maanantaina, heinäkuuta 28, 2008

Diagnoosi: väsyttää

Olen ennenkin ihmetellyt mikä järki on pitää lääkäreitä järjettömän pitkissä päivystysvuoroissa.
Anestesialääkäri Pirjo Lindforsin tekeillä oleva väitöstutkimus paljastaa, että Suomessa eniten päivystyksiä tekevät anestesialääkärit kärsivät usein esimerkiksi muistihäiriöistä, uupumisesta ja rytmihäiriöistä.
Tuohan ei varsinaisesti uutinen ole, mutta on siihen syytä kiinnittää huomiota. Mitä hyötyä yhteiskunnalle on tarkkaavaisuushäiriöistä siellä missä käden pitää olla vakaa ja arvostelukyvyn kohdillaan? Aijuu, säästää vissiin rahaa siinä. Ihan älyttömästi. Eikä tätä voi korjata, kun EU sanoo ei - varmaan järkeen koko painolla nojaten.
- Erään yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan päivystävien lääkäreiden älykkyysosamäärä oli päivystyksen jälkeen 70, mitä pidetään lievän kehitysvammaisuuden rajana. Väsyneillä lääkäreillä on ajatushäiriöitä, ja tällainen vaarantaa potilaan tilan, Lindfors sanoo.

sunnuntaina, heinäkuuta 27, 2008

Rosessi

Haluatko AD:ksi? Loihtimaan eri pinkeitä leiskoja ja kamppiksia maksaville asiakkaille? Katso ensin tämä, ja harkitse sitten uudestaan. Harkitse tarkkaan - pätkä ei nimittäin liiottele yhtään.

perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Toiset 5 ohjetta näyttelijöille

Hortoileva dogmatiikka jatkuu:
  1. Negatiiviset tunteet eivät anna mitään katsojille. Ne demppaavat ilmaisua ja imaisevat energian mustaan aukkoon. Näyttämö lakkaa resonoimasta. Jos joku kohta herättää näyttelijässä vaistomaisen reaktion ilmaista itseään vaikkapa itsesäälillä tai surulla (tai varsinkin ivalla), on syytä hakea joku ihan muu lähestymiskulma. Tämä ei tietenkään tarkoita että vaikkapa vihaa ei saisi lainkaan ilmaista - se pitää vain annostella oikein ja terävästi.
  2. "Näin minä reagoisin" on aina väärä lähtökohta. Näyttämöllä on roolihenkilö, ei näyttelijä. On aika analysoida, ja aika kokea - molempia ei voi tehdä yhtä aikaa, mutta kumpaakin vaihetta tarvitaan. Näytteleminen on pohjimmiltaan mekaanista, joskin eloisaa, reaktioiden ilmentämistä. Tuo eloisuuden illuusio tulee katsojan rajattomasta empatian ja lapsenomaisen innostumisen taipumuksesta, johon esitys hänet taannuttaa. Jos sinä hymyilet, katsoja hymyilee. Jos olet jännittynyt, katsoja jännittyy myös.
  3. Tunteet ovat ohimeneviä puuskia. Niiden psykofyysinen koostumus on syytä opetella niin, että esityksessä voi pistää minkä tahansa tunteen kakistelematta tapetille laittamatta itseään yhtään peliin. Treenimielessä niitä voi myös pitkittää (mikä on vaikeaa mutta opettavaista) mutta esityksessä niihin ei pidä jäädä roikkumaan, eikä varsinkaan päättää etukäteen mitä tuntee missäkin kohdassa - emme me niin tee reaalimaailmassakaan, tai jos teemme, huomaamme pian olevamme ihan väärässä tilassa. Me olemme enimmän aikaa melko neutraaleja, pienien pyrskeiden tullessa pintaan ajoittain. Näyttelijä siis tietää tunteiden aiheuttamat fyysiset ilmiasut - mikä on energian suunta; onko hengitys pinnallista vai syvää, rytmikästä vai katkonaista; mitä silmät tekevät; lihasjännityksen määrä ja sijainti kropassa; oletko auki vai sulki - ja hän ottaa paljaan tunteen (niitä on muuten 121 erään määritelmän mukaan - eli vähän enemmän kuin ilo suru viha) silloin kun on sen paikka, mutta näyttää siitä vain 20%. Katsojalle ei tungeta ilmaisua kurkusta alas. Olenkohan jo toistanut sitä riittävästi?
  4. Esityksen olennaisin elementti on rytmi - ja ennen kaikkea sen lakkaamaton vaihtelu. Välillä mennään korkealta ja kovaa, välillä matalalta ja hiljaa. Toisinaan mennään matalalta ja lujaa. Välillä kaahataan ja sitten ollaan hiljaa hämmentävän pitkään. Ääripäiden välissä on satoja sävyjä ja sekoituksia. Lauseen replaan voi mahtua hyvinkin viisi erilaista sävyä. Ne löytyvät jos antaa sille tilaa eikä lähde petaamaan fiilareita etukäteen. Näytelmän nostamat asiat herättävät tunteita, jotka ovat arvaamattomia ja vilkkaita. Missään nimessä ei ole syytä lähteä vastanäyttelijän ilmaisulliseen kelkkaan, vaan mielellään väen vängällä on jokaisella replalla syytä varastaa show, ja lähteä ihan toiseen suuntaan, varsinkin harjoitusvaiheessa, jolloin vasta kuunnellaan että mitäs tässä oikeastaan tapahtuukaan. Mitä enemmän harjoituksissa revittelee, sen helpompi on olla näyttämöllä esityksissä - ja pitäytyä siinä 20%:ssa.
  5. Ylitreenaamista ei ole. Vasta sitten, kun näyttelijä on lopen kyllästynyt koko tekstiin, alkaa löytyä oikeanlaista kemiaa. Homma on syytä opetella niin monessa eri vireessä, että koskaan ei näyttämöllä tule mieleen miettiä mikä mahtaakaan olla seuraava repla. Vasta sitten, kun teksti on saatettu tiettyyn automaation tasoon, alkaa löytyä oikeaa ilmaisua.

torstaina, heinäkuuta 24, 2008

Mentalismin oppitunti

MindHacksin sivulla törmäsin Keith Barryn opetusvideoon (jossa hän ei kyllä selitä mitään, vaan tekee niitä temppujaan) mentalismin saralta... No prkl, nyt en saa koodia kohdalleen enää millään kun tein tuon loppukaneetin. No, video on täällä.

Ja samassa jutussa mainittiin harmikseni Derren Brownin kirja Pure Effect, jonka olemassaolosta olen ollut autuaan tietämätön... Amazonissa hinta on 155 puntaa. Pentele, vähän liikaa.
---
[haamu250708]: Minulla on muuten teoria tuosta Barryn stuntista, jossa hän kaahaa silmät sidottuna mutkaista tietä. Tietenkään sillä ei ole mitään tekemistä vieressä istuvan silmien läpi näkemisen kanssa - pelkääjän reaktioista voi toki päätellä vähän missä mutkaa on tulossa, mutta muuten hän on vain draamaa tuomassa.

Se teoria: tokihan Barry on ajanut tuon saman reitin kymmeniä kertoja, ja samalla ohjelmoinut lihasmuistiin mitä missäkin tapahtuu (ja muu liikenne on eliminoitu), mutta se varsinainen veikkaus liittyy sokeille suunniteltuun näkövempeleeseen. Olen muistavinani, että on valmistettu tuntoaistiin perustuvia systeemejä, kutsutaan niitä nyt vaikka levyiksi, jotka kameran (siinä auton takana) antaman kuvan syötteistä muodostaa tuntoaistia stimuloivaa "kuvaa". Kyseinen levy on selässä kiinni, ja riittävällä treenillä sen antaman infon mukaan on mahdollista "nähdä" kinesteettisesti. Ehkä menen metsään, mutta tämä on minun veikkaukseni. Keksi itse parempi, jos osaat.

tiistaina, heinäkuuta 22, 2008

Eikäku katoku

No juu. Kävin sitten kuitenkin hyväksymässä ne Blogilistan ehdot - ja huomasin että seurattava syöte oli peräti vanhentunut, vaikka kuvittelin sen vaihtaneeni tänne siirtyessä. Nyt pitäisi syöttelyn toimia sielläkin taas, ja kyseisellä areenalla seuranneet varmaan kiittelevät siitä tulvasta joka yhtäkkiä ilmaantui. "Tää jätkä on yhtäkkiä kirjottanut puoli romaania, en lue!"

Blogistania lakkasi pinnallisen hakukone-etsiskelyn pohjalta päätellen möykkäämästä ehtojen rautakankeamista vastaan noin viikossa, ja minä kun olen tämmöinen kyllähän-kaikki-jotenkin-järjellisesti-hoituu-ennemmin-tai-myöhemmin-tai-jos-ei-niin-mitäpä-tuosta-tyyppinen kaiffari, totesin että olkoon menneeksi, viekää tunkkini. Olen vapaaehtoisesti ilmoittaunut Sanoman riistettäväksi, mikäli sellaista sitten haluavat tehdä.

Valehtelin kyllä siinä "olen lukenut ehdot" -kohdassa. En minä koskaan jaksa noita pykäläviidakkoja kahlata. Joudunko minä siitä hyvästä tiilenpäitä lukemaan?

Post-sosiofobia

Ihmisten pelkääminen ei ole kivaa. Se myöskään harvemmin on relevanttia. Allekirjoittaneella on pitkä historia kipsaantumisesta ihmisseurassa - koirien ei niinkään, ne on sen verran mukavia. Ihmiset eivät tajua mennä selälleen venkoilemaan, eivätkä varsinkaan ymmärrä jättää rauhaan silloin kun olisi syytä.

En kuitenkaan enää ole aikoihin jaksanut pelätä ihmisten seurassa - se on niin kuluttavaa, ja kaikilla on omat fobiansa, jokainen on vähän rikki. Itse asiassa jonkin asteinen sosiofobia löytyy vähän kaikilta.

Että mitä siinä lopulta pelkää? Jos sen tietäisi, olisi huomattavan paljon helpompi rikkoa itseensäkäpertymisen kaava. Mutta häpeä on sellainen jota on tapana välttää viimeiseen saakka. Varsinkin oman kompastelun aiheuttamaa häpeää. Me vertaamme itseämme muihin lakkaamatta, ja joillakuilla meistä on tapana nähdä itsensä aina vähäisempänä. Muilla on hauskemmat jutut, partaveitsenterävä äly, selkeästi pontevampi libido, enemmän habaa, kerkeämpi ajoitus ja kovempi ääni.

Kyse on vääristyneestä todellisuuskuvasta. Tottahan kaikilla on enemmän tai vähemmän vääristynyt kuva itsestään ja maailmasta, mutta sosiofoobikolla se on erityisen vinossa. On syytä kömpiä ojanpohjalta. Lakata mollaamasta itseään. Vaatia oma tila. Sosiaalisuus ei suinkaan ole toisten toiveiden täyttämistä, vaan silkkaa röyhkeyttä. Röyhkeyttä olettaa juuri tämän jutun kiinnostavan kaikkia. Röyhkeyttä keskeyttää kun oma mielenkiinto lakkaa.

Mutta se on myös kuuntelua. Oikeaa kuuntelua, ei sitä jossa nyökytellään ja kelataan samalla omassa päässä vyöryvää vuoristorataa. Jos olet foobikko, kelaat sitä miltä juuri nyt sinusta tuntuu. Mikä on pielessä. Miten taas ohitit sen kohdan jossa olisit voinut adlibata jotain nokkelaa viisi minuuttia sitten, jos olisit tajunnut. Miten kädet hikoavat.

Kuten sanottua, kaikki ovat ainakin vähän foobikkoja. Kukaan ei hallitse sosiaalista instrumenttia. Ne, jotka ovat koko ajan äänessä, saattavat olla juuri kaikkein eniten paniikissa ja pelätä lakkaamatta menettävänsä tilanteen hallinnan lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Joten meille muodostuu käytösmalleja. Perifoobikolle selkärankaan imeytyneenä, vaistomaisena toimintana on imeytyminen tapettiin. Henkkohtaisesti saatan edelleen kadota tilanteen keskellä täysin kuulumattomiin ja näkymättömiin, jos en muista ottaa itsestäni hantaakia. Luulen sanovani jotain keskustelun tauotessa, mutta kukaan ei kuule sitä. Joku muu jatkaa päälle, ja puheeni vaimenee odottamaan seuraavaa mahdollista taukoa. Sosiofoobikko puhuu niin hiljaa että sitä eivät muut kuule, ja koska me kaikki säntäilemme jokaisen tarjotun herätteen perässä, on helppo tallautua jalkoihin.

Joten valitettavasti sosiofobiasta ulos rämpiminen vaatii raakaa työtä. Fyysisiä ponnistuksia. Omaa ääntä pitää ruveta käyttämään luonnottoman kovaa. Se tuntuu luonnottomalta, mutta todellisuudessa olet juuri ylittänyt kuulokynnyksen.

Pitää lakata miettimästä mitä sanoo. Avata suu ja päästää äänteitä ulos. Mitä enemmän sitä tekee, sen helpompaa se on. Aivan varmasti tulee sanottua jotain todella typerää, mutta puhutut sanat eivät ole kiveen hakattuja. Niitä voi tarkentaa. Voi jopa sanoa että nyt puhuin muuten ihan päättömiä. Ja jatkaa vähemmän päättömästi. Ehkä saat vahingossa jonkun hyvälle tuulelle. Sellaista sattuu.

Sitten pitää vain jatkaa. Mielellään haastaa itseään joka päivä. Kyllähän siinä pulssi kummasti nousee, mutta lopulta laineet laantuvat. Siinä ei tarvitse tietää mitä alun perin luuli pelkäävänsä - joskaan se ei kyllä haittaa; mitä selvemmin pystyy jäljittämään fobiansa ensimmäisen laukeamisen hetken, sitä helpompi siitä on sanoutua irti, sillä pelot ovat aina järjettömiä.

Mitä enemmän puhut, sitä vähemmän kiinnität siihen huomiota, ja mitä vähemmän kiinnität huomiota, sitä vähemmän stressaat. Ehkä joku päivä et stressaa enää yhtään.

Meille muodostuu toimintamalleja, joita orjallisesti noudatamme tästä ikuisuuteen - koska olemme automatisoineet ne -, mutta ne mallit on kaikki muutettavissa. Se vaatii työtä, ja loputonta haasteiden kohtaamista, mutta itsensä haastaminen on lopulta kaikkein palkitsevinta.

Voisin jatkaa loputtomiin, mutta ehkä tässä on yhden postauksen mitta.

maanantaina, heinäkuuta 21, 2008

5 ohjetta näyttelijälle

Kun olen vaihteeksi taas ohjaamassa teatterin puolella, koitan indoktrinoida näyttelijöihin eräitäkin dogmia - tätähän tekevät kaikki ohjaajat, myönsivät sitä eli eivät. Miten oikeassa olen väittämieni kanssa, on tietenkin kiistanalaista ja makuasioita - enkä toki taaskaan saa pitäydyttyä asiassa loikkimatta aproporona ympäriinsä -, mutta koitetaanpa hahmottaa joitain perusperiaatteita (muka numeroituina, ihan kuin olisivat jotenkin... jäsenneltyjä):
  1. Näyttelijä ei ole lavalla esittelemässä omaa erinomaisuuttaan. Toki on elähdyttävää seurata briljanttia toimintaa, mutta omien kykyjen ihailu estää, paitsi kehittymistä näyttelijänä, myös perimmäisen viestin perillemenoa. Siellähän ollaan välittämässä kirjoittajan messagea, niin hyvin kuin kyetään sitä itse ymmärtämään. Tekstit harvoin ovat täydellisiä, mutta ei ole ensemblen tehtävä "parantaa" tuotosta sovittamalla tekstiä paremmin omiin suihin sopivaksi tai ymppäämällä "jotain hauskaa", tai lisäämällä selventäviä kohtauksia tai poistamalla kun ei ihan tunnu omalta. Kukaan ei tunne hahmoja ja tapahtumia yhtä perusteellisesti kuin kirjoittaja.
  2. Näyttelijä ei ole lavalla heittäytymässä tunteiden vietäväksi ja raastamassa itseään ilta illan jälkeen kappaleiksi. Tunteet koetaan katsomossa, ja ne taas heräävät sen kautta, että näyttelijät ymmärtävät täsmälleen miksi roolihahmon suuhun on kirjoitettu se mitä on.
  3. Näyttelijät muodostavat orkesterin, joka ohjaa katsojan - alati herpaantuvaa, mutta loputtoman uteliasta - mielenkiintoa siirtyviin pisteisiin näyttämöllä. Kun yksi puhuu, muut reagoivat siihen ja suuntaavat kaiken energiansa puhujaan - vaikka esittäisi miten poissaolevaa. Vaikka onkin kiva kehittää itselleen jotain toimintaa silloin kun ei satu olemaan reploja, se rikkoo yhteissoittoa. Katsoja pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, ja ryhmän tehtävä on ohjata se keskittyminen juuri sinne missä sen pitää kulloinkin olla. Myös näyttämön takana oleskellessa kaikki energia on lavalla, vaikka olisi miten hauska anekdootti kerrottavana kanssaodottelijalle. Ja tämä pätee myös harjoituksiin. Kuten puhkikuluttu ohje kuuluu: näyttelijän tärkein ominaisuus on kuunteleminen - ja tätä voi jatkaa vielä zeniläisellä vain-olemisella. Siinä taito, jota ei voi tarpeeksi opiskella.
  4. Kaikki puhe herättää kuvia. Jokaisen repliikin pitää nostattaa kuvia näyttelijöiden päihin. Jos tekstiä ladellessa ei mielessä vilise kuin kirjaimia, ei tekstiä ole sisäistetty. Jos kanssanäyttelijän puhetta kuunnellessa päässä vilisee tekstiä eikä kuvia, et ole läsnä. Katsojien päihin tupsahtelee mahdollisesti ihan erinäköisiä kuvia, mutta kuvilla me ajattelemme. Jos kuvat lakkaavat virtaamasta näytelmän kontekstissa, ne korvaantuvat muilla syötteillä.
  5. Katsojille ei ole syytä pureksia asioita valmiiksi. Jokaisen täytyy saada suhtautua tapahtumiin juuri niin kuin luontevasti käy. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa suhtautua, vaan suhtautuminen riippuu kokijan henkilökohtaisesta kokemushorisontista. Joku itkee, toinen nauraa, kolmas haluaisi että kaksi muuta olisi hiljaa. Toisinaan on hyvä seisahtua ja antaa aikaa ajatuksen upota, mutta ikinä ei pidä ruveta opettamaan miten maailma makaa. (...pysähtyy miettimään ankarasti... säpsähtää ja vilkaisee vaivihkaa ympärilleen, oikaisee papereitaan ...yskäisee vienosti ja vaikenee)
Näitä hortoilevia doktriineja alkoi tulvia siihen malliin, että pätkäisen tähän ja teenkin tästä jatkiksen. Turha on pakata koko universumia yhteen kirjoitukseen...

En tiedä kuinka paljon ajatteluuni vaikutteita on tullut David Mametin kirjoituksista, tai jostain Yoshi Oidan Näkymättömän näyttelijän suunnalta. Listailinpahan vain sitä, mitä olen näyttelijöille keväästä saakka saarnaillut. Täydentelen jatkossa lisää - ja marraskuussa nähdään onko viesti ollut oikea / mennyt perille.

Kesä? Minä?


Au. Arkiterapeutti Kops hujautti kesäblogi-diplomilla. Hassua sikäli, että olen näihin asti ollut koko kesän hiljaa - mutta ehkä olen tehnyt yhteiskunnalle suurenkin palveluksen moisella toiminnalla. No, osuvasti en saanut ympättyä kyseistä prenikkaa tähän kaikesta expertiisistäni huolimatta [ennen kuin linkitin sen Obeesialta ketjun edelliseltä portaalta...] - "Kuva on vioittunut tai sen muotoa ei tunnisteta," herjasi alusta vaikka mitä tein, ihan kuin en ansaitsisi tunnustusta...

Näihinhän aina kuuluu se, että pitäisi sitten nimetä - tällä kertaa viisi - seuraavia diplomin saajia. Olen kovasti laiska, joten pelkkä ajatus tuntuu työltä...

Työlästä jakaa tunnustusta? Eihän toki - ilollahan sitä! Mutta että rajata otos vain viiteen? ...Sellaiseen joka ei vielä ole sitä saanut...

Nimeän kaikki jotka löytävät itsensä tuolta sivupalkista! Loistava idea? Minähän olen linkittänyt jo etukäteen, olenpa ollut kaukonäköinen.

Okei, vain viisi ensimmäistä - te ette tietenkään voi varmaksi tietää oletteko juuri viiden ensimmäisen joukossa, mutta hei, te kaikki ansaitsette sen. ...Jos siis jaksatte katsoa josko olette palkissa. Teitä on aika monta siellä, ihan ulkomaita myöten - ja varmaan fluenttisesti kykenette ymmärtämään mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, kun kuvakin on englanniksi.

On tämä taas sähellystä.

lauantaina, heinäkuuta 19, 2008

Bollocks!

Seuraava juttu saattaa sisältää spoilereita sarjoista Life on Mars ja Ashes to ashes - tiedä sitten mikä kenellekin mitäkin spoilaa.

Ashes to ashes on - kuten valistuneimmat tietävät - jatkoa sarjalle Life on Mars. Kooman kanssa taisteleva päähenkilö on tällä kertaa (nais)poliisipsykologi nimeltä Alex Drake, eikä varmaankaan kukaan tällä haavaa tiedä ilmaantuuko myös Sam Tyler loppupuolella mukaan...
Vähän vakoiltuani olen ymmärtävinäni, ettei tyyppi ole ainakaan ensimmäisellä kaudella sekaan tupsahtanut. Myöskään Cartwrightista ei ole mitään mainintaa, keltanokkanaiskonstaapelin paikan täyttää hahmo Shaz Granger. Kakkoskauden kuvaukset on jo aloitettu, ja kolmaskin on suunnitteilla.
...Edes kirjoittajat - vaikka luojakaksikolla Pharoah/Graham tuntuukin olevan varsin selvät suuntaviivat olemassa. Riippunee siitä miten yleisö suhtautuu, mutta tokihan ensimmäisessä jaksossa on puhetta Samista, ja valtaosa katsojista odottanee hänet vielä näkevänsä. Riippuu tietysti siitäkin saadaanko/halutaanko John Simm takaisin kehiin vai ei. Jos kokonainen kausi on pärjätty ilman...

Kolmen karjun etsiväkopla on kuitenkin tallella. Käärmennahkabuutseissa körmyilevä Gene Hunt kaahailee tällä kertaa punaisella Audilla ...vaikka kyseistä Quattroa ei tuohon aikaan ollut vääränpuoleisella ratilla oikeasti tarjolla... ("Irti se turvavyö, sä olet poliisi etkä mikään... [sori, mutta söin sipsejä lauseen lopun päälle, joten epäilemättä naseva niitti meni ohi.]"). Carling on hankkinut kiharat ja Skelton on edelleen porukan poeka.

Niin, kooma vie tällä kertaa kahdeksan vuotta myöhempään aikaan, vuoteen -81. Musiikkiraidalla raikaa edelleen messevä musiikki, ja, niin... Aika näyttää vähän erilaiselta. Kuulusteluhuoneita on jo ihan olemassa ja Hunt kittaa lagerin sijasta punkkua - kantakapakka on vaihtunut tällä kertaa italialaiseen trattoriaan... hektinen, taskumattia ei tainnut vilahtaa ollenkaan. Kebab on uusi ilmiö, jota on hankala syödä Huntin kyydissä.

Sarjan kanssa on sama ongelma kuin LoM:nkin kanssa. Periaatteessa hyvä meininki ja mielenkiintoinen asetelma, mutta henkkohtaisesti kyrpii kuljetusta katkovat arvuuttelut siitä ollaanko pään sisällä vai vaihtoehtomenneisyydessä. Juuri noiden elementtien takia en koskaan ole jaksanut innostua vaikkapa Lostista, enkä muistakaan salaisuuksia panttaavista sarjoista. Toisaalta: olisinko alunperin kiinnostunut LoM:sta ja AtA:sta ilman alitajunta-palikoita, joita itsekin viljelen jatkuvasti omissa tarinoissani. Jos olisi tehty puhtaasti epookkia? Ehken.

Viime vuosinahan on etenkin jenkeissä otettu ihan tavaksi aloittaa sarjoja, joista ei ole kirjoittajilla hajuakaan mihin lopulta päädytään - kun koskaan ei tiedä jaksavatko massat innostua. Päähenkilöllä on yleensä vanhemmat mystisesti lavastettu kuolemaan, mutta ovatkin salaliitossa toisiaan vastaan ja päättämässä maailman (ja jos pätäkkää riittää: universumin) kohtalosta, mikä valkenee osassa 20 - mutta siitäkään ei voi olla varma, riippuu katsojatilastoista.

Ashes joka tapauksessa toimii henkilöiden tasolla, kunhan on päässyt sinuiksi sen kanssa, että Drake tosiaan on Tylerin tilalla. Kun tyypit painiskelevat ihan maallisten ongelmien kanssa, on huomattavasti helpompi sulattaa myöskin ne pienet säröt joita mukaan sattuu - joiksi lasken Draken tapaamiset omien vanhempiensa kanssa - vaikka tietystikin tuollaiset pitää mukaan kirjoittaa. Äitinsä on kuollut pommiattentaatissa Alexin ollessa pieni... mistäs minä edellisessä kappaleessa kirjoitin? [Hmm. Mitäs? Muistelen isän olleen nykyajassa ihan hengissä, mutta Alexin kirjoittaneen seinäkalenteriinsa muutaman kuukauden päähän ristin ja sanat mum, dad. Ehkä alitajuntani tekee tepposia? {230708: Miten tarkkaamaton sitä voikaan olla - vasta neljännessä osassa tajusin, että mies jota pidin Alexin isänä, onkin kummisetä.}]

Vaikka Huntia esittävä Glenister on jo jatkoaikeita vastaan potkinutkin, niin mielenkiinnolla lähtisin seuraamaan myöskin -90-luvulle sijoittuvaa spinnaria, ja sitten voisikin keskittyä uuden vuosituhannen ensimmäiseen vuosikymmeneen. Mikä ettei, aika nopeutuu koko ajan, ja tovi vierähtää siihenkin, että saadaan kyhättyä edeltävät sarjat - ehkä vuonna -12 vuosi -11 on jo ihan antiikkia. Ettäkö idea väljähtyisi? Voi olla, mutta kerronnan tasollahan se toimivuus ratkaistaan. Kun kirjoittajat lopulta aina kirjoittavat samaa tarinaa, jää jäljelle vain yksi kysymys: mikä Bowien biisi olisi kunkin sarjan nimenä.

Hylkäysten kanssa painiskelevia kirjoittajia varmaan lohduttaa tietää, että näiden sarjojen luojakaksikko yritti saada ideaansa läpi lähes kymmenen vuotta. Peräänantamattomuus kannattaa - meillä diletanteillakin on vielä toivoa. Joskin tässä sosialidemokratian kehdossa tuntuu että draamallinen kerronta on edelleen pahasti kyökkirealismin puristuksessa. Vähänkin ufommat ideat ammutaan alas välittömästi, joten varmaan itse kullekin tulee toisinaan mieleen ruveta kirjoittamaan englanniksi. Ei puhuta kilpailusta nyt mitään, joohan.

Lihaa ja verta, voilà!

Lähipiirissä vietetään rippijuhlia. En ole paikalla, suurelta osin siksi että elämä on vähän turhan turbulenttista juuri nyt ollakseni juhlatuulella, mutta myös siksi, että verenjuonnin ja kannibalismin juhlinta ei yksinkertaisesti saa meikäläistä liikkeelle.

Jälleen lauma herkässä iässä olevia on kyllästetty kahden viikon aivopesuohjelmalla, jossa jollotetaan kivoja viisuja asioista jotka ovat silkkaa valhetta. On epäilemättä kuultu liikuttavia puheenvuoroja siitä, miten eräs jesse on näyttänyt oikean suunnan fikkarillaan kun muuten on aktiivisesti menty päin helvettiä. Ehkä joku on vähän itkuakin tirauttanut ja saanut kollektiivisen empatian aallon aikaiseksi. Näin sidotaan tehokkasti.

Tietenkään kukaan leiriläisistä ei tosissaan usko mitään; naureskelevat nyttemmin kamuiksi tulleiden pappien maneereille ja ilveilevät riitin aikana kuin mitkäkin murrosikäiset - ehkä jotkut vetävät kännit moisen ilottelun päätteeksi (en suosittele). Eivät usko, tietenkään, ainakaan paljon. Enintään ovat agnostikkoja, jos karsinoita haetaan, ja tottahan niitä haetaan, tuossa iässä.

Muuten vain palaavat vähän aikuisempana samaiseen kirkkoon valittunsa kanssa, ja lastensa, jotka eivät kykene tajuamaan miksi päivätorkkuja häiritään kylmällä vedellä, ehkä pistäytyvät jouluna koko perhe availemassa suutaan, kun on niin jotenkin lämmin tunnelma niissä viisuissa. Tirauttavat itkut taas tuolla turvallisen kolkossa mestassa kun joku läheinen siirtyy "toiselle puolelle". Harmitonta ja kaunista.

Seuraavaksi sananen Pat Condellilta - tässä klipissä aiheesta "god the psycho". Suosittelen tsekkaamaan tyypin lukuisia muitakin pätkiä samaisesta aiheesta.


torstaina, heinäkuuta 17, 2008

Ai niin, se Blogilista

Seurasin tuota vieressä olevaa linkkiä katsomaan, mitä blogilistalla tapahtuu, ja huomasin että päivitykset eivät näy. Edes huhtikuun viimeinen postaus ei vielä ole ehtinyt listalle. Tarkista heti -nappula vie lukemaan muuttuneita sääntöjä, joita en aio lukea enkä hyväksyä. Jätän sen siis oman onnensa nojaan kun ei isommin kiinnosta tuollainen luotaantyöntävä skeida. Blogilistalla Kasbachia seuraavat eivät tieten tätä(kään) tekstiä löydä lukemaan, mutta jos niin sattuisi, niin vaihtakaa johonkin toiseen seurantaan. En viitsi nähdä edes sitä vaivaa että irtisanoisin itseni sieltä.

tiistaina, heinäkuuta 15, 2008

Sinustakinko Kelvoton Kirjailija?

Lupasin olla kirjoittamatta tänne syyskuuhun asti. Itsensä kanssa solmitut sopimukset ovat siitä kivoja että niitä saa rikkoa saamatta sapiskaa, joten juoksen koira veräjästä.

Nämä kaksi ovat saaneet miettimään omakustantamista. Olenhan toki asiaa ennenkin ajatellut, mutta nyt kierrokset pääsivät jälleen nousemaan ujellusasteelle, ja siitä ujelluksesta ei pääse eroon ennen kuin se väsyy. Mikä väsyy, Te kysytte. Minä vastaan: ujellus.

Kun kerta muut niin miksen minäkin... Novelleja ja pienoisromaani, ja miksei samantien pari leffakäsistä. Teatteripläjäystäkin löytyy. Samaan pakettiin kaikki - runoja ei kylläkään, niiden kansien väliin, vaikka jokaisen teoksen kunnianhimoisena tavoitteena onkin selittää maailma täysin ja tyhjentävästi. ...Tai mikä ettei, sekameteliähän se kuitenkin on, ja runotkin mukaan ympättynä saan varmaan eeppiset tuhat sivua täyteen. Viissataa ainakin. No, vähintään kakssataa, jos ei kauhean pientä pränttiä ole.

Tai ehkä aloitan jatkokirjasarjan, joten voin hyvin laittaa kaikki keskeneräiset mukaan ja miettiä sitten myöhemmin että onko ne lopulta menossa johonkin päin. Vai olisiko syytä julkaista kukin juttu omana kirja(se)naan? Novelleista yksi, runoista toinen, kässärit ominaan, se romsku omanaan... Ensin pitää varmaan eliminoida megalomania? ...Mikä tarkoittaisi keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan, ja sehän ei ole koskaan allekirjoittaneelta luonnistunut.

Yhtäältä matskun metsästyksessäkin menee sen verran aikaa, että liika energia - jos sitä nyt sattuu muka olemaan - hupenee jo pelkästään arkistoja samoillessa. Mutta alkajaisiksi ilmoittauduin Kelvottomien Kirjailijoiden Seuraan - siitä on hyvä jatkaa. Vihdoinkin kuulun johonkin, niin ettei se velvoita kerta kaikkiaan mihinkään!

Että kustantajalle lähettää niitä käsikirjoituksia? Pöh. Eivät ymmärrä taiteesta mitään siellä! Vievät vain kaikki hulppeat tuotot omiin taskuihinsa ja odottavat kirjailijan tekevän markkinoinnin yksin, ihan kuin omakustantajakin tekee, paitsi että omakustantaja saa paljon paremmat prosentit siitä olemattomasta myynnistä jota ei tapahdu.

Tässähän on ihan vaan - jos nyt motiivia jahdataan; aina kärtetään että mikä tässä on niinku pointtina, voisitsä selventää näitä kantavia teemoja - se, että haluaa nähdä omia tekstejään kansien välissä. Voin notkua kirjahyllyn vieressä, kaapata oman kirjan käteen (ei sitä novellikokoelmaa johon joskus sain yhden horinan ympättyä) ja aloittaa pakahduttavan palopuheen: "Te kysytte mihin minä uskon, mikä voima ajaa minua tässä järjettömässä maailmassa. Lukekaa tämä kirja. Nyt. Minä katson vieressä ja tentin sen. Älkää tehkö siihen alleviivauksia, tai tulee karttakepistä. Itsepähän kysyitte." Vaikkei kysynytkään.

Mutta vastausta kuikuilevien kysymysten kärjessä on tämä: kehtaako. Vaikka Suomi ei tykkääkään lukea, ja opukset jäävät ostamatta, ne olisivat markkinoilla. Pelottava ajatus. Mitä jos joku ottaa sen riskin, että luo katseensa painettuun tekstiin? Jatkaa lukemista, kaikesta huolimatta? Puistattaa.