perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Toiset 5 ohjetta näyttelijöille

Hortoileva dogmatiikka jatkuu:
  1. Negatiiviset tunteet eivät anna mitään katsojille. Ne demppaavat ilmaisua ja imaisevat energian mustaan aukkoon. Näyttämö lakkaa resonoimasta. Jos joku kohta herättää näyttelijässä vaistomaisen reaktion ilmaista itseään vaikkapa itsesäälillä tai surulla (tai varsinkin ivalla), on syytä hakea joku ihan muu lähestymiskulma. Tämä ei tietenkään tarkoita että vaikkapa vihaa ei saisi lainkaan ilmaista - se pitää vain annostella oikein ja terävästi.
  2. "Näin minä reagoisin" on aina väärä lähtökohta. Näyttämöllä on roolihenkilö, ei näyttelijä. On aika analysoida, ja aika kokea - molempia ei voi tehdä yhtä aikaa, mutta kumpaakin vaihetta tarvitaan. Näytteleminen on pohjimmiltaan mekaanista, joskin eloisaa, reaktioiden ilmentämistä. Tuo eloisuuden illuusio tulee katsojan rajattomasta empatian ja lapsenomaisen innostumisen taipumuksesta, johon esitys hänet taannuttaa. Jos sinä hymyilet, katsoja hymyilee. Jos olet jännittynyt, katsoja jännittyy myös.
  3. Tunteet ovat ohimeneviä puuskia. Niiden psykofyysinen koostumus on syytä opetella niin, että esityksessä voi pistää minkä tahansa tunteen kakistelematta tapetille laittamatta itseään yhtään peliin. Treenimielessä niitä voi myös pitkittää (mikä on vaikeaa mutta opettavaista) mutta esityksessä niihin ei pidä jäädä roikkumaan, eikä varsinkaan päättää etukäteen mitä tuntee missäkin kohdassa - emme me niin tee reaalimaailmassakaan, tai jos teemme, huomaamme pian olevamme ihan väärässä tilassa. Me olemme enimmän aikaa melko neutraaleja, pienien pyrskeiden tullessa pintaan ajoittain. Näyttelijä siis tietää tunteiden aiheuttamat fyysiset ilmiasut - mikä on energian suunta; onko hengitys pinnallista vai syvää, rytmikästä vai katkonaista; mitä silmät tekevät; lihasjännityksen määrä ja sijainti kropassa; oletko auki vai sulki - ja hän ottaa paljaan tunteen (niitä on muuten 121 erään määritelmän mukaan - eli vähän enemmän kuin ilo suru viha) silloin kun on sen paikka, mutta näyttää siitä vain 20%. Katsojalle ei tungeta ilmaisua kurkusta alas. Olenkohan jo toistanut sitä riittävästi?
  4. Esityksen olennaisin elementti on rytmi - ja ennen kaikkea sen lakkaamaton vaihtelu. Välillä mennään korkealta ja kovaa, välillä matalalta ja hiljaa. Toisinaan mennään matalalta ja lujaa. Välillä kaahataan ja sitten ollaan hiljaa hämmentävän pitkään. Ääripäiden välissä on satoja sävyjä ja sekoituksia. Lauseen replaan voi mahtua hyvinkin viisi erilaista sävyä. Ne löytyvät jos antaa sille tilaa eikä lähde petaamaan fiilareita etukäteen. Näytelmän nostamat asiat herättävät tunteita, jotka ovat arvaamattomia ja vilkkaita. Missään nimessä ei ole syytä lähteä vastanäyttelijän ilmaisulliseen kelkkaan, vaan mielellään väen vängällä on jokaisella replalla syytä varastaa show, ja lähteä ihan toiseen suuntaan, varsinkin harjoitusvaiheessa, jolloin vasta kuunnellaan että mitäs tässä oikeastaan tapahtuukaan. Mitä enemmän harjoituksissa revittelee, sen helpompi on olla näyttämöllä esityksissä - ja pitäytyä siinä 20%:ssa.
  5. Ylitreenaamista ei ole. Vasta sitten, kun näyttelijä on lopen kyllästynyt koko tekstiin, alkaa löytyä oikeanlaista kemiaa. Homma on syytä opetella niin monessa eri vireessä, että koskaan ei näyttämöllä tule mieleen miettiä mikä mahtaakaan olla seuraava repla. Vasta sitten, kun teksti on saatettu tiettyyn automaation tasoon, alkaa löytyä oikeaa ilmaisua.

Ei kommentteja: