tiistai 22. heinäkuuta 2008

Post-sosiofobia

Ihmisten pelkääminen ei ole kivaa. Se myöskään harvemmin on relevanttia. Allekirjoittaneella on pitkä historia kipsaantumisesta ihmisseurassa - koirien ei niinkään, ne on sen verran mukavia. Ihmiset eivät tajua mennä selälleen venkoilemaan, eivätkä varsinkaan ymmärrä jättää rauhaan silloin kun olisi syytä.

En kuitenkaan enää ole aikoihin jaksanut pelätä ihmisten seurassa - se on niin kuluttavaa, ja kaikilla on omat fobiansa, jokainen on vähän rikki. Itse asiassa jonkin asteinen sosiofobia löytyy vähän kaikilta.

Että mitä siinä lopulta pelkää? Jos sen tietäisi, olisi huomattavan paljon helpompi rikkoa itseensäkäpertymisen kaava. Mutta häpeä on sellainen jota on tapana välttää viimeiseen saakka. Varsinkin oman kompastelun aiheuttamaa häpeää. Me vertaamme itseämme muihin lakkaamatta, ja joillakuilla meistä on tapana nähdä itsensä aina vähäisempänä. Muilla on hauskemmat jutut, partaveitsenterävä äly, selkeästi pontevampi libido, enemmän habaa, kerkeämpi ajoitus ja kovempi ääni.

Kyse on vääristyneestä todellisuuskuvasta. Tottahan kaikilla on enemmän tai vähemmän vääristynyt kuva itsestään ja maailmasta, mutta sosiofoobikolla se on erityisen vinossa. On syytä kömpiä ojanpohjalta. Lakata mollaamasta itseään. Vaatia oma tila. Sosiaalisuus ei suinkaan ole toisten toiveiden täyttämistä, vaan silkkaa röyhkeyttä. Röyhkeyttä olettaa juuri tämän jutun kiinnostavan kaikkia. Röyhkeyttä keskeyttää kun oma mielenkiinto lakkaa.

Mutta se on myös kuuntelua. Oikeaa kuuntelua, ei sitä jossa nyökytellään ja kelataan samalla omassa päässä vyöryvää vuoristorataa. Jos olet foobikko, kelaat sitä miltä juuri nyt sinusta tuntuu. Mikä on pielessä. Miten taas ohitit sen kohdan jossa olisit voinut adlibata jotain nokkelaa viisi minuuttia sitten, jos olisit tajunnut. Miten kädet hikoavat.

Kuten sanottua, kaikki ovat ainakin vähän foobikkoja. Kukaan ei hallitse sosiaalista instrumenttia. Ne, jotka ovat koko ajan äänessä, saattavat olla juuri kaikkein eniten paniikissa ja pelätä lakkaamatta menettävänsä tilanteen hallinnan lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Joten meille muodostuu käytösmalleja. Perifoobikolle selkärankaan imeytyneenä, vaistomaisena toimintana on imeytyminen tapettiin. Henkkohtaisesti saatan edelleen kadota tilanteen keskellä täysin kuulumattomiin ja näkymättömiin, jos en muista ottaa itsestäni hantaakia. Luulen sanovani jotain keskustelun tauotessa, mutta kukaan ei kuule sitä. Joku muu jatkaa päälle, ja puheeni vaimenee odottamaan seuraavaa mahdollista taukoa. Sosiofoobikko puhuu niin hiljaa että sitä eivät muut kuule, ja koska me kaikki säntäilemme jokaisen tarjotun herätteen perässä, on helppo tallautua jalkoihin.

Joten valitettavasti sosiofobiasta ulos rämpiminen vaatii raakaa työtä. Fyysisiä ponnistuksia. Omaa ääntä pitää ruveta käyttämään luonnottoman kovaa. Se tuntuu luonnottomalta, mutta todellisuudessa olet juuri ylittänyt kuulokynnyksen.

Pitää lakata miettimästä mitä sanoo. Avata suu ja päästää äänteitä ulos. Mitä enemmän sitä tekee, sen helpompaa se on. Aivan varmasti tulee sanottua jotain todella typerää, mutta puhutut sanat eivät ole kiveen hakattuja. Niitä voi tarkentaa. Voi jopa sanoa että nyt puhuin muuten ihan päättömiä. Ja jatkaa vähemmän päättömästi. Ehkä saat vahingossa jonkun hyvälle tuulelle. Sellaista sattuu.

Sitten pitää vain jatkaa. Mielellään haastaa itseään joka päivä. Kyllähän siinä pulssi kummasti nousee, mutta lopulta laineet laantuvat. Siinä ei tarvitse tietää mitä alun perin luuli pelkäävänsä - joskaan se ei kyllä haittaa; mitä selvemmin pystyy jäljittämään fobiansa ensimmäisen laukeamisen hetken, sitä helpompi siitä on sanoutua irti, sillä pelot ovat aina järjettömiä.

Mitä enemmän puhut, sitä vähemmän kiinnität siihen huomiota, ja mitä vähemmän kiinnität huomiota, sitä vähemmän stressaat. Ehkä joku päivä et stressaa enää yhtään.

Meille muodostuu toimintamalleja, joita orjallisesti noudatamme tästä ikuisuuteen - koska olemme automatisoineet ne -, mutta ne mallit on kaikki muutettavissa. Se vaatii työtä, ja loputonta haasteiden kohtaamista, mutta itsensä haastaminen on lopulta kaikkein palkitsevinta.

Voisin jatkaa loputtomiin, mutta ehkä tässä on yhden postauksen mitta.

Ei kommentteja: