maanantai 21. heinäkuuta 2008

5 ohjetta näyttelijälle

Kun olen vaihteeksi taas ohjaamassa teatterin puolella, koitan indoktrinoida näyttelijöihin eräitäkin dogmia - tätähän tekevät kaikki ohjaajat, myönsivät sitä eli eivät. Miten oikeassa olen väittämieni kanssa, on tietenkin kiistanalaista ja makuasioita - enkä toki taaskaan saa pitäydyttyä asiassa loikkimatta aproporona ympäriinsä -, mutta koitetaanpa hahmottaa joitain perusperiaatteita (muka numeroituina, ihan kuin olisivat jotenkin... jäsenneltyjä):
  1. Näyttelijä ei ole lavalla esittelemässä omaa erinomaisuuttaan. Toki on elähdyttävää seurata briljanttia toimintaa, mutta omien kykyjen ihailu estää, paitsi kehittymistä näyttelijänä, myös perimmäisen viestin perillemenoa. Siellähän ollaan välittämässä kirjoittajan messagea, niin hyvin kuin kyetään sitä itse ymmärtämään. Tekstit harvoin ovat täydellisiä, mutta ei ole ensemblen tehtävä "parantaa" tuotosta sovittamalla tekstiä paremmin omiin suihin sopivaksi tai ymppäämällä "jotain hauskaa", tai lisäämällä selventäviä kohtauksia tai poistamalla kun ei ihan tunnu omalta. Kukaan ei tunne hahmoja ja tapahtumia yhtä perusteellisesti kuin kirjoittaja.
  2. Näyttelijä ei ole lavalla heittäytymässä tunteiden vietäväksi ja raastamassa itseään ilta illan jälkeen kappaleiksi. Tunteet koetaan katsomossa, ja ne taas heräävät sen kautta, että näyttelijät ymmärtävät täsmälleen miksi roolihahmon suuhun on kirjoitettu se mitä on.
  3. Näyttelijät muodostavat orkesterin, joka ohjaa katsojan - alati herpaantuvaa, mutta loputtoman uteliasta - mielenkiintoa siirtyviin pisteisiin näyttämöllä. Kun yksi puhuu, muut reagoivat siihen ja suuntaavat kaiken energiansa puhujaan - vaikka esittäisi miten poissaolevaa. Vaikka onkin kiva kehittää itselleen jotain toimintaa silloin kun ei satu olemaan reploja, se rikkoo yhteissoittoa. Katsoja pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, ja ryhmän tehtävä on ohjata se keskittyminen juuri sinne missä sen pitää kulloinkin olla. Myös näyttämön takana oleskellessa kaikki energia on lavalla, vaikka olisi miten hauska anekdootti kerrottavana kanssaodottelijalle. Ja tämä pätee myös harjoituksiin. Kuten puhkikuluttu ohje kuuluu: näyttelijän tärkein ominaisuus on kuunteleminen - ja tätä voi jatkaa vielä zeniläisellä vain-olemisella. Siinä taito, jota ei voi tarpeeksi opiskella.
  4. Kaikki puhe herättää kuvia. Jokaisen repliikin pitää nostattaa kuvia näyttelijöiden päihin. Jos tekstiä ladellessa ei mielessä vilise kuin kirjaimia, ei tekstiä ole sisäistetty. Jos kanssanäyttelijän puhetta kuunnellessa päässä vilisee tekstiä eikä kuvia, et ole läsnä. Katsojien päihin tupsahtelee mahdollisesti ihan erinäköisiä kuvia, mutta kuvilla me ajattelemme. Jos kuvat lakkaavat virtaamasta näytelmän kontekstissa, ne korvaantuvat muilla syötteillä.
  5. Katsojille ei ole syytä pureksia asioita valmiiksi. Jokaisen täytyy saada suhtautua tapahtumiin juuri niin kuin luontevasti käy. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa suhtautua, vaan suhtautuminen riippuu kokijan henkilökohtaisesta kokemushorisontista. Joku itkee, toinen nauraa, kolmas haluaisi että kaksi muuta olisi hiljaa. Toisinaan on hyvä seisahtua ja antaa aikaa ajatuksen upota, mutta ikinä ei pidä ruveta opettamaan miten maailma makaa. (...pysähtyy miettimään ankarasti... säpsähtää ja vilkaisee vaivihkaa ympärilleen, oikaisee papereitaan ...yskäisee vienosti ja vaikenee)
Näitä hortoilevia doktriineja alkoi tulvia siihen malliin, että pätkäisen tähän ja teenkin tästä jatkiksen. Turha on pakata koko universumia yhteen kirjoitukseen...

En tiedä kuinka paljon ajatteluuni vaikutteita on tullut David Mametin kirjoituksista, tai jostain Yoshi Oidan Näkymättömän näyttelijän suunnalta. Listailinpahan vain sitä, mitä olen näyttelijöille keväästä saakka saarnaillut. Täydentelen jatkossa lisää - ja marraskuussa nähdään onko viesti ollut oikea / mennyt perille.

Ei kommentteja: