maanantaina, huhtikuuta 14, 2008

Blogaustauko

Huomasin tuossa tänään, että nythän on kevät. Elämän kevät! Minkä elämän? Jotenkin noin tajunta hetken aikaa virtasi, mistä herkesi ohittamaton päätös: en aio kirjoittaa ainuttakaan blogitekstiä ennen... sanotaanko syyskuun ensimmäistä? Sanotaan vaan. Ennen sitä en tähän instrumenttiin koske - jos sittenkään.

Äkkinäistä? Ehkä, mutta sellainen minä olen. Tuli mieleen, kun tässä näitä blogaamisen syitä ja muita tuli miettineeksi, että ehkä jatkuvalla virtuaalimaailmassa elämisellä lykkään oikeaa elämää johonkin hamaan sopivaan hetkeen... Nyt tietysti pitää ruveta miettimään, että mitä se oikea elämä lopultakaan on. Joihinkin johtolankoihin luulen jossain välissä kompastuneeni.

Kirjoittamista en jättäne oman onnensa nojaan - otanpahan vähän pakkia ja rupean kirjoittamaan kohti jotain päämäärää, eli jälleen sinne pöytälaatikkoon jonka pimeyttä ei kukaan näe mittailla. Hyvää kesää.

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008

Synkän hauskaa

Ensin katsoin, että onko tää jätkä kännissä, mutta ei se taida olla. Dylan Moranin lavahabitukseen vain kuuluu sammaltava, hortoileva puhe ja harottava katse. Hän onkin irlantilainen, mikä selittänee kaiken.

Tässä hänen liveshownsa (YouTuubilaisittain seitsemässä osassa) Like, Totally - josta kotimaamme toivo ruotsinmaalla, André Wickström (-berg? -blum? -baum? -groth? -senstjärna?) on pöllinyt omaan dvd:hensä (:seensä?) sen väliaikajutun. Vaiko päin vastoin? Tai onko markkinoilla vielä joku protolähde, jolta molemmat ovat pöllineet tuon jutun. Vai onko se ständuppaajien yleinen gägi?

Palstantäytettä

Hiukan teki jo aiemmin mieli naputtaa. Kun nimittäin Aimo Massinen, yleensä mielenkiintoisia ja punnittuja juttuja kirjoittava Turun Sanomien päätoimittaja, kritisoi muita lehtiä siitä, että täyttivät palstoja turhalla Kanervauutisoinnilla oikean uutisoinnin sijaan, haiskahti homma ihan vähän tekopyhältä oman hännän nostolta. Aivan samalla tavalla TS jaksoi sivukaupalla ruotia tätä olematonta uutista.

Ja tänään sitten! Kanerva ripittäytyy koko sivun matkalta - ikävästi toimi puheenjohtaja ja mitä kaikkea. Jes. Jutun sisältöön en puutu, kun se ei minua kiinnosta enkä siis lukenut. Uutisarvoa en näe tämän jutun venyttämisellä yhtään.

Koko sivu. Ihan oli pakko? Oman kylän poikii ja tommottis...

lauantaina, huhtikuuta 12, 2008

Miksi korjata jotain mikä ei ole rikki?

Silloin kun olin lehtihommissa, minulle tuotiin sekaantaitettavaksi pitkä teksti, jossa oli varmastikin puolensataa kertaa sana "tutkistella" moninaisissa taivutusmuodoissaan. Koska minussa on aimo annos besserwisseriä, olin pätevyyttäni tietävinäni, että sana oikeesti on "tutkiskella". Näin ollen, suurta tunnollisuutta ja erinomaista pätevyyttä tuntien, korjasin jokaisen vastaantulleen sanan.

Nykyään tiedän tehneeni turhaa työtä - molemmat versiot ovat oikein* - mutta silloin kerroin kirjoittajallekin miten asiat oikeesti tämän kyseisen sanan suhteen mielestäni olivat, ja siis tein sen jumalattoman duunin sanojen metsästämiseksi ja korjaamiseksi.

Tänään luin Extrasta lauseen, joka pysäytti maailmani - vähän eri vinkkelistä, mutta pilkunviilaushammasta vihlaisten kuitenkin - jälleen: "Eräänlaisia tarinoita kuulee joka päivä." Olen melko lailla varma, että jotain tulkintaa on tullut äänihuulten ja latomon väliin. Että jonkin muljauksen vuoksi arkinen lausahdus: "Erilaisia tarinoita kuulee joka päivä" on muuntautunut omituiseksi. Minkä takia kukaan sanoisi "eräänlaisia" tarinoita? Mitä ovat eräänlaiset tarinat? Onko niissä huono draaman kaari? Epäuskottavia käänteitä? Liian proosallinen juoni?

...Ja mitä näillä mitättömillä detaljeilla on merkitystä, oikeassa maailmassa? Minkä takia niihin pitää puuttua, ja millaisia ovat ne säntillisyyttään harmaakasvoiset hahmot (onhan meitä useampia?) joiden täytyy tarrautua näihin perin olemattomiin katastrofeihin? Miksi me (enhän ole ainoa, enhän?) kiristelemme hampaitamme varsinkin aina kun joku alkaa tekemään jotain...? (Argh! Rupeaa tekemään! Alkaa tehdä! Tämä opetettiin jo ala-asteella! ...Missä ne rauhottavat on (...rauhoittavat?)?

Niin. Toiset meistä elää (elävät!) kirjainten täyttämässä viidakossa, jota pitää tarhuroida (onko tuo sana?) pysyäkseen järjissään.

Tai edes luullakseen, että on. Vaikka elämä onkin silkkaa helvettiä - kun ei ne muut osaa. (Eikä itsekään jos jää tutkis... augh!)
---
*tautologian suhteen olisi ehkä ollut huomautettavaa, vaan uudelleenkirjoittaminen ei kuulunut siinä toimenkuvaan

Hinku

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä - kirjoittavia ja puhuvia. Itse olen selkeästi kirjoittava. En puhuva, millään. (Yksinkertaistan vähän - onhan myös kuvallista ja kinesteettistä viestintää, ja enemmänkin voisi laventaa, mutta.)

Onnellisia ne, joiden instrumentti on puhe-elimet, sillä nehän ovat käytössä koko ajan, viiveettä. Vastaanottajakin löytyy suht helposti - jotkut puhuvat itselleen jos eivät muita tavoita.

Oman viestintätyyppini taas viestiäkseen pitää istua alas ja ottaa näppäimistö sormien alle, eikä lukijoista ole mitään takeita (ovat minkääntakeettomia). Ja koska nimenomaan haluan viestiä jotakin, täytyy tekstit myöskin julkaista - vaikka miten keskeneräisinä; voihan niitä sitten sorvata jälkikäteen (Toki teen sitä jo ennen julkaisuakin enemmän kuin mitä puheviestintään luottava koskaan voi omalla "näppiksellään").

Palatakseni edelliseen kirjoitukseen: ennen blogialustan olemassaoloa olikin se ongelma, että kaikki viestintäni päätyi pöytälaatikkoon - piilossa oli koko persoona. Se oli toki vähän systemaattisempaa toimintaa: sillä oli päämäärä, mitä blogailulla ei välttämättä ole - tai ainakaan sitä ei ehkä tule julki lausuttua. Tarinat kulkevat kohti jotakin, elämä vain on.

Mutta silloin homma oli todella fiktiivistä. Ensinnäkin nuo pöytälaatikkotekstit olivat fiktiota, tai runoa - eivät siteeksikään faktiota, kun vaikkapa päiväkirjateksteissähän ei ole mitään pointtia. Niitä ei voi kellekään näyttää, eikä niitä kestä itsekään lukea. Joka tapauksessa pöytälaatikkoteksti on fiktiivistä myös julkaisunsa puolesta - suurin osa niistä ei koskaan päädy mihinkään.

Nykyisin on siis se hyvä puoli, että tulee julkaistuksi vaikka kustannustoimittaja ei olisi mitään hyväksynytkään. Mutta holtittomuus tässä ottaa vallan. Päämäärää ei ole. Teksti ei koskaan ole valmis - ei synny "teosta" - ja kun tulee julkaistua melko lailla kaikki mitä päässä liikkuu (no, kyllä sensuuri vähän sentään jyllää), mennään toisinaan... ei edes aidan ali vaan ryskeellä läpi. Ja homma hajoaa siihen, että kaikki on aina kesken.

Vaan saapahan viestiä. Olkoonkin että se tapahtuu fiktiiviselle vastaanottajalle.

Tälle viestinnän tarpeelle ovat journalistit keksineet hyvän purkautumisväylän, vähemmän fiktiivisen (lehdistö, siis). Olen itsekin alalla vähän käynyt haistelemassa, mutta osoittautunut liian kurittomaksi. Ei millään jaksa kirjoittaa asioista niin kuin ne ovat - aina pitää vääntää johonkin suuntaan. Tylsää on kertoa, että näin ja näin on tapahtunut, piste. Vähintääkin pitää ihmetellä, millaisessa maailmassa näin oikein voikaan tapahtua.

Jos kirjoittajatyypin lokeroa hakee, niin yleisönosastokirjoittaja tulee varmaan hakematta mieleen - kolumnisteillakin on yleensä vähän asiallisempi ote. Mutta jopa yleisönosastoissa on julkaisukynnys - niin uskomattomalta kuin tämä toisinaan lukiessa tuntuukin. Ja joutuu odottelemaan julkaisua kuin mikäkin kirjailija.

Blogialusta, se on kyllä hieno keksintö. Välitön. Mutkaton. Tosi jees. Tosi ystävä?

Tosi, edes vähän.

perjantaina, huhtikuuta 11, 2008

Lisää huumorimusiikkiständuppia

Oikeesti: tämä Bill Bailey on löytö, jota ette saa missata (eli dissata) - ja kuitenkaan ette, laiskamadot, lähteneet eilen seuraamaan jättämääni johtolankaa (tarvitsette siis uuden).

Olen paitsi nauranut kippurassa jätkän jutuille, myöskin kumarrellut musikaalista taituruuttaan (ja se theremin[kin] käyp katteeks), ja teen teille nyt palveluksen. Tässä on Bewilderness-liveshöyn alku. YouTuubilaisittain homma on tietystikin pätkitty alle kymmenen minuutin pätkiin, joten näitä pätkiä on yhdeksän kappaletta. (Innoissani kirjoitin muutaman kerran "pätkä"-sanan ja sen johdannaisia....)

Sitten on näemmä (ja ilmeisestikin, en ole vielä ehtinyt tutustua) show jonka nimi on Part Troll, jossa on kymmenen pätkää (pätkää juu) sekä Cosmic Jam (josta eilinen pätkä oli) yhdeksässä osassa. Näihin ei heti kyllästy...

torstaina, huhtikuuta 10, 2008

Hauska muusikko?

Sattumalta kompastuin tähän tyyppiin, jonka naaman muistan nähneeni kyllä jossain, mutta sen kummempaa muistijälkeä ei ole aivopoimuihin painunut. Olisko jossain komediasarjassa ollut, ei tule mieleen. Kummallista moinen amnesia, nimittäin tämä Bill Baileyhän on varsinainen multi-instrumentalisti. Jätkällä on lava täynnä instrumentteja, ja kaikki vain stand-upin säestykseksi.

Ja vähän kaivellessa selvisi ainakin yksi sarja jossa olen tyypin nähnyt: Kirjava joukko, eli Black books, joka oli hauska, sikäli kuin muistan. Mitäpä minä muistaisin? Tässä klipissä aiheena Starsky & Hutch:


Rasmussen? Kumpi?

Tänään lehteä lukiessa tuli omituinen olo. Näin käy toki jatkuvasti, mutta täsmentääkseni: minusta Tanskan pääministeri oli vaihtanut nimeään. Poul Nyrup Rasmussen? Ei siis Anders Fogh Rasmussen? Sukunimi täsmää, mutta etunimet eivät.

Tässä kohtaa huomataan, miten heikoissa kantimissa allekirjoittaneen Pohjoismaiden tuntemus on. Minulla oli vain sellainen epämääräinen olo, että naamalla on väärä nimi. Taidokkaana inttervepin käyttäjänä hankkiuduin Turun Sanomien sivuille tutkiakseni omituisen oloni syitä ja ryhdyin jäljittämään oikeaa vastausta.

Mutta nämä kuvat kuvateksteineen eivät selvennä yhtään.

Minä siis yhdistän tuon molemmissa kuvissa virnuilevan hemmon nimeen Anders Fogh - mitä hän jälkimmäisen kuvan tekstissä onkin (muttei pääministeri sen mukaan). Että siis.

Wikipediasta homma vihdoin selviää. Alempi kuva täsmää, mutta sillä on vähän ikää. Poul Nyrup on ollut pääministeri aiemmin, ja nykyään sitä postia pitää Anders Fogh. Ja tämän päivän lehdessä oli tosiaan identiteettikriisi meneillään. Ylempi kuva tämänpäiväisestä uutisesta, alempi uutisesta vuodelta 1. Missään en törmännyt tietoon, mahtavatko tyypit olla sukua. Ilmeisesti eivät sitten ole?

keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2008

Tätä säätämisen määrää!

Sivu muuttaa ulkomuotoaan kuin kameleontti viiden ruuhkassa. Värejä muilataan, laatikoita vaihdellaan, syötteitä jäljitetään ja koitetaan kaikin muinkin tavoin saada homma jotenkin raiteilleen.

Melkein tuhat blogautusta kerkisin vuodatuksessa saada täyteen, mutta juhlapostaus tapahtuu sitten täällä - ehkä se on tämä? Hankala sanoa, kun blogailu-urani aloitin jo vuonna nolla. Siitä eespäin on tultu vaihtelevalla matskulla ja myöskin päivitystahdilla - pari vuotta meni etten kirjaillut juurikaan mitään.

Myöskään kaikki alunperin Sunpointilla julkaistut jutut eivät ole vuodatukseen saakka päätyneet - ja tännehän en kyllä ala siirrellä enää yhtikäs mitään; millähän hulluuden puuskalla ne vanhat ylipäätään tulin siirtäneeksi?

Taso porinoissa on vaihdellut aidan alustaa kyntävistä taivaita syleileviin - ja vakaa aikomukseni on pysyä yhtä holtittomana jatkossakin (tai minkäs minä sille voin).

Miksi näitä oikein kirjoitetaan? Minä en tiedä, mutta kai sillä on jotakin sen kanssa tekemistä, että kun henkkohtaisesti en ole puheviestinnän ystävä, niin jollain tavalla pitää meteliä pitää yllä. Jonkin sortin lipunryöstöä on pakko harrastaa ihmisen, jotta tuntisi olevansa olemassa.

Toiset vaahtoavat vastaavia "postauksia" kassajonoissa, puhelimissa, turuilla ynnä toreilla. Eivät voi jälkikäteen tarkistaa mitä tuli sanottua. Inttävät vain. Aina ovat väärässä. Muut.