maanantaina, lokakuuta 27, 2008

Kun pitää sotkeentua ihan kaikkeen

Olen antanut tälle nimen: Chaplin-kompleksi. Kun joskus alle kouluikäisenä näin teeveestä Chaplinin sarjan, olin myyty – kaikki ovat nähdessään nuo loistavat pätkät ensimmäistä kertaa. Chaplinilla oli taito ensin naurattaa yleisönsä vatsakrampeille saakka, ja sitten pistää heidät itkemään, ja leffan lopussa tuntemaan itsensä ehjemmiksi ihmisiksi. Käsittääkseni Charlie ei ihmisenä ihan kaikkein helpoimpia tyyppeja kuitenkaan ollut, mikä lohduttaa suuresti.

Itseeni vaikutuksen teki ennen kaikkea tämä: tyyppi käsikirjoittaa, ohjaa, näyttelee pääosan, ja tekee vielä musiikitkin noihin tuotoksiin. Minä haluan tehdä samaa, totesin. Matka osoittautui hiukan mutkaisemmaksi kuin mitä siinä pentuna osasi kuvitella.

Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin aloin kouluttaa itseäni juurikin Chaplin-kompleksi mielessäni elokuva-alalle. Harmi vain että olin kehittänyt siihen mennessä itselleni massiivisen sosiofobian – leffanteko ilman muita ihmisiä on aika lailla mahdotonta.

Löin päätäni vuosikaudet seinään sosiaalisen kyvyttömyyteni lietsomana. Kommunikaatio tökki – en käytännössä osannut puhua. Olin tehnyt itsestäni näkymättömän miehen, joka oli melkein onnistunut tukahduttamaan esiintymisviettinsä täysin. Yksikään viesti ei kulkenut aivoista vastaanottajalle saakka lähestulkoonkaan oikein. ...En edelleenkään osaa hoitaa ihmissuhteita ihan niin kuin pitäisi (a blatant understatement, i know...), mutta onpahan opeteltavaa loppuiäksi (edes siinä? Onneksi olen sentään vaatimaton kuin varpu)...

Vuosia rimpuiltujen masennuskausien jälkeen tajusin vihdoin käydä itse ongelmaan käsiksi. Rupesin puskemaan itseäni tilanteisiin joita kammosin: ihmisten keskelle siis. Ryhdyin tekemään teatteria – kaikkea mahdollista näyttelemisestä tekniikka-ajoihin, musiikeista nettisivuihin, ohjaamista, käsikirjoittamista, videoinserttejä.

Aloitin kipsin sisään haudatun murrosikäni reippaasti jälkijunassa ja hyppäsin bänditoimintaankin vielä. Lavalle oli päästävä, kauhusta huolimatta. Ja kaikki tehtävä itse, sanoitukset, sävellykset, laulettava.

Erinäistä henkilökemiallista törmäilyä on tullut enemmän viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin aiemmassa elämässä yhteensä. Taiteilijat on hankalia ihmisiä – eikä tällainen keski-ikää koputteleva myöhäismurrosikäinen, joka haluaa vaikuttaa ihan kaikkeen, helpota asiaa yhtään.

Tekeminen ei ehkä ole näyttänyt kovin koordinoidulta, mutta on sillä suunta ollut. Kaiken tempoilun kautta olen siirtymässä taas elävän kuvan pariin. Samalla, kun olen ohjannut tätä viimeisintä näytelmää, olen pohjustellut lyhytelokuvaa – ja nyt alkaa näyttää hyvin vahvasti siltä, että ennen vuoden loppua se on jo kuvattu (...ettäkö joku asia voisi mennä vielä syteen, niin kuin leffojen suhteen aina voi kun on kovasti liikkuvia osia? Ei käy, minä en hyväksy mitään syteenmenemisiä. Rupean kiukuttelemaan).

Tässä lyhytfilmissä en vielä ota kaikkia neljää osa-aluetta käyttöön - pysyttelen poissa kuvasta toistaiseksi - mutta keväällä, jos asiat kulkevat yhtä juohevasti kuin tämän lyhärin kanssa, Chaplin-kompleksi pääsee vihdoin ratkeamaan liitoksistaan. Ja mitäpä muuta olisin tekemässä kuin komediaa? Onko jotain muuta? Ei ole. Kaikki on komediaa.

...Mutta pikkuisen pelottaa, kyllä. Aika monikin asia. Hahhahaaha.

Ei kommentteja: