsonit. Luulin jo taltuttaneeni ongelman lopullisesti, mutta ensi-illan jälkeen en ole enää millään saanut unta oikean vuorokauden puolella. Enkä herättyä ennen kymmentä. Stressinpurkuako tämä on? Vai seuraavien projektien stressiltä pakenemista?

Kellon siirtämisestä selvisin ilman kakistelua, mutta... ehkä valmistaudun talviunille? ...Pääskythän ovat varmaan jo sukeltaneet suolampiin talvehtimaan, kuten vanha kansa tiesi niiden tekevän.
---
[haamu varttia myöhemmin]: Jaha, se talvi oli sitten siinä... Ei ehtinyt enkeleitä tekemään – ilmastonmuutos tuli sittenkin ja pilasi kaiken.

lauantaina, marraskuuta 15, 2008

"Syövät meidän katteen, prkl!"

Lidl on Solnassa päätynyt myrkyttämään roskikseen heittämiään ruokia. Ihan vähän vastuutonta, jos minulta kysytään.

Yhteiskunnassa on liudalti ihmisiä, joiden varat eivät riitä kunnolla elämiseen – ja vaikka tuolla keskustelupalstoilla näemmä ahkerasti leimataan kaikki roskiksia dyykkaavat pultsareiksi, näin ei suinkaan ole. Alkoholi ja vähävaraisuus eivät kulje käsikynkkää läheskään aina. Jos et satu henkilökohtaisesti tuntemaan roskiksia hyödyntäviä, et voi tietää millaisia he ovat – köyhät kun ovat yksilöitä siinä kuin rikkaatkin. Ihmisillä on taipumusta heilua leimakirveiden kanssa ilman holttia.

Motiivi Solnassa harrastetulle ihmishenkiä vaarantavalle toiminnalle (niin, eihän se ihan fataalia myrkkyä ollut, mutta ei "syövyttävä" terveelliseltäkään kuulosta...) jää uutisessa vähän pimentoon – kodittomien karkottamisesta puhutaan, mutta onko tuo ollut varsinainen motiivi? Lakkaako köyhyys olemasta yhteiskunnallinen ongelma, jos laittaa silmät kiinni?

Onko roskia levitelty safkan tonkimisen ohella, niin kuin tuolla keskustelupalstalla eräät kallistuvat katsomaan – vai halutaanko vain, että kukaan ei vahingossakaan pääse hyötymään sellaisesta jota ei voitolla saa myydä? Jos korporaatio ei hyödy, ei kukaan saa myöskään pysytellä hengissä vanhoilla safkoilla?

Millainen on yhteiskunta, jossa "laitapuolen kulkijat" halutaan myrkyttää pois katukuvasta – ja jossa monen mielestä toiminta on vieläpä ihan kannatettavaa: "Pysyvätpähän poissa silmistä"? Myrkyttää? Kas kun ei ampua: haulikot myyjille, ja provikat jokaisesta listitystä dyykkarista? Vuoden päästä voidaan otsikoida: "Köyhyys on kadonnut maastamme täysin"?

Jos Freudia halutaan lainata: roskiaan varjelevat yritykset ovat juuttuneet anaaliseen vaiheeseen kehityksessään – eli siihen lapsuuden periodiin, jossa oma kakka näyttää säilyttämisen arvoiselta aarteelta, lahjalta äidille. Nythän nostetun älämölön ansiosta Solnassakin tyydytään lukitsemaan roskat piiloon, ettei kukaan vain pääse noita kallisarvoisia kultahippuja hypistelemään – paitsi valtuutetut kuljetusoperaattorit, jotka vievät aarteet salaiseen paikkaan, jossa lokit niitä vartioivat. Kyllähän roskiksilla on aina ollut kovasti vetovoimaa, niiden paikkeilla hengaaminen kun nostaa statusta ohikulkijoiden silmissä...

No, en ole edelleenkään yhtään kertaa käynyt Lidlissä, enkä aio yhäkään käydä. Sen verran arveluttavaa toimintaa kyseinen ketju on harrastanut.

perjantaina, marraskuuta 14, 2008

Rajoituksia ja "rajoituksia"

Olen varmaan tullut vanhaksi – näin ei ole nimittäin koskaan käynyt. Kaasujalkani on ollut kohtuullisen painava, enkä muista koskaan ajatelleeni talvirajoitusten aikaan, että mitähän nopeutta sitä oikeastaan pitäisi ajaa.

Mutta nyt kun olen ajellut suunnilleen rajoitusten mukaan, olen huomannut, että rekat tulevat puskuriin hönkimään. Rekkakuskeillahan on tapana ajaa 95 km/t kesät talvet, joten rajoitusten vaihduttua olen miettinyt sopivaa politiikkaa.

Alkuun olin silleen, että köröttelin rajoitusten mukaan ja henkilöautot saivat ohitella jos siltä tuntui, mutta rekan ilmaantuessa peräpeiliin nostin nopeutta – onhan se noloa jos rekka joutuu ohittamaan henkilöauton.

Toissailtana olin kuitenkin sen verran ajatuksissani, etten edes tajunnut rekan liimaantuneen puskuriini. Niinpä tämä kyseinen pässi päätti valaista tavisautoilijaa ammatillisuudestaan, ja ohitukseen lähtiessään vilkautti pitkiä peruutuspeiliin.

Vilkaisin mittaria: vain 90 km/t. Oliko rekkakuskin viesti kenties tämä: "Hei sinä tavallinen autoilija: miksi et toimi niin kuin minä haluan? Miksi maailma on juuri minua vastaan? Äää, ammatinvalintani on umpikuja! Elämä on epistä!"?

Teillämme on kaksi nopeusrajoitusta: virallinen, ja sitten se, jota rekkakuskit "noudattavat" – hehän siis ajavat nasta laudassa, mutta rajoitin harmillisesti on, no, rajoittamassa.

Koska rekat siis kulkevat aina tuota yhdeksääviittä, he ovat kesät tientukkoina, ja talvisin repivät hiuksiaan koska jotkut sattuvat noudattamaan rajoituksia. Kyllä sen täytyy olla yhtä helvettiä – identiteettikriisiä varmaan pukkaa vuodenajasta riippuen.

Mutta tosiaan: vaikka parikymmentä vuotta olen tien päällä ollut, en ole koskaan joutunut rekan ohittamaksi. Vanhuuttani olen tullut vähemmän kiireiseksi (minullahan on tapana lähteä aina etuajassa ihan vaan siltä varalta että sattuu jotain yllättävää – minä vihaan sellaista tilannetta, jossa tulen vain niukin naukin ajoissa, puhumattakaan siitä, että tulisin myöhässä – eikähän ylinopeuksilla montaa minuuttia voita; turhaan vain nostaa adrenaliinia ja sykettä: jos ohittaa yhden, saa ohitella jatkuvasti), vaan kumpaa nopeusrajoitusta nyt olisi syytä noudattaa? Huolehdinko sujuvuudesta, vai siitä että noudatan lakia?

keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008

Toisten vika, aina

Arevan toiminta on tökkinyt myös kotimaassaan Ranskassa, ja Yhdysvalloissa – ja kuten kyseisen firman kohdalla tyypillistä, vastuuta lykätään määrätietoisesti muille. Luottamus ydinvoiman lisärakentamiseen lujittuu ihan silmissä...

Huomasitte varmaan äskettäin, että ydinvoima – kerkeästä propagointihöpinästä huolimatta – on kaikkea muuta kuin ympäristöystävällistä, siis muutenkin kuin vuosituhansia tappavina pysyvien jätteidensä puolesta.

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

Luista rakkautta

Pari possea on oikonut toistensa käsityksiä niinkutsutussa "pyhän haudan kirkossa", jota molemmat jengit ilmeisesti pitävät kantapaikkanaan. Armenialaisjengi oli juuri viettämässä erään tietyn kidutusvälineen juhlapäivää – koska ilmeisesti joku valopää on joskus kiistämättämästi löytänyt juuri tuon nimenomaisen puukappaleen juurikin jostain tuolta, tai jotain.

Koska myös niinkutsutut "ortodoksit" julistavat samaista rakkauden sanomaa kuin armenialaiset, he sattuivat kyseisten karkeloiden aikana pitämään omia bileitään – mistä tietystikin syntyi käsirysyä universaalin rakkauden nimissä. Siinä käännettiin poski jos toinenkin, railakkaasta juhlavideosta päätellen. Yllätyksenä ei tulle kellekään, että tätä rivakkaa rakkauden jakamista harrastetaan juuri siellä, missä kaikki idiotismi tiivistyy.

Uutisessa pimentoon jää se, mistä oikeastaan on kysymys – mutta tottahan siinä jotain erityisen järkevää on meneillään ollut, varsinkin kun kyseinen välienselvittely ei suinkaan tapahtunut ensimmäistä kertaa.

Näemmä kyseinen kirkko on semmoinen, jonka ansiosta myös meikäläiset ovat päässeet sotimisen makuun Krimin sodan aikaan. Se Oolannin sota – yhden saatanan pytingin takia. Korjaan: kahden – on siinä jo syytä tapattaa ihmisiä.

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008

Olen siis hengissä?

Huuh, ensi-illasta on selvitty. Yleisöllä tuntui olevan hauskaa, ja tupa oli täynnä, joten kaksi tavoitetta saavutettuna.

Ihan pientä ylipingottamista oli ajoittain havaittavissa, mutta koskapas enskarissa ihan rentona oltaisiin... Ja ääniajoihin onnistuin pudottamaan pari kämmiä, damn.

Ja portaissa onnistui kaksikin ihmistä kaatumaan väliajalla, että pitikin sattua. Ei käsittääkseni mitään isompaa haaveria tullut, mutta kuitenkin... harmillista. Olkaa varovaisia niissä portaissa kun tulette katsomaan...

Joko voi siis hengittää vapaasti? Huuh. Ei tässä hommat varsinaisesti loppuneet ole; seuraavat projektit puskevat päälle, ja esityksethän pitää ottaa yksi kerrallaan jokainen omana settinään. Stressi roikkuu liepeessä aina vaan – komediantekijällä siinä kuin muillakin...

perjantaina, marraskuuta 07, 2008

Aeka loppuupi

En ole koskaan isommin Oasista kuunnellut, mutta tämä piisihän (I'm outta time) on hyvä – ja viideo erittäinkin hieno (via). Peribeatleaaninen on jälleen kappale, joskin siinä kitaramelodiassa olen kuulevinani Blackmoren vaikutusta... No, jokainen kuulee mitä sattuu.

Itsellänikin loppuu aika tänään, kun Odotettavissa iltaan asti pamahtaa ensi-iltaansa... Turkkarissa oli tänään juttua aiheesta. Jään kauhulla odottelemaan arvosteluja (kuuletteko hampaitteni kalinan?)...

torstaina, marraskuuta 06, 2008

Autoilu, siinä hermo lepää

Kuten arvata saattaa, rengasliikeessä ei koettu minkäänmoista ongelmaa talvinakkien asentamisen suhteen, vaikka itse koin tehtävän täysin mahdottomaksi. Tyypillistä – olen olemattomien ongelmien kehittämisessä ennenkin osoittautunut sangen kekseliääksi.

Varsinkin tietokoneongelmissa tyypillinen vastaus on: "En ole koskaan tuollaisesta kuullutkaan." Toinen vakkari, jos satun ihan konkreettisesti apua hakemaan, mihin sorrun vain ehdottoman force majeuren pakottamana, kuuluu: "Kyllä se näyttäisi toimivan, vaikka en mitään vielä tehnytkään." Kiva tietää, että minulla tosiaan on semmoinen taikakosketus – myös tietotekniikan ulkopuolella.

Tilanne on siis se, että näiden kyseisten talvirenkaiden paikalleen laittaminen on ongelmatonta, paitsi silloin kun allekirjoittanut sitä yrittää. Tässä vallitsevat kvanttimekaniikan lait: lopputulos riippuu kokeen tekijästä [juu juu, ihan vähän oikaisin taas, mutta olenko minä ydinfyysikko? Ehkä olen, tietämättäni].

Vaan onpahan nastat alla – mikä lohduttaa kovasti sen suhteen, että kun tuolla autolla ei ongelmitta näemmä voi ajaa kuin vain sen aikaa että ehtii juuri jonkin aikaa hengittää vapaasti (jolloin pudotus on entistäkin tylympi – autoni on selvästikin opiskellut dramaturgiaa, se pentele):

eilen rupesin kuuntelemaan jarrutukseen ilmaantunutta sivuääntä ("kraah" – maallikkona veikkaan kulahtaneita jarrupaloja, mutta en ole myöskään normimekaniikan tuntija, vaikka autoissani onkin kaikki mahdolliset viat vuosien varrella olleet... tai niin minä aina luulen, ja totean jatkuvasti löytäväni uusia ulottuvuuksia),

ja tänään kun kävin – ihan vain huvikseni, kun sellainen mahdollisuus ryömimättä oli – auton alla, huomasin öljypohjan olevan huomattavasti öljyisempi kuin edellisellä kerralla... Tämä jatkis ei ihan heti taida päättyä, ja episodit tuntuvat aina jäävän kutkuttaviin cliffhangereihin.

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2008

Kissa kiitoksilla

Kiitosten antaminen on muuten hankalaa. Tässä on ollut rutkasti aikaa miettiä, ketä ja mitä tahoja haluaa käsiohjelmassa kiitellä – koko syksy ja alkutalvi, kesäkin oikeastaan. Olisi pitänyt pitää semmoista listaa: "muista kiittää näitä sitten".

Itsetyytyväisenä (hei! älkää nyt taas viittikö, senkin seksin orjat) onnistuin pinnistelemään eiliseen mennessä joitakuita kiitoksen ansainneita listattavaksi, vaan nyt, kun painoon meno on ihan ovella, tajusin että olisi aivan älytön määrä ihmisiä joita kiitellä – etukäteen, jälkikäteen, muuten vain

– vaan kaikkien nimien jahtaamiselle ei enää ole edes aikaa – kun siis tietystä joukosta jos kiittää muutamaa, mutta jättää muutaman kiittämättä vain siksi ettei saa nimiä päähänsä... sehän on epistä semmoinen. Ei millään saa selvitettyä kaikkia; on tässä tullut erinäisiä puheluita jo soiteltua, mutta. (No, vastapainona listalta löytynee tahoja, jotka itsensä/instanssinsa listalta löytäessään kysyvät: "Jaa mää vai? Jaa meitin taho? Kui?". Siitäs saavat.)

Puhumattakaan siitä, että layout olisi jo jonkin aikaa ollut valmis taittopäässä, ja kiitoslistan pidentäminen heittää pahimmassa tapauksessa koko tsydeemin ympäri. Ja painoon siis pitäisi saada. Pitäisi laittaa semmoinen anteeksipyyntölista myös.

Kiittämättömyys: maailman palkka? Lähetän tässä kosmiset kiitokset niille, jotka nyrjähtivät virallisten kiitosten ulkopuolelle vain, koska en ajoissa tajunnut tarttua toimeen. Ai pirkale, nyt tuli mieleen vielä yksi kiitettävä: katsoja. Olisiko äitelää, jos kiitoslistassa lukisi: Sinä? Ei kai. Aina välillä voi olla vähän äitelä...

Tulkaa hei katsomaan, ihmiset, me taiteilijat kaivataan huomiota.

tiistaina, marraskuuta 04, 2008

On renkaita pidellyt

Voi olla renkaanvaihto vaikeaa! Varsinkin jos on ostanut auton edellisenä keväänä.

Huomaa onneton vaihtaja ensin, että se erikoispultin – jollaisia yksi kappale löytyy joka renkaasta, kun ovat niin penteleen hienot että muuten ne pöllittäisiin heti kun liikennevaloihin pysähtyy – erikoisavainlisäke ei istu rengasavaimeen. On pienempi kanta siinä, eikä vaihtoehtoista väännintä tietenkään missään.

Joten – pari iltaa liukasteltua ja kaikenlaisia vääntövipstaakeja tuloksetta kokeiltua – pitää körötellä parikymmentä kilsaa hakemaan uusi rengasavain, landella kun ollaan. Sitten, kun peliaikaa on tunti jäljellä (olisi vähän muutakin tekemistä), vaihtamaan rengasta. Kesärengas irti, ja talvimallia tilalle.

Seuraavat puoli tuntia yrittää taikoa sitä ensimmäistä rengasta paikalleen. Joku riivattu on suunnitellut semmoiset vanteet, että vaihto onnistuu vain pitämällä rengasta ilmassa niillä käsillä joita ei ole – vaikka olenkin taikuutta opiskellut, niin levitaatio on vielä vähän haussa – kun niillä olemassaolevilla käsillä pitää onnistua tuurilla laittamaan pultit paikalleen. Täysin mahdotonta on tähtäillä kun mitään ei näe eikä vanteesta löydy mitään mitä tukisi mihinkään.

Joten totean, ettei aika riitä millään, ja hermoromahduskin on ihan tulossa. Laitan kesärenkaan takaisin – kesämallin saa ihan heittämällä kiinni – juuri vähän ennen kuin eskaloituisi kohtalokas raivokohtaus, jonka seurauksena olisi lommoinen auto, mahdollisesti rikottuja ikkunoita – uusi jatkovartinen rengasavain siinä käsillä.

Kuka pirkale noita suunnittelee? Ihan epäilemättä joku, joka ei ole koskaan manuaalisesti vaihtanut yhtään rengasta. Harkitsen tässä, josko veisin ihan alan liikeeseen (rengas-alan, huom.) – saavat siellä kiroilla uravalintaansa, ja veloittaa maagisen työn lisää.

Vai tekisinkö kuitenkin tuon uroteon – onhan se kiva, että elämässä kohtaa haasteita. Nyt olisi useampi tunti aikaa ennen kuin pitää lähteä. Vastaisi kymmentä zen-harjoitusta se, ja olisi paljon valaistuneempi ihminen. Hmm. Valaistuneisuus olisi ihan kiva olemassa, kun lehdistö parin päivän päästä tulee tekemään juttua tästä...
---
[haamu klo 1205]: Juu ei. Kokeilin vielä toistamiseen vaihtaa, mutta tehtävä ei ainakaan meikäläiseltä onstu, joten delegoin suosiolla alan ammattilaisille (rengas-alan! Miksi te ajattelette herkeämättä seksiä?). Vaan kun sesonkia eletään, saan ajella vielä torstaiaamuun saakka kieli oraalisentrisesti (jumankauta pornoilijat, koitan tässä vain kiertää kulunutta ilmaisua!) orientoituna. Kiva että ajot ajoittuvat ilta-aikaan enimmäkseen...

maanantaina, marraskuuta 03, 2008

Häiritsevää

Muutama viikko sitten katsomani Parfyymi oli hämmentävä elokuva. Kyseessähän on periaatteessa 1700-lukuiseksi epookiksi puettu sarjamurhaajan muotokuva, mikä ei sinällään ole erityisen mielenkiintoista. Eikä tekijöiden runollinen lähestymistapa sekään ole erityisen vetävä – itse asiassa jätin ensimmäisellä katsomiskerralla homman kesken, ja jatkoin vasta joskus viikkoa myöhemmin. Valtavan hidasta kehittelyä, ja omituinen karmeankaunis tunnelma. Kasvutarinaako tässä tehdään? Halutaanko, että katsoja samastuu tähän hirviöön, jonka täytyy tappaa neitsyitä tehdäkseen täydellisen parfyymin?

Onneksi vaivauduin katsomaan loppuun, koska pätkä oli tosiaan melko hämmentävä. Kerronnassa siis kaivaudutaan pakkomielteisen murhaajan mielenmaisemaan suorastaan pastoraalisella sävyllä (kertojankin äänensävy on kuin satukirjaa lukisi), ottamatta lopultakaan mitään moraalista kantaa. Tyypillä on pakkomielle, ja katsoja seuraa miten päähenkilö pakkomiellettään seuraa. Verellä ei läträtä, eivätkä kamerakulmat herkuttele uhreiksi joutuvien nuorten naisten vartaloilla – kauhuleffojen kliseet kierretään siis mahdollisimman kaukaa.

Parfyymin kliimaksi on sekin jotain ihan muuta kuin sarjamurhajutuissa yleensä, ja samoin lopetus – katsojaa lyödään totaaliällikällä jatkuvasti. Tekijät ovat todella sisäistäneet sen, että tarinan sisällä, tarinan todellisuudessa, ihan kaikki on mahdollista – ilman päälleliimattuja kerronnallisia kuperkeikkoja. Kummallista tenhoa, jonka yksi komponentti on nimenomaan kerronnan hitaus.

Lievästi hämmentävä oli myös Saw, jonka nyt katsoin kun kerran töllöstä tuli. Ei se ihan niin paha ollut kuin kampanjoinnista kuvittelin. Eturivin näyttelijöitä, ja ihan juonikin peräti – joskin juoni oli lähinnä yllätysten kieputtelua taustojen panttauksella, mikä lopultakaan ei ole erityisen mielenkiintoista. Enkä minä edelleenkään tajua, miksi pitää tehdä leffoja sadismista.

Raja on kyllä hienonhieno. Sahaa en oikein sulata, Parfyymia melkein ylistän, Amerikan Psyko oli mielestäni mielenkiintoinen sekä kirjana että leffana, Funny Games (se alkuperäinen) oli... mielenkiintoinen joskin häiritsevä, Seitsemän... no, siinä seurasin lähinnä Brad Pittin paineita osoittaa että osaa näytellä... Mutta leffat ovat menneet yhä graafisemmiksi, yhä sairaammiksi. Tarkoittaako se, että yhteiskunta on tullut täysjärkisemmäksi – että ihmiset kykenevät käsittelemään rankempia asioita kuin ennen? Vai onko yhteiskunta mennyt sairaammaksi – että ihmiset haluavat nähdä sadismia?

Jos laitetaan taas annos salaliittoilua (kuitenkin haluatte kuulla näitä): jonkun teorian mukaan leffojen sadismi petaa suopeutta kidutuksen käyttöön "terrorisminvastaisessa sodassa"...

sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008

Pentele


Katsoin leffan, jota en tiennyt Spielbergin tehneenkään – Pahan vallassa(ko se nyt oli). Halloweenin aikaan on näemmä lykätty kauhuleffoja (pyhimysten viihdyttämiseksi, epäilemättä) aimo liuta, ja samoihin aikoihin Spielbergin kanssa päällekkäin tuli Manaaja, mutta johan se on nähty.

Vaikka Pahan vallassa on ikäkausitoveri Manaajan ja Rosemaryn ja Ennustuksen kanssa, ei muuten kyllä ihan samalle tasolle päästä. Semmoinen harjoitelmahan tuo oli, eikä kerronta ollut vielä ihan hallussa. Mahtoiko sitten Poltergeistissa jo olla – en tiedä kun en ole jostain syystä sitäkään nähnyt. Mutta ydinperhetematiikka löytyi jo tuossa toisessa leffassaan.

Harmillisesti Steven jätti hienon kuvansa naapurin vanhasta viisaasta räikeässä vastavalossa hyödyntämättä. Ihan ehdottomasti tuosta tyypistä olisi pitänyt tehdä pelsepuupi itse, oltaisiin saatu juttu pois jengoilta kivasti. Mutta hauskaa on se, että riivattu vekara oli nimeltään Stevie – ei suinkaan omaelämäkerrallisesta leffasta ole kyse? [...vai lieneekö tässä naljailun mahdollisuudessa syy siihen, ettei kyseistä leffaa ole sittemmin isommin markkinoitu?]

Mutta se, mikä pisti silmään, oli suomennoksen käännös sanasta pentacle. Suomennoksessa puhuttiin jatkuvasti pentagrammeista, vaikka koko leffassa ei ainuttakaan pentagrammia näkynyt. Heti ensimmäisessä kohdassa, jossa asiasta mainittiin, kiinnitin huomion kuvioon, jossa oli kuusi kulmaa viiden sijasta, hexagrammi siis. Ei kai Spielberg voinut olla nuorna miesnä niin sivistymätön, että tekisi noin alkeellisen kämmin? Tottahan seiskeetluvulla oltiin vähän vähemmän valveutuneita, mutta kuitenkin...

Höristelin korviani jatkossa, ja käytetty sana oli tosiaan pentacle – jolla ei ole viisikulman kanssa juuri mitään tekemistä. Sanan etymologia ei ole ilmeisesti lainkaan tiedossa, mutta kreikan viitonen pente ei tunnu olevan kantasanana. Pentaakkeli on amuletti, jonka olennainen piirre on ympyrä – jonka sisällä voi olla vaikka mitä kuviota – jolla on ties mitä käyttötarkoituksia. ...Jos siis sattuu uskomaan henkimaailman hommeleihin.

lauantaina, marraskuuta 01, 2008

Reboot

Jo muinaiset roomalaiset (en ole koskaan päässyt aloittamaan näillä sanoilla!) käyttivät sähkörauskuja päänsäryn ja ties minkä hoitoon... Katselin tuossa boksiin tallettamani dokumenttipätkän sähköshokkihoidoista, jotka ovat näemmä tehneet paluun lihasrelaksanttien ja nukutuksen avittamana. Shokkeja käytetään syvän masennuksen hoidossa, vaikka niiden toimintaperiaate ei varsinaisesti ole tiedossa.

Itse viime vuosisadan puolella masennuksen alhossa rämpiessäni koitin ehdottaa lekureille, että määräisivät sähköshokkeja, kun masennuslääkkeet eivät tuntuneet juuri auttavan – mutta eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, muistelen. Harvemmin taitavat potilaan ehdottamia hoitokeinoja isommin harkita, mutta oltaisiin ehkä vältetty erinäisiäkin kommervenkkejä, jos olisivat.

En tosin tiedä, oliko tilanne vielä tuohon aikaan toinen, eli onko shokit otettu käyttöön vasta tämän vuosituhannen puolella uudestaan, ja kuljetaanko Suomessa eri tahtia kuin muualla. Netistäkään en löydä infoa asiasta – muuta kuin että niitä kyllä jossain määrin käytetään, ja että edelleen joku onneton kokee ettei häntä kuunnella kun shokkeja itselleen ehdottaa.

Sähköshokeissahan on annos mystifiointia. Ne koetaan pelottavana, peruuttamattomana, aivoja tuhoavana toimenpiteenä, joka vielä kaiken lisäksi on tuskallinen operaatio. Tottahan se aiempina vuosikymmeninä on näyttänyt melko pahalta, ja lihaskouristukset ennen relaksanttien aikaa on aiheuttanut peräti murtumia ja sijoiltaanmenemisiä. Jokainen varmaan sähköshokista puhuttaessa saa silmiensä eteen tuskallisesti kouristelevan ihmisen – ja sitten rinnastaa lopputuloksen lobotomiaan, mikä on virheellinen päätelmä. Ja joskus sähköshokkeja on annettu pakkohoitona, mikä on tietystikin järjestelmäväkivaltaa.

Täysin vaaratonhan tuollainen aivojen buuttaaminen ei ole – mikäpä tässä maailmassa riskitöntä olisi? Aivot ovat niin delikantti elin, että sen toiminnasta tiedetään edelleen perin vähän – mutta niinpä ovat masennuslääkkeetkin pitkälti arpapeliä. Sähköshokki toimii suurella prosentilla, mutta aina on niitä, joille se ei futaa. Sähköshokkihoito myös pienentää lääketehtaiden kassavirtaa, mikä epäilemättä aiheuttaa shokkihoidon vähäisyyttä.

Ja sitten on ne lieveilmiöt: muisti voi kärsiä. Kognitiiviselle puolelle saattaa ilmaantua klappia. Muistista saattaa täysin kadota ajanjaksoja – et vaikkapa muista enää lainkaan omia ylioppilasjuhliasi. Tilanne korjaantuu, ainakin jonkin verran, puolen vuoden sisällä hoidoista, ja akuuteimmat muistiongelmat ovat pari viikkoa hoitojen jälkeen. Joku tuolla kirjoitti, että suuntavaisto heikkeni joksikin aikaa. Lähimuistin ongelmat ovat yleisiä, mutta ne siis enimmäkseen korjaantuvat jahka aivot taas pääsevät tasapainoon.

Aivot ovat semmoiset, että niitä sörkkiessä voi tapahtua arvaamattomia asioita. Mutta pohjattomassa masennuksessa, kun tuntuu siltä, että mieluummin kuolisi pois, on ihan sama jos joku muistinviipale katoaa, jos masennuksesta pääsee eroon. Ja meidän aivojamme joka tapauksessa sörkitään ihan koko ajan, tietoisesti tai tiedostamatta.

Harmi etten enää ole masentunut – ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi koekaniiniksi shokkihoitoon heti, jos sinne vihdoin olisi mahdollista päästä. Minä olen aina ollut tällainen aivoturisti.